torstai 7. marraskuuta 2019

Kun ei ole mitään sanottavaa

Kynnys sanoa mitään sen kuin kasvaa, kun ei ole mitään sanottavaa.
Arki pyörii, koirat haukkuu ja pieni ensilumi on maassa.


Kesällä pohdin Sallan patikointien jälkeen, että onko koiralla tietty kilometrimäärä, jonka se painaa, ja sen jälkeen alkaa alamäki ja niin sanotusti kilsat alkaa valua kohti loppua. Tämä siis Pappakoirasta, joka urheasti käveli meidän kanssa huikeita määriä viikon, mutta sen jälkeen on selkeästi ollut haluttomampi kävelemään ja/tai tulee hyvin hitaasti ja rauhassa.

Onko blogia pitävällä samalla lailla tietty määrä sanottavaa ja kun se on sanottu, asia loppuu?

4 kommenttia:

  1. Ehkä ne sanat välillä on vähän tiukassa. Toisaalta elämä yleensä on sellasta muuttuvaista, että jos sanomiset meinaa välillä loppua, saattaakin niitä kohta jostain tulla lisää. Jospa sitä vaan pitää välillä pistää blogi sivuun ja jatkaa sitten taas jos/kun jatkatuttaa.

    Enkä nyt siis mitenkään tarkoita, että sun pitäis kirjoittelua lopetella... ihan yleisesti vaan ajattelen tällaisia, koska itellä myös välillä aika suuria vaikeuksia keksiä mitään kirjoitettavaa... toisaalta sitten en vaan kirjottele, vaan ootan parempaa inspistä.

    Kun katsoo omaa postaushistoriaa, niin siellä on ollut aika tuottoisiakin kausia. Nyttemmin kyllä selvästi sanomiset vähentyneet, esim. tänä vuonna tähän mennessä kokonaista 21 postausta. Lopettamista aina välillä mietin, mutta en sitten kuitenkaan raaski. Onhan oma blogi kiva muistojen arkisto kuitenkin ja kirjottaminen edes joskus antaa itselle paljon.

    VastaaPoista
  2. Heli jo tuossa ylempänä kirjoittelikin pitkälti sen, mitä itsekin meinasin.

    Mun oma postaustahti näyttää olleen jo pitkään (tai siis oikeastaan koko tän nykyisen blogin olemassaolon ajan) suunnilleen teksti tai pari kuussa, enkä välttämättä edes huomaa, jos jää kuukausi kokonaan väliin. Siksi tuntuu välillä niin hassulta (ja turhalta), kun joku pahoittelee "aiottua pidemmäksi venynyttä postaustaukoa", kun edellisestä tekstistä on kulunut peräti kolme päivää..

    Parasta kirjoitella silloin, kun siltä tuntuu ja pysyä huoletta poissa silloin, kun ei tunnu. Ei me täältä mihinkään sillävälin kadota.

    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  3. Komppaan Heliä ja Annukkaa. Joskus koen hieman ehkä huonoa omaatuntoakin siitä, että en viitsi diipa daapaa kirjoitella vain kirjoittamisen vuoksi. Joskus on kyllä niitäkin aikoja, että asiaa olisi, mutta ei aikaa.
    Pidän ihan älyttömästi postausten kirjoittamisesta, mutta olen antanut tässäkin asiassa armoa itselleni. Elämä on niin täynnä kaikkea, että ei voi vain kaikkeen taipua.
    Mutta on kyllä ihan kivakin välillä lukea omia vanhoja postauksiaan. Millä mielellä on oltu milloinkin ja ihan oikeasti on unohtanutkin, mitä on koskakin tapahtunut.

    Jokainen meistä, joka ei blogistaan minkäänlaista rahallista tai materiaalista hyötyä saa, kirjoittelee varmaankin lähinnä omaksi ilokseen. Silloin ei ole sitäkään painetta, että tarvitsisi pakosta jotain sanan säilää blogiin väsätä. Kirjoittelee sitten kun sen aika on!

    Ja onhan se ihanaa, kun Te kaikki ihanat käytte minunkin postauksia lukemassa!

    Mukavaa viikonloppua!

    P.S. Vielä tosta teidän Pappa -koiran hidastumisesta. Meidänkin Mauri, 10-v., on alkanut hidastumaan lenkeillä. Halukkaasti lähtee kyllä, mutta sitten tulee pari metriä perässä. Sitten kun kurvataan kotio päin, niin johan menee johtoon!
    Mutta joo, huomaan kyllä merkkejä siinä vanhenemisesta. Metsälle lähtee jahtiin innolla vielä, mutta toipuminen kestää kyllä sitten useamman päivän.

    VastaaPoista
  4. Kiitos teille!! ♥

    Iloa syksyyn!

    VastaaPoista

Kiitos lämpimästi!! Kiva, kun kommentoit!

Virallisesti kevät

Eikös pääsiäinen ole se kevään taittumisen merkki? Ja ainakin, edelleen typerääkin typerämpi tapa, kellojen siirto.  Omalta osaltani jälkimm...