perjantai 29. huhtikuuta 2016

Lapsi harrastaa

Meidän nuorin on nyt ratsastanut pidempään kuin ollut elämässään ratsastamatta. Eskarin keväällä vähän naapurin houkuttelemana menimme kokeilemaan ja sehän oli sitten sen jälkeen menoa, heppahulluus iski heti. (Luultavasti olisi iskenyt muutenkin....)
Koulun alkaessa aloitettiin säännölliset tunnit ja nyt on edetty siihen asti, että meillä ratsastetaan ohjatusti tunneilla pari kertaa viikossa, siihen päälle sitten satunnaiset jonkun ponin/hevosen ratsastukset ja vuokraponin keikat. Käytännössä tuo lapsi käy tallilla 3-5 kertaa viikossa.


Huima-poni, rakkain kaikista.
Oli meille vuokralla yhden kauden.
N. 20-vuotias ihanainen, suloinen luonne, hyppypeli. (Kuvassa kouluvarustuksessa.)


Näiden kahden välejä on ihana katsoa.


Lotta-poni, vuokralla nyt viime syksystä.
Yli 20-vuotias rouvashevonen, reipas menijä.


Huiman kanssa treeneissä.


Vähän leuan alta rapsutusta ja maailmassa on jälleen kaikki hyvin.


Lotan kanssa maastossa tämän viikon maanantaina.


Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Ratsastus on hieno harrastus. Meillä ollaan vältytty suuremmilta vahingoilta, tytär on luonteeltaan varovainen eikä ota isoja riskejä. Toisaalta on rauhallinen ja rento tuollaisen ison eläimen kanssa, niin en koe isompaa pelkoa kun hän esim. sanoo lähtevänsä maastoilemaan kaksin ponin kanssa. Toki aina voi sattua ja tapahtua, kotonakin voi kaatua ja lyödä päänsä...

Kallista? No jaa, se lienee suhteellista. Olen ratsastamisesta kirjoittanut aiemminkin ja olen edelleen samaa mieltä: se on kalliimpaa kuin uusien juoksutossujen ostaminen mutta halvempaa kuin se, että nuoriso ei tee mitään tai tekee pahojaan kaupungilla. 

Varmasti tämä meidän viimeisin on pilallehemmoteltu. (Kysykää vaan noilta isommilta... heh!) Toisaalta nyt harrastukseen sijoitetut rahat saattavat tulla takaisin siinä vaiheessa kun mahdollisesti jossain ammatissa aiemmilla tekemisillä tai vaikka vaan kunnon ylläpitämisellä on jokin hinta.

PS. Kuvat ovat sellaisia, joita hän on jakanut myös itse, joten en astu kenenkään varpaille jakamalla alaikäisestä kuvia.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Sadepäivän iloja

Aamulenkillä Edu the Pappakoira muisti jälleen olemassaolonsa tarkoituksen. Vastaan tuli nimittäin alle vuoden ikäinen suloinen narttukoira ihka ensimmäisessä juoksussaan....

Jodlaidii, jodlaidaa.... ja sitten vimmattua haistelua ja tempomista pururadan puolelta toiselle.

****
Koska sataa ja on vapaata, mikäpä sen hupaisampaa tekemistä kuin paistaa munkkeja.


Tein ihan tavallisen pullataikinan, 7 dl maitoa tosin (yhdellä hiivapalalla), ja tällä kertaa maustoin taikinan paitsi kardemummalla, kanelilla. (Myös vanilja toimii oikein hyvin.)
En käytä koskaan pullataikinassa kananmunaa, joten nämä ovat myös munattomien ystävien syötäviä.
Nostattamisen jälkeen pyörittelen pikku pulliksi, jotka sitten revin keskeltä reiälle juuri kun laitan ne öljyyn. Minusta kypsyvät tasaisemmin näin kun on reikä keskellä.

Sitten vaan öljy kattilaan, mittarin puikko öljyyn ja paistamaan.

Suurin riesa munkinpaistamisessa onkin se jälkeenpäin tehtävä tuuletus. Erityisesti tällaisella kelillä, kun sisätilat viilenevät vähän turhan paljon tuuletuksen jäljiltä.


Ruokapolitiikkana näkyi olevan jääkaapissa sulaneet broilerinfileet, jotka heitin nopeasti marinoitumaan ja paistan pannulla, ja lisukkeeksi tein "köyhän miehen mussakkaa".
Tämä lisuke on melko nopea ja näppärä, ja ilman munakoisoa sitä syövät meillä kaikki. Itse tykkäisin myös munakoisosta, mutta tyttäret vähän vinkuvat sitä vastaan (tai jättävät ne syömättä ja minua harmittaa kun ne päätyvät kompostiin.)


Yksinkertaisista yksinkertaisin: kesäkurpitsaviipaleita, tomaattiviipaleita ja fetajuustoa. Maustan vielä pippurilla, paiskaan uuniin, kunnes ovat pehmenneet. Kokonaisen aterianhan tästä saisi kun korvaisi juuston jauhelihakastikkeella ja tekisi ihan oikeaa moussakaa.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

MEJÄ, lyhyt kuvaus harrastuksesta

Mikä on MEJÄ?
Näin harrastajana sitä aika ajoin unohtaa, ettei kaikki koiraihmisetkään ole niin hurahtaneita tiettyyn lajiin. Toisaalta itselleni agilityssä tehtävät "valssit" ym ovat ihan hepreaa enkä koskaan selviäisi siitä lajista katkaisematta joko omaa tai koiran jalkaa....

MEJÄ = metsästyskoirien jäljestämiskoe, nimi on sikäli typerä, että laji vapautettiin ihan kaikille roduille jo useita vuosia sitten. (Olen nähnyt kokeessa puudelin, sillä oli haalari päällä suojaamassa turkkia ja se oli muistaakseni vielä ihan pätevä.)
Sitä ennen se oli nimenomaan kennelliiton jaon mukaan vain metsästyskoirille, kuten tollereille. (Novascotian duck tolling retriever, tolleri, novascotiannoutaja, nuo omamme. Tollaus on tietty tapa miten koira houkuttelee lintuja lähemmäs ammuttavaksi, ja noutaa ne sen jälkeen.)

Mejästä löytyy toki hyllymetreittäin kirjallisuutta, mutta ehkä paras teksti on kuitenkin yhden lajituomarin kirjoittama kuvaus noutajakoirajärjestön sivuilla. Lyhyesti: siinä testataan koiran kykyä seurata keinotekoisesti tehtyä verijälkeä (kuvastaa esim. vahingoittunutta hirvieläintä). Koeluokkia on vain AVOin ja VOIttaja, ja tietyin vaatimuksin VOI-luokasta kolme ykköspalkintoa saanut saa arvokseen JVA eli JäljestysVAlio.

Mejä-viikonloppu alkaa lauantaina niin, että saavutaan koepaikalle, jossa jaetaan jälkiparit, kartat ja tarvikkeet. Jälki tehdään metsään vetämällä vereen kastettua sientä tietty matka tietyin vaatimuksin. Ensin jälki suunnistetaan, sitten veretetään. Jälkipari tekee yleensä aina kaksi jälkeä.
Jälkien teon jälkeen koepaikalla on tarjolla ateria ja yleensä sauna. Metsässä rämmitään kahden (VOI)jäljen aikana periaatteessa vain esim. 4 x 1200m eli ikäänkuin meidän normaali aamulenkki, mutta hikistä hommaa se on.

Jäljet jätetään metsään vanhenemaan ja koepaikalle palataan koirien kanssa sunnuntaina. Silloin arvotaan jäljet, eli jokainen menee koiransa kanssa toisen tekemälle jäljelle, minkä lisäksi opastaa sen tekemänsä jäljen.

Koirat "ammutaan" eli suoritetaan laukauksensietotesti ennen kuin metsään päästään lähtemään. Ne sidotaan puuhun ja jätetään istuksimaan ja ilmaan ammutaan laukaus esim. haulikolla. Koirien tarvitsee tämä ääni sietää, koska oikeassa tilanteessa jossa loukkaantunut sorkkaeläin sieltä löytyisi, koira ei saa mennä paniikkiin kun eläin lopetetaan.

Jälki ajetaan siten, että koira on kuuden metrin pitkässä liinassa kiinni, tyypillisesti valjaissa. Sille näytetään alkumakaus (=potkittu alue, johon on pirskoteltu verta), ja koiran tehtävä on lyhyesti tämän jälkeen vaan nenäänsä käyttämällä näyttää perässäkulkijoille, mistä sieni on vedetty ja missä loppuun jätetty "kaato" on. Kaatona käytetään hirven/peuran polvesta katkaistua sorkkaa. Koiran ohjaaja, joka roikkuu liinan toisessa päässä, ei periaatteessa tiedä eikä näe missä jälki menee, hän seuraa koiraansa. Perässä kulkee tuomari ja ihan viimeisenä jäljen opas, joka tietää jäljen paikan. Jälki on merkitty niin, että taaksepäin katsomalla pystyy kertomaan mistä sientä on vedetty.

****
Täytyy myöntää, että sitä saa mielenkiintoisia katseita osakseen kun palaa maanantaina töihin ja kertoo viettäneensä viikonlopun metsässä vetäen perässään veristä sientä, ja rämpineensä mielellään hyttysten syötävänä käärmeitä väistellen....

Mejä-ihmiset on ihan oma rotunsa. =) Metsästysmajalla on yleensä mahtava tunnelma, lauantaina jälkienteon jälkeen saunotaan porukalla pitkään, grillataan, paistetaan lettuja ja viihdytään seurassa. Meilläkin oli muutaman vuoden asuntovaunu, jolla kierrettiin pitkin Etelä-Suomea eri kokeissa. Se täytyy kokea itse ymmärtääkseen.

Edu valioitui jo heti 2-vuotiaana, toisen kauden alussa. (Kokeeseen pääsee kun koira on 9 kk.) Sillä on hyvä nenä ja se tykkää lajista hurjasti. Tosin se höseltää, joten sen pistesaaliit eivät ole mitään mahtavia. Toisaalta se on ollut kakkosena Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisoissa, joten ihan turha kirsu sillä ei ole.
Mummokoira-Karo aloitti lajin ja tutustutti meidät niihin ihmisiin. Karon vei harrastuksesta pois paitsi Edun muutto perheeseen, myös autoimmuunisairaus. Se ehti kuitenkin pokata joitain palkintoja sekin.

Pohtiessani mahdollista seuraavaa pentukoiraa meille kasvamaan, yksi suurimpia kriteerejä onkin ollut se, että haluan siitä(kin) harrastuskoiran. Eli toive on löytää koira, jonka vietti nuuskuttamiseen on suuri, joka nauttii hankalistakin maastoista, ja toisaalta jonka turkki ei tuo vaikeuksia metsässä vietetyn viikonlopun jälkeen.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kivaa kuulumista, keräilyä, koirapojan vointia

Keräily jatkuu. Oli "ylimääräinen" viisi minuuttia lentokenttäbussia odotellessa ja myymälä juuri siinä...  nyt siis kolmantena kuukautena peräkkäin, vuorossa siniset. (I'm in löööve!!)


Yhden punaisen olen bongannut torilta, se on vielä pojan luona odottamassa noutajaansa. Tarkoitus on saada jokaista kolme, silloin ne riittävä kun on koko meidän perhe + isovanhemmat samassa kahvipöydässä. Mukit on siis käyttöön, ei katsottavaksi.

****
Edu on tänään ensimmäistä päivää ilman särkylääkkeitä ja hyväntuulinen.
Lenkillä laskin sen jo ekaa kertaa yli viikkoon hetkeksi vapaaksi ja seurasin askeltamista tarkkaan: ontuu hivenen, mutta kulkee tyytyväisenä häntä pystyssä ja vaikuttaa toistaiseksi älyävän sen, ettei kahelia sinkoilua juuri nyt sovi esittää.
Ensimmäinen mejä-koe ilmottautuminen on lähetetty. Hip hei...

****
Muuten kevään iloisimmat uutiset ovat sitä, että isä avokkeineen on palannut Suomeen 8 kk:n jälkeen. Tämä oli melko rankka talvi joten olen todella poikkeuksellisen tyytyväinen kun ovat molemmat terveinä ja ehjinä kotona.
Tästä alkaa sitten jatkuva hillitön kahvinlitkiminen, kun poikkeamme toisillamme joka käänteessä: me koirien kanssa ohikävellessä ja he fillaroidessaan.
Muuttolinnut tuovat kesän, niin nämäkin siis meille.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Pihajuttuja, sisäjuttuja, koiranpoika sairastaa

Ensimmäinen kahden päivän vapaa sitten loman aloituksen maaliskuun puolivälissä. Ei ihme, että takki oli aika tyhjä. Vapaat tuli tarpeeseen, ja sanoin etukäteen töissä, että tällä kertaa meille ei tarvi soitella vaikka töistä puuttuisi puoli osastoa. NYT on mun vuoro pitää vapaat, en jousta. (Olen tehnyt viimeiset kolme listaa joka listassa yli 10 tuntia ylitöitä....)

Kasvihuone laitettiin vihdoin kuriin ja nuhteeseen. Pieniä (sopivia) paineita luo kesällä tulevat rippijuhlat, joihin haluan pihan olevan kaunis ja laitettu. Kasvarissa kasvatan perinteisesti kurkkua ja tomaattia, tänä vuonna haaveena on jälleen löytää ananaskirsikka ruukkuun. Vihannekset kasvatan aina muutenkin kasvusäkeissä niin ei tarvitse pelleillä lannotteiden yms kanssa. Alunperin kasvariin rakennettiin puusta laatikot, joihin oli tarkoitus istuttaa, mutta käytännössä niissä on viihtyneet vain muurahaiset säkkien alla. Oli aika tehdä asialle jotain.


Lattiaksi siis kunnon kerros sepeliä, jota on jäänyt yli, ja päälle laattaa. Laattojen koot ei tietenkään istuneet suoraan, joten reunustoilla sitten sepeli"koristeraita". 

Ensimmäiset perunat tuuppasin myös maahan, tuohon pöydällä olevaan astiaan. Jää nähtäväksi. Aikaisempina vuosina olen kuljettanut ämpäriperunoita sisään-ulos ja ne ovat tehneet satoa keskimäärin kolme päivää ennen kuin maahan istutetut. Nyt saavat viihtyä tuolla enkä kuljeta minnekään.


Kaivoin potut kyllä kasvilavallekin jo. Paleltukoot siellä, ei ne sen nopeammin idä jos kaivan ne maahan vasta vappuna.
Seuraa tässä hommassa oli. Tämä nimenomainen kaveri ei ole se, joka mahdollisesti kaivaa potut ylös. Mammakoiran kanssa saa olla tarkkana, ettei se näe kun niitä kaivetaan. Mamma käy penkomassa ne ylös ja syö.

Myös sisällä on saatu jotain valmiiksi. Ihana Pantry tehtiin jo viime vuonna elokuussa, ja nyt vihdoin loman jälkeen tilatut liukuovet tulivat. (Tilasin ovet siis vasta helmikuussa, toimitus toki venyi, mutta ihan itsestä kiinni, että kesti näin kauan....)



Tilasin kyltin jo syksyllä joltain fb:n kirpputoripalstalta. Se on ihanan maalaisromanttinen.


Tämä on edelleen ylpeyteni. Satuin lisäksi vkl aikana törmäämään jälleen yhteen kiinnostavaan blogiin, jossa puhuttiin paljon omavaraisuudesta, ja sain hurjat kicksit, kun heilläkin on vastaava.

Valitettavasti ihan kaikki ei vaan ole muuten mennyt putkeen.
Edu, mun rakkain Pikkukoira, Mamman Duu, muinoin karvan päälle vuoden ikäisenä juoksi kovaa pihalla alamäkeen ja teki pantterihypyn jarruttaen, ja siinä samassa repäisi lapalihaksensa pahasti. Hoito kesti kauan, mutta koirapoika toipui. Luonnollisesti arpikudosta on jäänyt, ja kun ei ole enää niin nuori koira ( 8v veteraani), alkaa kaikenlaista kremppaa tulla.
Pihalla parveilevat pulut saivat jätkän säntäilemään, ja meillä on nyt kolmijalkainen koira. *itku*


Soitin kauppareissulta omalle ell:le ja pyysin kauniisti puhelinreseptiä kipulääkkeestä. Kiitos ammattini ja ihanan lääkärin, sellainen saatiin ja nyt on tarkoitus sitten tehdä pieniä ja hiljaisia remmilenkkejä ja pikkuhiljaa toipua. 4-5 kertaa päivässä max 15 min kerralla. Sellaista pappa-vauhtia. Huokaus. Koira, joka on tottunut menemään vapaana ja vähintään tunnin lenkin pari kertaa plus pissatukset päälle.... 
Täytyy keksiä kaikenlaisia askarteluja, että pää pysyy kasassa.


Rimadyliä ja jääkaappikylmää kylmäpakkausta muutaman kerran vuorokaudessa kipeän lavan päällä. Tähän asti on auttanut.


Hartaasti toivon, että tämä menee levolla ja maltilla ohi. En millään antaisi enää rauhoittaa ja kuvata. Pehmytvauriot ei kuitenkaan rtg:ssä näy ja ajatuskin, että koiraa lähdetään viemään magneetille, saa lähinnä aikaan epätoivoista tyrskähtelyä. (Ei vähiten siksi, etten muista missä vaiheessa vakuutus loppuu, saattoi hyvinkin olla veteraani-iän koittaessa.)
Tämä koirapoika on niin rakas. Toisaalta se on maksanut vakuutusyhtiölle jo tähän mennessä niin paljon (oli nuorempana aika tohelo ja käytiin vuosittain useita kertoja hoidattamassa milloin mitäkin, ei sairauksia, vaan vahinkoja....), että seuraavaa mahdollista koiraa harkitessa pitänee vaihtaa vakuutusyhtiötäkin. 

Pitäkääpä peukkuja Edulle!! Toiveissa kuitenkin on päästä starttaamaan ainakin yhdessä Mejä-kokeessa tänäkin kesänä.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Yövuorokooma ja kevättä ilmassa

Kevät on ihanan pitkällä. Eilen tarkeni hetkellisesti ihan T-paitasillaan terassilla.


Etuterassin mittariin paistaa ihan suoraan ja paikka on suojaisa. Silti tässä oli hykerryttävää istua ja nauttia.

Valvoin pari yötä töissä. Hyvät kaverit, levotonta juttua, paljon naurua ja rauhalliset yöt. Ei valittamista. Sen sijaan mun valmistautuminen kakkosyöhön meni ihan poskelleen: heräsin klo 12:15 eikä uni vaan kertakaikkiaan tullut sen jälkeen. 4,5 tuntia siis unta kun ensin valvonut 25 alle. Ja toinen edessä. (Herään normisti n. klo 7 ja valvon siitä yön yli niin, että olen kotona n. 7:40 ja sängyssä/unessä klo 7:55.)



Onneksi pääsin nauttimaan olostani. Kirja, teetä ja itse asiassa hetkellisesti vähän torkkumista auringonpaisteessa. Lopputulos: hyvin vedetty toinen yö ja pisamia.


Näkymä puolittaisesta vaakatasosta.


Keltainen krookus tuo kevään. 
Huvittava optinen harha tuohon kukkalaatikkoon tulee. Se ON suora, mutta nousee ylämäkeen.


Vaaleanpunainen skilla? En tiedä, mutta leviää ihanasti.


Puutarhamessuilta pari vuotta sitten ostettu punavuokko on asettunut rhodon alle.


Valkovuokot kuuluu äitienpäivään, mutta tekevät jo tuloaan.

Se, mikä meni ihan metsään tässä huonosti nukutussa välipäivässä oli etukäteen tehty suunnitelma aikatauluttamisesta. 
Meidän koirat syö pelkkää raakaruokaa. Tilaan luut ja lihat aina Vauhti-Raksulta, ja eilen oli noutopäivä. Mutta kun siinä yövuorokoomassa ei järki toimi penninkään vertaa, ja niin vain tyylikkäästi unohdin koko jutun. Enkä oikeastaan edes tajunnut mikä päivä on.
Ei paljon lohduttanut, että Tuomo oli soitellut pysäkiltä, kun puhelin on hiljaisella ja havaitsen asian joskus seuraavana yönä.....  Ensimmäinen ajatus oli hurja kiukku itselle, ja sitten häpeä ja nolostus, että tekee tällä lailla oharit toimittajalle. Plus ajatus: mitä meidän sesset nyt syö seuraavan kuukauden....

****
Mun yövuorojen parhat kaverit:


Eli aina silmämaski, talvisinkin, ja korvatulpat. Tähän viereen koirapoika pötkölleen - ja huiskuva häntä kun alan heräillä. Montaa elämässä hauskempaa asiaa en tähän hätään keksi.


Tänään sai jo olla pitkähihaisessa, tuuli on tosi kylmä. Mutta arskat sai laittaa päähän tänäänkin. Jee!

****

Kotkalla on poikanen!!! Ja vielä kaksi munaa odottaa kuoriutumistaan.


Isä-kotkaparka. Aivan hämillään kun penska hihkuu purtavaa....

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Iän Tuoma TarkkaavaisuusHäiriö

Tämä teksti on ihan suora lainaus toisesta blogista, johon törmäsin. Juttu oli niin hauska, että se on pakko kopioida.

Näin se ilmenee:
Päätän pestä autoni. Lähtiessäni kohti autotallia huomaan postia eteisen pöydällä. Päätän selata postin läpi ennen kuin menen pesemään autoa. Tarkistan myös puhelimen vieressä olevat postiin menevät kutsu- kortit. Laitan autonavaimet pöydälle ja rypistän roskapostin roskakoriin, joka on pöydän alla.

Silloin huomaan roskakorin olevan täynnä. Niinpä päätän laittaa kutsut takaisin pöydälle ja käydä tyhjentämässä roskakorin. Mutta sitten tajusinkin, että kun kerran olen viemässä roskia ulos ja roskalaatikko sattuu olemaan lähellä postilaatikkoa, voin aivan hyvin laittaa kutsuihin ensin postimerkit ja viedä ne samalla laatikkoon.

Otan postimerkkikuoren esiin ja huomaan, että jäljellä on vain yksi postimerkki. Lisää postimerkkejä on pöytälaatikossa työhuoneessani, joten lähden kohti työpöytääni, jonka päällä huomaan kokistölkin, jota olin ollut juomassa. Jotta en merkkejä etsiessäni kaataisi kokista pitkin pöytää, siirrän sitä hieman syrjään. Huomaan, että kokis on alkanut hieman lämmetä ja päätän viedä sen jääkaappiin.

Matkalla jääkapille huomaan ikkunalla kukan, joka kaipaa pikaista kastelua. Lasken kokiksen ikkunalaudalle ja huomaan lukulasini, joita olen etsinyt koko aamun. Ajattelen, että on varminta viedä lasit työpöydälleni heti sen jälkeen kun olen kastellut kukan. Lasken lasit takaisin ikkunalaudalle ja menen täyttämään kastelukannua kun siinä samassa huomaan TVn kaukosäätimen.

Joku on jättänyt sen keittiön pöydälle. Tajuan, että illalla katsellessani telkkaria tarvitsen kaukosäädintä, mutta todennäköisesti en muista, että se on keittiön pöydällä, joten päätän viedä sen oikealle paikalleen kunhan vain ensin kastelen kukat. Kaadan vähän vettä kukalle, mutta suurin osa läiskyy lattialle.

Joten, laitan kaukosäätimen takaisin keittiön pöydälle ja haen pyyhkeitä, joilla kuivaan läikyttämäni veden. Matkalla liinavaatekaapille yritän muistaa mitä olin tekemässä.

Päivän lopuksi: autoa ei ole pesty, kutsuja ei ole postitettu, roskista ei ole tyhjennetty, lämmin kokis on edelleen ikkunalaudalla, kukkia ei ole kasteltu, postimerkkejä on edelleen vain yksi, en löydä television kaukosäädintä saatikka lasejani, enkä muista minne olen laittanut autonavaimet.

Miettiessäni, miksi mitään hommaa ei ole hoidettu tänään, olen todella hämmentynyt, sillä olen ollut kiireinen koko päivän ja olen todella väsynyt. Ymmärrän, että tämä on vakava ongelma ja aion hankkia apua, mutta ensin tarkastan sähköpostini …

ÄLÄ NAURA! Jos et vielä tunnistanut tästä itseäsi niin voit olla varma, että sekin päivä tulee... ehkä nopeammin kuin arvaatkaan!


VANHENEMINEN ON PAKOLLISTA
AIKUISTUMINEN ON VAPAAEHTOISTA
ITSELLEEN NAURAMINEN ON TERAPEUTTISTA!

****
Ihanaa päivää ja aurinkoista alkanutta viikkoa!!


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Rusinagate

Mun on ihan pakko....
Siis nää iltapäiväskeidan otsikoinnit...

***
Joku fitness-ihminen on nyt sitten saanut koko kansan mielen pahoitettua sillä, että kielsi 2-vuotiaaltaan rusinat, koska tämä oli kiukutellut. Ajatella. Kyllä nyt maitokin jo happanee siinä perheessä, niin syvällä mennään.

****
Siis mitä??? Minne yleinen maalaisjärki on kadonnut?
Edellisen kerran vastaavaa käännettiin lehdissä lokakuussa 2014, kun jonkun kaupan myyjä piti kutsua paikalle viemään kaupassa kiljuva kakara ulos, kun vanhempansa eivät siihen pystyneet (tai jotain). Siitä aiheesta mulla olikin muinoin sanottavaa ja olen edelleen kovasti samaa mieltä.....

Ehkä olen vanha (olen!!) ja kyyninen (kyllä!) ja vieläpä täysin lapsiperheiden elämästä vieraantunut (en allekirjoita).
Itse en vaan tunne eikä omassa tuttavapiirissäni ole yhtään vanhempaa, joka kokisi, että heidän murusensa on ansainnut maailmasta kaiken mikä irtoaa, hinnalla millä hyvänsä, ja kenen tahansa muun oikeuksia polkien.

Tää rusinagate, tai lähinnä nyt sen iltapäiväsonnan psykologin kommentti asiaan plus luonnollisesti ne kaikki kommentit lukijoilta lähinnä aiheutti tämän ulostulon. Missä hiton viherpiiperömaailmassa jengi elää? Että lapselta ei saa kieltää mitään eikä sanoa ei, ettei pieni psyyke hajoa? Just.
Jatkakaa toki ihmettelyä miksi niin usein nuoriso haistattelee tuolla kaupungilla, räkii pitkin poikin, hakkaa, potkii ja varastelee, ja takuulla tietää omat oikeutensa joka asiaan. Mutta älkää herrantähden vaan melko kieltämään niiltä mitään, edes viinanjuomista alaikäisenä. Senkin voi tehdä poliisi, sillä on siihen oikeus viran puolesta, vanhemmilla ei.

****
Minusta yksi pieni kaksikirjaiminen sana silloin tällöin tekee mukuloille ihan hyvää. (Se on viimeinen sana, ja se on ei!!)
Edelleen jaksan ihmetellä miten näistä omistani tuli niin tasapainoisia ja (minusta) normaaleja, kun mutsinsa on ainakin ihan natsi eikä osaa mitään hienoja psykologien kannustamia kasvatuskeinoja.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Star Wars

Selasin aamulla jompaa kumpaa iltapäivälehteä netistä kun Hesarin jakaja unohti meidän postilaatikon. Silmiin osui kohtuullisen houkutteleva otsikko: Uusi Star Wars, the Rogue One teattereihin joulukuussa 2016. Ja perässä traileri.
Hihkuin nuorimman keittiöön ja siinä sitten katsoimme tulevan leffan traileria isona koko ruudun täydeltä - kahteen kertaan.



Onko tyystin kamalaa, että äiti-ihminen intoilee jostain 80-luvun alun kulttileffasarjasta siinä missä perheen 15-vuotiaskin?

Itse sekosin jo silloin kasarilla niihin alkuperäisiin leffoihin. Se trilogia on se ainoa oikea.
Katsoin toisen trilogian itse asiassa vasta levyiltä eikä edes niin kauan sitten. (Nuori Anakin Skywalker/Darth Vader on totta puhuen ihan söötti... )

Mutta joulukuussa 2015 olin ihan yhtä innoissani molempien likkojen kanssa leffateatterissa klo 16 kun uusin tuli ensi-iltaan:



Nuorinhan tähän suhtautuu niin vakavasti, että hän olisi vaikka lintsannut koulusta päästäkseen nimenomaan siihen ensimmäiseen näytökseen, ns. ensi-iltaan. Onneksi oli lyhyt koulupäivä ja äidillä aamuvuoro.

****
Muuta hassua aiheeseen liittyvää:

- minusta joka perheessä pitäisi olla yksi Wookie, pelkästään Chewbaccan sympaattisuuden vuoksi. Nauran ääneen, kun Edu pitää Chewie-tyyppistä ääntä ollessaan mielissään.

- yritin epätoivoisesti saada tähän kirjoitukseen kopioitua alkuperäisen Star Wars -logon siinä onnistumatta. (Hitsin png-muodot....)

- olen muinoin tullut huonovointiseksi yhdestä 3D-leffasta ja jännitin noita laseja. Kuvaus oli kuitenkin onnistunut, koska huono olo ei päässyt tulemaan enkä toisaalta muistanut syödä yhtään popcornia leffan aikana...

- tämä lienee niitä harvoja sarjoja, joissa (vaikka pakolla onkin tehty rahan takia lisäosia) ei välttämättä seuraava osa heikennä edellisen tenhoa

No niin. Kävikö ilmi, että perheessä asuu parikin Star Wars -fania?

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Hammaslääkärin kipupäivystyksessä

Ihana ja loistavasti kirjoittava Katja Lahti Project Mama -sivuilta kirjoitti ihan hiljattain täydellisen mahtavan jutun aiheesta "Mitä jos hammaslääkäriä ei tarvitsisi pelätä".

Allekirjoittanut kuuluu siihen ryhmään, joka tarvitsee ennakkoon mieluusti kympin Diapamia mennäkseen, ja sitten odotushuoneessa vielä puudutuksen ennen kuin kutsutaan sisään. Pelkään siis hammaslääkäriä ihan tajuttomasti. (Jo lasten vieminen suuhygienistille oli hirveää. Jotten tartuttaisi pelkoa eteenpäin, mies hoiti ne.)

Yläasteella, silloin muinaismuistojen aikaan nimittäin, hammashoitola oli "B-sairaalan" (nykyään puhutaan kauniisti psykiatrisesta sairaalasta) tiloissa. Olimme varmoja, että joku kerta hullut pukevat lääkärintakin ylleen ja siinä sitä sitten ollaan.... ja valitettavasti kerran (tiettävästi ihan oikea) hammaslääkäri porasi minua erehdyksessä ikeneen tai kieleen. Joka tapauksessa tunne, miten "hukut" omaan vereen oli sanoinkuvaamaton ja jätti jälkensä.

Noh, kuulun onnekseni myös siihen kategoriaan, jonka hampaat ovat kohtuullisen hyvässä kunnossa. Olen siis pakottanut itseni käymään tarkistuksissa aika ajoin.

Mutta koska tämä samperin merkillinen kipu naamassa/päässä ei ota laantuakseen, ja koska vatsahapot tykkäävät kyttyrää siitä, että popsin isoja määriä Buranaa, oli tänään aamulla pakko soittaa kipupäivystykseen.


Purukalusto kuvattiin edestä ja takaa. Sivumennen, oli niillä sitten hienot tilat ja laitteet siellä.... 
Kuvissa ei mitään outoa. Itse nenä ruudussa lekurin vieressä katsoin. Sitten otettiin lähikuvia muutamasta kipeällä puolella, ei mitään....

Lopputulemana erikoishampilääkäri kävi kilistämässä tekareita jollain ääniraudalla ja kyseli särkeekö. Lähinnä kuului do-re-mi...

Koska vikaa ei löytynyt, mutta yhdessä hampaassa oli jostain esihistoriallisilta vuosilta niin syvä paikka, että se ulottui mahdollisesti nenäonteloon asti, päätyivät siihen, että ehkäpä se kiusaa hampaan juurta. Ehdotin itse juurihoitoa!!!  (Hei, mitä tahansa, että tää särky loppuu.)
Sitä ei tehty, sen sijaan vanha paikka otettiin pois ja koska pohja oli siisti, laitettiin väliaikainen sementti tilalle. Viikon päähän on uusi aika, jossa sitten kaiketi päätetään mitä sille tehdään. Se juurihoito!

Hämmennys onkin nyt melkoinen kun puudutuksen hälvettyä (otin Buranan ennakkoon) ei mikään maailmoita järisyttävä kipu iskenytkään, ja itse asiassa olen edelleen (klo 21:20) kivuton. JEI! HURRAA!!
Pidelkäähän peukkuja!! Tää on melko mukava olotila!

****
Ja mitä pelkoon tulee: kipu oli niin mahtava aamulla, että hoitaja oli kuin pelastava enkeli siinä ovella kutsumassa sisään. No, ei se poraaminen hirveästi naurattanut ja kun nousin tuolista, vapisin kuin horkassa. Autossa oli pakko istua 10 min rauhoittumassa että uskalsin lähteä ajamaan.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Vessan remonttia

Kuten edellisestä kävi ilmi, tässä talossa on joitain todella huonoja ja onnettomia tiloja, ja toisia, joiden kanssa ei vaan aikanaan juuri ajateltu, vaan tehtiin nopeasti valmista. Pakko toki myöntää, että olen niitä sietänyt hyvin 15+ vuotta joten ei ne nyt niin huonoja ollut alunperinkään. Ammattimiehet kuitenkin asialla.

Tämän talon suurin (pienin) murheenkryyni on totta puhuen vessa. Ensinnäkin niitä oli alun perin vain yksi. Jostain tuntemattomasta syystä viemäriputkea ei ole aikanaan vedetty vinttiin (missä on makuuhuoneet) ja se on paitsi naurettavan älytöntä, todella epäkäytännöllistä perheessä, jossa oli kolme pientä lasta yhtä aikaa. (Älkää ajatelko koko perheen vatsatautia….) Me teimme toisen vessan kellariin, minne se oli mahdollista saada, koska viemäriputki menee sellaisesta paikasta. Vinttiin sen järjestäminen olisi vaatinut valtavan välikatonkin repimisen eikä se ollut järkevää.


Tästä lähdetään. 
Tason päällisestä seinästä puuttuu pari lasihyllyä.

Asuinkerroksessa oleva vessa on mallia kääpiö, hyvä jos neliön verran pinta-alaa yhteensä. Sinne sitten sujautettiin alun perin ihan normaalikokoinen allas (syvyys 50 cm) ja viereen taso. Kätevähän se oli, omalla tavallaan, mutta jopa allekirjoittaneen ei-niin-leveät-hartiat oli aika ajoin ahtaasti pytyllä istuessa. Pohtikaa vaan jonkun normaalikokoisen sopimista…

No, tässä loman jälkeen vähän pikaisesti tuli mieleen, että joko nyt olisi aika uudistaa tuo kolonen. Mieheni onneksi innostuu nopeasti kun kyse on moisesta järkevästä asiasta, joten ylipuhumiseen ei mennyt aikaa. Veski ”räjäytettiin” tyhjäksi, vain pytty jäi paikalleen. Yövuorojen krapulapäivänä (viimeisen yön jälkeen) sitten Ingvar Kampradin kauppaan ja sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa. Olin yöllä kaivellut netistä vähän nimiä ja tietoja, joten oli helppo kävellä suoraan oikealle osastolle ja valita. Mukaan lähti pesuallas, allaskaappi ja kaksi pitkää kaappia.


"Räjäytettynä" - kaikki muut pois paitsi pytty.
Olin (onnellisesti) unohtanut, että takaseinässä oli aikanaan maalattu 
turkoosi "kehys" yhdelle taululle.



Ja mikäänhän ei ilahduta perfektionistin mieltä kuin tavarat/roinat/kamat/romut joita on joka ikinen pinta ja taso täynnä. Erityisesti keittiössä, joka on mun valtakuntaa. 
Tulen muutenkin lähes huonovointiseksi, jos aamulla herättyäni keittiön tasoilla on iltaisia likaisia astioita. Tää tavaramäärä aiheutti oikeesti päänsärkyä.


Paluumatkalla Ikeasta lastin kera.

Takaseinä on aikanaan tehty vanhoista tiilistä ja olen sen maalannut valkoiseksi. Tiilten pinnat oli kuitenkin karheat ja keräsi tietenkin kaiken pölyn. Slammasin ensin remonttilaastilla suurimmat kolot. Pinta jäi tietenkin epätasaiseksi, mutta ajattelin hiomisen ratkaisevan vähän tilannetta. Seuraavana päivänä sain kuitenkin mielestäni kuningasajatuksen, ja ohensin remonttilaastia melko löysäksi ja ”maalasin” koko seinän tällä ohuella laastilla. 


Työvälineet


Eka kierros karkealla tehty, kuivumista odotellessa


Rouva työnsä äärellä.

Sehän teki ihmeitä. Pinta on nyt enemmänkin pyöreä niiltä osin, joissa on kohoa. Täysin sileäksi sitä ei saisi kuin tekemällä uusiksi. Toinen maalaus teki pinnasta tosi hyvän. Kevyt hionta ja maali päälle. Avot. Kaikki pinnat maalattiin puhtaan valkoiseksi. Kaakeleita piti alun perin DC-fixillä muuttaa, mutta loppujen lopuksi päädyin kuitenkin pitämään alkuperäiset punertavat. Lattia on kuitenkin samaa sävyä, ovi tummanruskea, ja liiallinen valkoisuuskin on ärsyttävää. Ehtiihän niitä myöhemmin ”värittää” jos mieli muuttuu.

Pitkät kaapit paikalleen, toinen on heti oven jälkeen oikealla. Siinä on peiliovi, jolloin vastapäisestä isosta peilistä voi helposti nähdä myös oman niskavillansa, jos vaikka haluaa sitä pöyhiä aamutuimaan…  Allas on syvyyssuunnassa huomattavasti pienempi, mutta toimittaa asiansa. Kaappeihin mahtui paljon paremmin tavaraa kuin vanhalle tasolle + siihen peilikaappiin, mikä pytyn yläpuolella teki tilasta vielä ahtaamman tuntuisen. Patteri maalattiin räyhäkkään väriseksi hopeaksi, koska varastosta löytyi pojan aikanaan sähkökitaraan käyttämää maalia ja ilmastointiputken suojakin on harmaa. Kilikali-maali haisi pahalle, mutta oli älyttömän hauska ajatuksena.


Patteri on räyhäkäs. Poika hekotteli kuultuaan, että hänen jämämaalit on löydetty.


Sikäli valmista, että vain taso puuttuu altaan ja kaapin välistä. Siellähän mahtuu suorastaan hengittämään. Ja pojat miten paljon mahtuu kapeaan kaappiin (kun on ensin poistanut mm. 15 jonninjoutavaa kuivunutta kynsilakkaa suoraan piharoskikseen....)

Täällä siis melko onnellinen "uuden" vessan omistaja. Joskus se vaan on kirjaimellisesti pienestä kii.

****
Lystiä huhtikuuta muutenkin. 
Allekirjoittanutta vedätettiin niin 6-0 töissä aprillipäivän aamulla, etten ole hetkeen hekotellut yhtä railakkaasti. Kävikö muilla yhtään onnistuneita piloja?