sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Arkihaaste 42/52

Pahoittelut, tämä ei ole mitenkään "arkista", mutta loma on loma on loma. Tälle viikolle on vaikea keksiä muutakaan. Tosin meidän loma ei nyt paljon sikäli arjesta eroa, että lenkkimaastot on uudet, muuten on tehty sitä mitä nyt ehkä muutenkin vapaalla.

Lomaa on kuitenkin kovasti lomailtu. Varsinkin henkisellä puolella olen ollut niin pois töistä, että IHANAA!

Tämä oli ehkä paras idea pitkään aikaan. Kiitos vaan Tehy!!
Eritoten viehätti se, että meillä oli asunnossa valmis keittiö kaikkine tarvikkeineen (myös pesuaineet kuuluu hintaan), joten paikallisesta kaupasta haki evästä aamuiksi ja illoiksi, ja sitten syötiin mitä syötiin päivällä. Itse asiassa mm. Finduksen valmisateriat sai melko suuren suosion, muutama ihan erinomainen löytyi.

Tällä lomalla en viettänyt aikaani keittiössä. Tai, keittelin kyllä teetä ja kahvia koko ajan.


Voi mitä betoni"porsaita"

On ulkoiltu. Tiistaina "löydettiin" tuo paikallinen seikkailupuisto. Ja voihan jee.....
Näillä ikävuosilla pitää jo miettiä, ettei sitten eläkkeellä kaduta. Joten kehiin vaan.




Ipana aloitti radan


Rouva Puunhalaaja jatkoi keikkaa....


Kun on näin huomattavan pitkä,
raajoista puhumattakaan....
on niin helppoa ulottua verkkoa pitkin kulkemaan


Ipana valmistautuu liukuun


Myös äiti-ihminen liukuu


Nyt tarkkana....



Miehen ulottuvuudet oli oikeasti vähän paremmat.
Sehän meni tuolla kuin orava.

Aivan. Järjettömän. Hauskaa!!!
Tehtiin sellainen virhe, että otettiin koirat mukaan katsomaan. Toinen meistä aikuisista joutui siis seisomaan maassa koirien ja kameran kanssa eikä tuolta radalta tultu kesken pois, joten sikäli koirien läsnäolo hidasti hommaa aika paljon.

Lähdettiin sitten tuon ensimmäisen reitin jälkeen syömään ja uimaan vanhaan Imatran kylpylään, ja päätettiin mennä keskiviikkona uudestaan ja ottaa kaikki reitit "aamujumpaksi".

Kolmas rasti seuraavana aamuna olikin jo sellainen, että sekä Ipana että minä jouduimme palaamaan takaisin. Ipana ei halunnut enää palata samalle radalle, mutta minä menin "exitistä" takaisin puuhun ja päätin mennä vaikka pelkällä sisulla. Parissa kohtaa meni maitohapoille, mutta oli se sen arvoista. Seuraavina päivinä sitten lihaksissa tiesi treenanneensa. Ipana ehti kiskaista parikin muuta rataa sillä välin kun me keikuttiin pahimmillaan tai parhaimmillaan 14 metrissä. Hullua muuten, että kun keskittyi niin kovin siihen etenemiseen, ei ehtinyt korkeutta pelätä.

Näillä kilometreillä sitä pitäisi jo osata huoltaa omaa lihaskuntoa, mutta jotenkin se on olevinaan työlästä. Jos tätä voisikin tehdä vaikka pari kertaa viikossa, varmasti alkaisikin jotain habaa syntymään.



Apina on päässyt alas puusta. Tuokaa banaania.

(Allekirjoittanut ei koskaan syö banskuja. 
Ainoa hedelmä, jota todella inhoan....)

Muuten, tehtyjä havaintoja: olen syvimmältä sielultani niin Itä-Suomalainen kuin olla ja voi. Verenperintönä minähän olen ihan puhdas Karjalainen. Kyllä se karjalaisveri virtaa tässäkin ämmässä.
Tämä paikka saa minut aivan haltioihini.

Elin täällä (Lappeenrannan Taipalsaarella) ehkä ne kriittisimmät nuoruusvuodet 11-16v. ja tämä paikka on niin rakas.


Tiistaiaamuna päätimme mennä kävelylle
Lammassaareen. Sen ympäri menee pururata.

Olkikattoisia pystybaarin pöytiä?
Suomessa?
Imatralla?

Aivan mieletön idea! Nauroin ääneen.


Majapaikkamme Lammassaaresta katsottuna.
Järvellä oli melkoinen tuuli, ihan vaahtopäitä.


Tästä paikasta tuli niin elävästi mieleen
Porvoon Linnamäki kukkuloineen.
Ei puutu kuin Edelfeldtin mänty...


Niin kaunis aamu.

Perjantaina loma sitten loppui tavallaan.
Ajoimme kotiin niin, että koirat sai ansaitsemansa pitkän aamulenkin ennen kuin lähdettiin.
Kotimatka oli yhtä pitkä kuin tänne tulo. Tosin valoisassa ajaminen teki siitä vähän helpompaa. Pidettiin myös yksi kunnon (lue: vajaa puoli tuntia) ruokatauko Porvoossa, koska reilun neljän tunnin yhtämittainen istuminen ottaa selkään....

Lauantaina vuorossa oli aamulenkki kotikulmilla, ja pikkuhiljaa valmistautuminen vuoden odotetuimpaan juttuun: CATS Hartwall Areenalla. Sikälihän tämä viikko ei ollut arkista yhtään vaan pelkkää juhlaa.


Musikaali oli juuri niin ihana kuin muistin.
Tätini käytti minut 1986 Lontoossa katsomassa alkuperäisen kun olin kesätyttönä heillä lapsenvahtina. 
Tarinahan on melko outo eikä kielen vuoksi avaudu helposti, mutta voi jee mitä musiikkia ja tanssia! 

Se viimeinen "Memory" sitten löi jalat alta, nosti kyyneleet silmiin ja sai kaikki karvat pystyyn!! HUH!

Onneksi varasin meille bussiliput, koska kun viikon sisään ajoi jo 1000 km, ei eilinen olisi huvittanut enää yhtään. 

maanantai 16. lokakuuta 2017

Syysloma, ensimmäiset päivät

Googlen Maps -sovellus kertoi kotoa lähtiessä, että matkaan menisi 4 tuntia ja vartti.
Koska lukiolaisen perjantaikin on pitkä, ei päästy lähtemään mitenkään hyvissä ajoin.


Porvoon kohdalla moottoritiellä.
Vanhana Porvoolaisena pidin tätä sateenkaarta onnentuojana.
Sen toinen säde osui suunnilleen vanhaan kotiin. ♥

Ja tietenkin olin hyvin toiveikkaana siitä, että jotenkin päätyisimme perille ajoissa, suunnitellut matkan varrelle vielä yhden ylimääräisen lenkin.... onneksi sentään vasta 15 km ennen kohdetta.
Mutta onneksi oltiin ostettu kassillinen ruokaa jo kotoa, ettei tarvinnut enää lähteä kauppaan siinä hässäkässä.


Perille kuitenkin päästiin. Koirat oli siinä vaiheessa jo hyvin nälkäisiä ja levottomia, satoi ja oli pilkkopimeää.
Majoitus oli todella hyvä!! Huoneisto oli jopa parempi kuin odotettiin!

(Kuvan ottohetkellä ihmiset on ehtineet syödä rahkaa purkillisen suurimpaan nälkään, 
koirat omat eväänsä ja lisäksi pilkkoneet rahkapurkit pitkin....)

Yö oli todella levoton. Nukun aina erittäin huonosti vieraassa paikassa, tyyny oli liian littana ja molemmat koirat kulki kuin levottomat sielut....
Aamulla nousin heti kuuden jälkeen tuskastuneena pyörimiseen, ja teen jälkeen lähdettin tutustumaan paikkaan kävellen.



Mies totesi, että Opelia koskee samanlaiset painorajoitukset
kuin Finnairilla: en siis saisi tuoda kotiin puolta matkalaukullista kivoja kiviä.
Miehet!!

Pitkän lenkin jälkeen paluu majapaikkaan ja kahvipannu tulille. Paistoin myös munakokkelia ja pekonia, vähän ensimmäisen aamun iloksi. Ipanakin heräsi ja syötiin kunnolla.
Sitten lukemista, tulevien päivien suunnittelua ja yleistä laiskottelua. Sitä niin tarvitaan!!

Minä lähdin käymään kaupassa ja toinkin tullessani suuret ostokset sekä ihmisille että koirille.
Syötiin lounas ja sitten lähdin Ipanan kanssa kylpylään.
Vesidisco, liukumäet, vastavirta-allas.... olihan se lihasoppaa ja joka paikassa hurja tungos (puhumattakaan mitä tällainen hoitajan planttu pohtii noista altaiden vesistä ja siitä kun sitä menee suuhun.....). Mutta hyvällä fiiliksellä.


Suunnittelu jatkuu.
Tykkään kartoista. Ja suunnitelmista.
Ja kahvista. Niiden kanssa.



Iltapäivällä vielä lenkki koirille, vähän toista reittiä.
Täällä on mainiot lenkkipolut.

Edellisen yön oltua mitä oli, kuvittelen ainakin, että jatkossa nukutaan koko porukka. Ainakin kakkosyö meni täysin unten mailla, meiltä kaikilta.

Olin jo ehtinyt vähän huolestua junnukoirasta, koska se tietenkin sinkoutui järveen heti ensimmäisenä aamuna ja oli jotenkin veto pois koko päivän. Ehdin pelästyä, että se sairastuu (kaipa koirakin voi vilustua...) tai jotain. Mutta kyse olikin vain väsymyksestä, ja 12 tunnin yöunien jälkeen tuo olikin vauhdissa. (Ei tosin uinut enää, tassunsa kasteli, mutta taisi muistaa, että kylmää se jo on....) Eduhan ui joka välissä. Tuollainen kanadalainen tarkenee, sitä varten se on jalostettu....


Kanukki pluttaa

Täällä on mielettömät ulkoilumahdollisuudet. Joka päivälle riittäisi eri patikkalenkki.
On pururataa, kuntorataa, hiihtoladun pohjaa, E10-patikkareittiä, perinteisiä pyörtie/jalankulkutie-yhdistelmiä, ja sitten tietenkin ihan polkuja. Mieletöntä!
Tällainen arkielämänsä patikoija nauttii tästä enemmän kuin mistään.


Hyvät reittiopasteet

Korkeuserot tosin oli ainakin sunnuntaisella reitillä sellaiset, että vannotin miestä toiseenkin kertaan olemaan tuomatta minua tänne koskaan hiihtämään....  joutuisin kantamaan sukset kävellen, koska en uskaltaisi kuuna päivänä laskea noita mäkiä enkä pystyisi kiipeämään toista ylös.


Olin kaukaa viisas ja raahasin mukana vinon pinon kirjaston kirjoja. Se aika kun ei patikoitu pitkin poikin, istuttiin enemmän ja vähemmän lukemassa. Takkatulta poltellen, teetä tai kahvia siemaillen.
Ehkä arkena sitten täytyy lähteä vähän sivistymään. Ainakin sen verran, että käydään ihailemassa Imatran Valtionhotelli. Hieman harmittaa, että koskinäytöksiä ei ole koko vuonna, koska voimalaitosta korjataan.


Ei näitä maisemia väsy katsomaan ollenkaan.

Ipana kylpee tohkeissaan, me taas nautitaan muuten vaan vapaasta.
Kyllä se on loma, mikä ihmisellä on aina mielessä!!!

Mahtavaa viikkoa kaikille!!

lauantai 14. lokakuuta 2017

Arkihaaste 41/52

Tästä viikosta piti tulla entistenlainen: työtä, työtä ja työtä.
Sen sijaan menin maanantaina normaalisti töihin ja päädyin sieltä iltapäivän alkajaisiksi työterveyteen, koska jälleen kerran sisäilma sai röörit tukkoon ja hengenahdistuksen sen verran suureksi, etten pystynyt töissä olemaan.

Minähän vietin pari vuotta sitten syksyllä useamman viikon kotona tuulettamassa. Silloin oli kosteusvaurio, jota kuivattiin liian suurella paineella, jolloin puhallus työnsi kaikki itiöt sisäilmaan.
Nyt meillä on sairaalassa uusi katto (ulkopuolelta) ja miehet edelleen remontoimassa välikattoa sisäpuolelta, joten ovat avanneet sen reilun metrin korkuisen välitilan.
Jokainen voi kuvitella pölyn yms määrän mikä sinne on kertynyt kun talo on rakennettu 80-luvulla......  ja mielessä kieltämättä kävi, että se pari vuotta sitten pöhötetty kuivatusilmakin sieltä pöllysi nyt huoneilmaan.


Tiistainen keikka lääkärillä antoi loppuviikon sairaslomaa (odotetusti) ja töissä pomo suhtautui asiaan hyvin asiallisesti. Joten minä olen ulkoillut (sateessa) joka päivä ja siinä sitten tuuletellut keuhkojani.

Lääkäri oli hyvin nuori ja varoitteli ennakolta pysymään mielummin asfalttiviidakossa, koska "metsässä voi olla kaikenlaisia itiöitä, jotka voivat herkistää jos on homeelle joskus altistunut"...
Juu, kaunis ajatus, mutta melkein repesin nauruun silti. Minähän en eläisi, jos en pääsisi metsään!


Keskiviikkona tehtiin Ipanan kanssa keikka kaupunkiin ostoksille.  Hän haluaisi ns. uimabikinit, siis enemmän urheilutopin tapaisen yläosan, mutta sellaisen löytäminen on melkoisen työn takana tähän aikaan vuodesta.
Minä löysin itselleni vihdoin (toivottavasti) vedenpitävän tuulipuvun. Vanhaa Haltin takkia olenkin jo moittinut riittämiin.

Tässä yhteydessä otan oikeuden kysyä: miksi ulkoiluvaatteiden pitäisi olla mustia?? Tuossa ainoassa liikkeessä oli samaa takkia väreissä musta, tumman harmaa, tumman sininen ja fuksia. Kun syksyllä on muutenkin aivan älyttömän pimeää ja synkkää, pitääkö sitä vielä lisätä synkillä vaatteilla?? Kun ei niihin vaatteisiin itseensä kuitenkaan laiteta mitään heijastavaa pintaa, ne on mielestäni melko hengenvaarallisia ainakin täällä maalla.

Myyjälle tätä ihmettelin ääneen ja hän sanoi, että "suomalaiset vaan haluaa noita tummia värejä", ja "ne sopiikin syksyllä aika monelle".
Hmmm. Varmasti niinkin. Minä taas haluan näkyä ja olla nähtävissä kun kuljen tuolla pitkin ja poikin. Enkä halua tulla ammutuksi hirvenä! Joten arvannette oman valintani.....  =D


Ostin myös pullon suihketta, mitä on tarkoitus tuohon goretex pintaan suihkuttaa kalvon palauttamiseksi aina pesun jälkeen. Suihkuttelin käyttämättömän vaatteen jo sillä samantien illalla.
(Testattu kahteen kertaan: aamulenkillä satoi vaan vähän, ei mitään. Iltalenkillä satoi tunnin melko kovaa, siis oikein kunnolla, mutta olkapäät ja muut oli aivan kuivat kotiin tullessa vaikka takin pinta oli kaikkialta täysin vettyneen näköinen.  JIHAAA!)


Lisäksi tein muutaman kivan löydön: tuollaisen juoksijan käsineet, joissa on sormikkaat, mutta tuo päälle vedettävä "lapanen", joka on heijastinkangasta. Lisäksi vanhan tielaitosliivin tilalle tuollainen heijastinliivi/vyö. (Näyttää todella älykkäältä haalarin päällä....  hehe!)
Minä haluan näkyä tien päällä, meillä kun ei ole juurikaan jalkakäytäviä, vaan iltalenkit kuljetaan ihan tien vierustaa pitkin.




Minähän voitin maaliskuussa sairaanhoitajapäivillä Tehyn arvonnassa viikon Holiday Clubin kylpylähotellissa, joten suuntaamme ensi viikoksi sinne.  Ulkoilua, kylpylää, lepoa, lukemista ja rentoutumista!! Ihan parasta!

Torstaina siivottiin, pesin kaikki pyykit pois, kerättiin vaatteita ja muita mukaanotettavia kamoja, lenkitettiin koiria, harmiteltiin ettei olla tajuttu hankkia miehen autoon kattokaiteita (suksiboksi olisi niin paljon kätevämpi kuljetettaessa tavaraa) ja siinä sivussa käytiin kirjastossa lainaamassa lukemista, suunniteltiin tekemisiä, juotiin hyvää kahvia ja minä ennen kaikkea nautin vapaasta.

Ei muuten ahdista yhtään!!

Perjantaina pakattiin autoa ja kun lukiolaisen päivä päättyi, otettiin suunta itään.

L O M A !!!  ♥

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Rintasyöpähaasteet

Luin melko pysäyttävän kirjoituksen aiheesta ja allekirjoitan sen täysin. Suosittelen avaamaan linkin. Tuon kirjoittaja on paljon parempi näppäimillään kuin allekirjoittanut edes parhaimpana päivänään.

Eli siskot ja matka jolle kukaan ei halunnut.  Nythän jälleen vouhotetaan pitkin mediaa noista pinkeistä päivistä, sydämistä ja muista lässyttävistä teemoista, joilla muka tuodaan syöpätietoisuutta kehiin. Scheissea, sanon minä.
Tuskin nuo sydämillä profiilikuvansa ympyröineet tai ihmeellisiä "lojun kylvyssä vaatteet päällä" statuksia jakaneet edes loppujen lopuksi käsittävät mistä on kyse - saati, että panostaisivat rahaa tuohon asiaan.


Kyllä, olen Epäilevä Tuomas hamaan tappiin asti. Uskon ihmisistä aina ensin pahaa.

No ei kait.
Olen vain kyyninen ja skeptinen. Ja ärsyyntynyt tästä jokavuotisesta tavasta.

Itselleni jopa joku Duudsonien suunnittelema Roosa-nauha edustaa sitä, että ensin pitää syytää rahaa jonkun tavaran tekemiseen ja sitten vasta saada ihmiset laittamaan rahaa siihen kiinni, kun niitä ostavat.
Kun nekin rahat voisi vaan suoraan sijoittaa tutkimukseen eikä vuosittain keksiä uutta ihmeellistä silkkinauhan pätkää myytäväksi.


Toisaalta, kai se silkkinauhan pätkä on tyhjää parempi. 
Jos näitä vuosittaisia teemakuukausia ei pidettäisi, kaipa asia koskettaisi ihmisiä vasta kun se kirjaimellisesti koskettaa....

Sateisen raikasta lokakuuta!! 
Teemalla tai ilman. 
Huomatkaa, että syöpätutkimus ottaa vastaan myös rahalahjoituksia. Erityisen iloinen olen Johannan puolesta. (Seurusteli muinoin serkkupoikani kanssa...)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ruokakokeiluja

En liene koskaan ollut etunenässä menijä, mutta näissä nyhtökauroissa (mikä järjetön sana!!) ja härkiksissä olen todellakin nyt jälkeenjäänyt.


Tarkoitus on totta puhuen ollut kokeilla, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Silloin kun hype oli suurimmillaan, sitä ei kaupasta saanut, ja sittemmin en oikein edes keksinyt mistä etsiä.
Pakkaus kauraa jäi kuitenkin käteen tuossa viikonloppuna ja pistettiin testiin.


Maustoin taco-mausteella, tein cheddar-kastikkeen ja leikkasin vihanneksia. Tortilloja ei ollut. Itse en niitä edes syö, mutta Ipana olisi halunnut.

Kokemus: en tykännyt suutuntumasta, merkillisen niljakasta tavaraa. Maku toki ihan kuin jauhelihassa tacomaustettuna. Ja maistoin toki ilman juustoakin.
Täytynee kokeilla vielä toiste, samoin sitä härkistä.

Tätä edeltävästi meillä oli Ipanan kanssa pizzaperjantai, joka tosin osui muulle kuin perjantaille...


Tuollainen valmis pizzajauho on älyn kätevää: vettä, hiivaa ja jauhot, ja taikina on siinä.

Ipana laittaa pizzaan aina kinkku-ananas-aurajuusto -kombon. Minä taas olen alkanut tykästymään yksinkertaisempiin, joten juustoa (mozzarellaa ja raastetta)ja kirsikkatomaatteja. Päälle laitoin muuten vielä rucolaa paistamisen jälkeen, se jäi kuvasta.
Täyttävää ja hyvää!!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tuumausta koiranäyttelyistä yleensä

Minähän olen ennemminkin harrastanut aina koirien kanssa ihan vaan metsäpöhköilyä enemmän kuin noita virallisia lajeja. Näyttelyistä en ole koskaan varsinaisesti ymmärtänyt, ja kun tässä edellisen ja nyt eilisen kerran välissä jotain sääntöjä ja värikoodejakin mentiin muuttamaan, olin kyllä aika pihalla.
Sillä lailla se on onnellinen olotila, että kaikki on aina kotiinpäin. Minähän olin iloinen kun jätkä sai kivan värisen arvostelun ja olin pakkaamassa sitä jo kotiin, kun handleri kertoi, että "me muuten mennään vielä kilpailuluokkaankin", ja allekirjoittanut aivan kujalla, että "mitä häh?"


Edun kanssa aikanaan käytiin joitain kehiä juoksemassa, ja koska se oli monen tuomarin mielestä ihan nätti, keräsin sille ne sertit, jotta se valioitui. Myönnän, että jos se olisi ollut järjestään tuomareiden mielestä ruma kuin synti, olisin varmasti jättänyt sen niihin pakollisiin. (Mejä-sääntöjen mukaan koira tarvitsee näyttelytuloksen 15 kk iässä voidakseen valioitua ja toisaalta tuloksen virallisesta näyttelystä (yli 9kk) että voi siirtyä VOI-luokkaan. Meillä on nyt tuo jälkimmäinen kasassa.)

Nälkä myös vähän kasvoi syödessä ja tehtiin muutama ihan hauskakin lomareissu Baltiaan ja käytiin samalla "valioittamassa" se myös Virossa ja Latviassa. Ja ne reissut oli toki suunniteltu näyttelypäivien ympärille, mutta olivat ennen kaikkea yhteistä lomareissua ja hauskoja sellaisia. Pärnussa vietimme koko perhe aivan mahtavan pitkän viikonlopun. Saman kaupungin näytelmissä allekirjoittanut veti asiattoman Miss Märkä T-paita -kisan kun en tajunnut pakata kamppeita kaikkiin säihin ja ukkoskuuro löi päälle juuri kun kipitimme siellä niityllä......  (Naistuomari, voitto ei tullut siitä syystä. Heh!)

Tässä kohtaa sanon, että minusta (käyttö)koiran saaminen valioksi on helppoa kuin heinänteko (ampukaa toki samantien kun/jos olette eri mieltä.), jos muut vaatimukset täyttyvät. (Kuten käyttökoirilla vaadittu taipumuskoe-tulos.)


Puhun luultavasti suulla suuremmalla, mutta minusta aina voi valita sellaisen tuomarin, joka jakaa helpolla hyviä arvosanoja ja sertejä, ja/tai sellaisen näyttelyn, jossa osallistujia on vain muutama. Jos ei ihan ladon seinästä reväisty koira ole, kyllä se tarvittavat sertit kerää....  ja Baltian maissa tollerin kanssa tuo oli todella helppo nakki. Voi olla, että homma on muuttunut näissä vuosissa, mitkä olen ollut puuhasta pois. Aika näyttää! Cockereita on joka tapauksessa enemmän missä tahansa näyttelyissä kuin tollereita 10 vuotta sitten.

Olen kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että Kennelliitto tekee väärin kun jollain tavoin (minusta!!) luokittelee näytelmät ensisijaiseksi jalostukseen liittyväksi kriteeriksi. Nuo missikisat kun eivät palvele suinkaan kaikkia rotuja eikä kaikkia koiria.
Tai muotoilen asian toisin: en pysty henkilökohtaisesti arvostamaan kasvattajaa, jonka ainoa kriteeri jalostukselle on se, että koira(t) on olleet jonkun tai useamman tuomarin mielestä kauniit, jos niiden kanssa ei ole todistettavasti tehty mitään muuta eli niiltä puuttuu kaikki käyttötulokset.
Tässä kohtaa puhun tietysti vain omista roduistani, jotka on käyttörotuja. Seurakoirat on sitten asia erikseen.


Tässä kuvassa näkyy minusta kivasti Bonon vetävä askel. Sillä on oikeasti älyn hyvät liikkeet. Sellaiset, kuin hyvällä harrastuskoiralla tulee olla.

Mutta yleisesti siis näyttelemisestä.
En ole koskaan osannut suhtautua niihin vakavuudella.
Minä en omista yhtään jakkupukua, ja varjelkoon minua joutumasta Bono esittämään missään isossa näyttelyssä, koska tuon rodun kanssa se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Minä siis vetäisin kehässä farkuissa, fleece-takissa ja lenkkareissa.

(Todennäköisesti esittäjän pukeutuminen oikeasti vaikuttaa koirankin arvioon, valitettavasti!)  Tästä syystä ihana handleri on parasta mitä on!!

KIITOS NINNI!!!! ♥ 



Koska en osaa suhtautua ilmeisesti oikeanlaisella vakavuudella, en myöskään tajua sitä neuroottista puunaamista ja selkäänpuukottamista, mitä kehien ulkopuolella tapahtuu.

Aikanaan tollerikehän ulkopuolella kuulin suoraan, miten Edu haukuttiin pystyyn, koska oli "väärän kasvattajan koira" tai ainakin "aivan väärä valinta". Ilman erikoisempia perusteluja siis. Yleensä kyse oli niistä ihmisistä, joiden suosikkikoira oli samassa kehässä eikä meidän vuoksi menestynyt. (Olisi todella mielenkiintoista tietää olisiko juuri se koira saanut parhaan tuloksen, jos meitä ei olisi siellä ollut....)

Minähän en ole Edua esim. pessyt koskaan. Saati sitten näyttelyyn mennessä.
Minusta tuollaisen käyttökoiran pitääkin tyyliin nousta lähimmästä sorsajoesta ja lampsia suoraan kehään, esittäjä mieluusti maastohousuissa ja haulikko olkapäällä (vähän karrikoiden), koska siinähän se koiran oikea tarkoitus on.
Olen kuitenkin todistanut omin silmin, miten häntäkarvoja pörrötetään ja pöksyjä siistitään vielä ennen kehää. Tapansa kaikilla.


Onnellisimmillaan
Ei suinkaan kehässä vaan metsässä.

Bonon kohdalla olen antanut sen verran periaatteistani, että cockeri on pakko pestä ennen näyttelyä, ja se on myös pakko trimmata. (Sitä toki tarvitsee tehdä joka tapauksessa, on se sitten menossa kehään tai ei. Ja tuo on metka rotu siinä, että jos sitä ei oikeasti pese, se alkaa haista märälle koiralle.)

Mutta mitä tulee kehän ulkopuoliseen toimintaan, otin toki mukaan harjan ja kävin koiran kertaalleen sen kanssa läpi. (Eipä uskoisi, kun katsoo seisotuskuvia, sen jalkakarvat kihartuu jo....)

Sen sijaan olin äärettömän kiinnostunut seuraamaan kanssakilpailijoiden toimintaa:
oli trimmipöytää, fööniä, suoristusrautaa (Aion totisesti selvittää onko sen käyttö luvallista!!!!), saksia ja karstoja, useampi. Koiria leikattiin ja nypittiin siinä minuutti ennen kehään menoa ja toistamiseen kehätoimitsija sai huudella samoja koiria....

Sitten kun tällainen huolella puunattu koira sai saman arvostelun kuin esim. me, vieressä kirottiin kuin mustalaiset tai merimiehet ja haukuttiin tuomari puusilmäksi ja sokeaksi ääliöksi.
Samanaikaisesti ko. henkilön koiraa trimmattiin vieressä ja se vapisi.
Olen pahoillani, mutta itselleni ensimmäinen ajatus oli: mitenhän tuota koiraa kohdellaan kotona jos se pelkää noin kovin käsittelyä. Eli onko se vaan ihmisen ylpeyden ja voitontahdon väline, jolla ei ole muuten mitään arvoa? Ja kun ei menestynyt, voidaan paiskata nurkkaan kuin rukkanen?
Pisti niin vihaksi!!

Toisten kilpailunhalu ja voitontahto vie kaiken terveen järjenkäytön! En tajua. En edes halua tajuta.
Muistin taas elävästi, miksi näyttelyt eivät ole minulle mieluisin harrastus. Omissa lajeissani olen tottunut siihen, että kaverinkin menestyksestä iloitaan eikä se ole minulta pois. Tosin harrastankin tavallaan yksilölajia, jossa jokainen voi olla sen ykkösen arvoinen. Ehkä siksi.

Minusta koiralla vaan pitäisi olla hauskaa, on harrastus mikä tahansa. Jos se on näyttelyt, sitten on. Koiran pitäisi tykätä puunaamisesta edes jossain määrin, ainakaan se ei saisi sitä pelätä tai kokea sitä kivuliaana.
Tiedän koiria, jotka aivan syttyvät kun pääsevät poseeraamaan! Edukin oli nuorempana sellainen. Meillä oli kehässä oikeasti tosi kivaa, ja olen sitä mieltä, että meidän välinen "aivan sama mitä sieltä tulee, mutta tässä me nyt pönötetään" asenne toi meille joissain näyttelyissä sitä kiitosta ja rusetteja. Eduhan seisoi kehässä vapaasti häntä heiluen ja minä olin vain sen kanssa (farkuissa ja lenkkareissa), en poseerannut tuomarille tai katsellut muiden esiintymistä.

Mummokoira-Karo aikanaan kulki näyttelykehässä perässä kuin teuraaksi vietävä lammas eikä sille menestystä suotukaan. En sitä myöskään sinne enää ilmoitellut, koska se ei selvästi siitä tykännyt.

Bonosta jää vielä nähtävää.
Tokihan se on nätti, nyt todistettavasti jonkun muunkin mielestä.
Ilmoitan sen ainakin muutamaan kehään ensi vuonna. Katsotaan mihin rahkeet riittää.
Tuo on myös melko arvokas harrastus, joten ihan rahan takia en siellä ala hyppiä joka viikko.


Bono oli niin onnellinen kun oli seisotettu ja Mamma tuli hakemaan.
Se aivan loikkasi mun syliin.
Remmikin jäi Ninnille tässä kohtaa käteen.

Jee!! Mun oma pieni junnukoira!!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Arkihaaste 40/52

Tähän viikkoon osui tuo yksi ihmeellinen räyhähenki-päivä....
Arki oli hyvin arkista: töitä, töitä ja töitä.
En tainnut tehdä yhtään mitään muuta kuin töitä, ruokaa, pyykkiä ja lukenut jotain kirjaa.

Hyvin paljon vähemmän mitään kerrottavaa kuin joskus aiemmin. Toisin sanoen ehkä paras mahdollinen viikko: niin arkinen arkisuudessaan, ettei jää mitään puhuttavaa jälkipolville enkä edes itse enää muista.

Sikäli pahoittelut, että tässä arki menee nyt oikeastaan viikonloppuun ja yhteen aiheeseen:
Lauantaina oli Spanielien Erikoisnäyttely Hyvinkäällä, jonne olin tuon juniori-koiran ilmoittanut....

Onneksi meidän kehä oli heti aamulla klo 10. Ryysis oli nimittäin mahtava ja ilmastointi petti (yllätys yllätys) rakennuksessa niin, että iltapäivän alusta oli jo tosi tukalaa...


Vanha tuttu kaverini tolleriporukasta esitti Bonon.
Minähän olin siis aivan pakki sekaisin ja kädet täristen, vaikken ollut edes menossa kehään.
Miten sitä voikin jännittää tällaista hassua näyttelyä noin paljon?


Tuomari oli UK:sta, Brian Foster


Bompsulle tosi kiva arvostelu.

JUN EH JUK3

Selitys noista lyhenteistä, niille, ketkä ei koiranäyttelyharrastajia ole. (Minäkin sain pikaisen päivityksen tähän ihan hiljattain....)

JUN EH on junioriluokan (iän mukaan) Erittäin Hyvä, ns. toiseksi paras arvostelu. Tämä on ns. henkilökohtainen arvostelu.

Sitten kun kaikki sen luokan koirat on arvosteltu, kaikki Erinomaiset (paras) ja jos niitä on vähemmän kuin neljä, Erittäin Hyvät, menevät vielä kilpailuluokkaan, jossa juoksevat kehää ympäri, ja ne arvostellaan sitten vielä niin, että neljä sijoitetaan.

Lauantaina junnuluokkaan oli ilmoittautunut 11 koiraa, paikalla oli vain 9. Tämä tuomari oli sillä lailla tarkka, ettei vaan heilutellut niitä kiittäviä arvosteluja vaan todella käytti koko skaalaa. Henkilökohtaisesti arvostan sitä ominaisuutta tuomarissa enemmän kuin niitä "helppoja" hyviä tuloksia.

ERIn sai vain kaksi, joten kehään meni myös ne EH:t, ja muistaakseni koiria oli yhteensä viisi.
Bono oli se JUK3 eli junnujen kilpailuluokan kolmas (viidestä). Olemme syystäkin erittäin tyytyväisiä!! 
Koira on kuitenkin vasta hädintuskin 10 kk vanha, junnuluokan ikäraja on 9-15 kk eli siellä voi olla joukossa joku todella aikuinenkin....

Bonon henkilökohtainen arvostelu näytti tänään tältä:

10 months male. Well shaped head, correct leather. 
Well angulated front and rear. Sound active mover. A little long in loin couplings.

Sellaista "arkea" tänään.
Nyt on vuorossa 3,5 kuukautta metsäpöllöilyä ja riekkumista. Tsemppaamme jälleen tammikuussa kun ilmoitin tuon Turkuun seuraavaan kehään.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kuivurikokeiluja ja muuta säilöntää

Kasvikuivuri on hurissut keittiössä nyt lähes taukoamatta.


Tämä on ihan tauti.
Kaikki ne on kerättävä vaikkei minnekään mahtuisi.
Onneksi ne säilyy kuivana ikuisuuden.


Kuten taisin mainita aiemmin, minä sitten viipaloin kesäkurpitsaa oikein ohueksi (juustohöylä on hyvä) ja paiskasin kuivuriin.

Havaintoja:
- siitä tulee tosi makeaa ja hyvänmakuista. (Makeita sipsejä!!)
- se kuivuu kiitettävän nopeasti ja jauhautuu helposti


Näin ollen kokeellisen keittiön ensimmäinen purkillinen kurpitsajauhoa on tehty.
Mulla on ajatus laittaa sitä esim. piirakkataikinoihin jauhojen korvikkeeksi. Kaipa siitä jotain makuakin tulee. Ja varsinainen käyttöidea oli käyttää sosekeitoissa suuruksena ja makua tuomassa. Voisin kuvitella, että bataatin tai perunan keittoveteen lisättynä ei tarvitsisi kaataa juurikaan vettä edes pois vaan soseuttaa suoraan.

Maistiaisia olen tehnyt myös kirsikkatomaateista.
Ne oli niin hyviä, etten ehtinyt edes kuvata, kun oli jo syöty!!
Suosittelen siis todellakin tekemään jos omistat minkäänlaista kasvikuivuria.




Kuivurissa on viimevuotiseen tapaan pyöritetty juureksia: naurista, lanttua ja porkkanaa.
Laitan nuo kuivat suikaleet ja kourallisen kuivaa suppilovahveroa monitoimikoneeseen ja jauhan. Juurekset ei mene hirveän pieneksi, mutta tuo silppu toimii aivan älyttömän hyvin keittopohjana kaikille keitoille. Sienet siksi, että niistä irtoaa sitä umamin makua, mitä kehutaan eri palstoilla.....

Käytin viimeiset viimevuotiset yhteen sosekeittoon ja sitä syötiin erinomaisella halulla.

Hamsteri minussa nauttii, kun ruokakomeron hyllyjen pullot ja purkit lisääntyvät.


Nuo pullot on kirpputoreilta ja käytetyn tavaran liikkeistä. Lasipurkit sitten mitä tahansa kurkku- tai hillopurkkeja. 

Nyt kun ostin markkinoilta puolukkaa, mätin kuuteen tasoon jokaiseen n. 4,5 dl puolukoita ja jätin vuorokaudeksi pöhisemään.


Voi kun olisin tajunnut aiemmin, että tasojen paikkaa vaihtamalla olisi kuivatus tapahtunut ehkä vähän ripeämmin. 
Noh, se juna meni jo.
Kuivaa tuli, joskin neljä tasoa jouduin kuivattamaan vähän kauemmin, koska osa marjoista jäi liian kosteiksi.
Rouheesta tuli taivaallista!!! Äh, miksen laittanut enempää...... ehtisiköhän vielä metsään?

***
Mehän kaadoimme tuon kriikunapuun. Siihen tuli joku äkämäpunkki ja näytti kammottavalta. Lisäksi se oli istutettu oikein huonoon kohtaan suoraan keittiön ikkunan alle. Siinä se hankasi ikkunaa, parveketta ja lisäksi voi huonosti.
Juuri koskaan se ei tehnyt satoa muutamaa satunnaista hedelmää enempää. Yhden kerran muistaakseni näiden vuosien aikana, ja sitten tänä vuonna puoli korillista.

Koska hedelmät oli kerätty puoliraakoina, ne oli aika kirpakan makuisia sellaisenaan.
Päätin säilöä ne.


Sokerilientä (maustettuna kanelilla ja vaniljalla) sekä tummaa rommia. Sokeriliemeen fariinisokeria.
Järkyttävä työ puolittaa kriikunat ja kaivaa se kivi pois. Suurin osa hedelmästä oli kivessä kiinni ja harmitti. Laitoinkin osan kokonaisena. Osannen syljeskellä niitä kiviä sitten jäätelönkin joukosta.

Liemen keitin niin, että kun se oli kiehunut, kaadoin rommin melko lailla heti joukkoon. Tarkoitus olikin, että edes osa alkoholista haihtuisi/palaisi pois. Mutta jösses, että se oli hyvää......  *slurps*

Nuo saa nyt tekeytyä alakerran jääkaapissa joitain aikoja ja talven synkkinä hetkinä maistamme.

****
Sitten olikin aika siirtyä terassin nurkille, koska Zilga-viinirypäle alkoi olla kovin sinistä.


Viime vuonna keitin ensimmäistä kertaa mehua ja olin pettynyt.
Vähän kuin herukkaa. Väri on upea mutta maku ei ollut yhtään erikoinen.
Eikä meillä varsinaisesti mene mehuja....  Hyytelö kiinnostaisi, mutta en lämpene idealle hankkia jotain hyytelöittämisainetta ja uittaa sitä mehussa. Toisaalta nuo on niin naurettavan siemenellisiä, ettei niistä voi keittää mitään ilman siivilöimistä.

Kiikutin korillisen kirjastoon. Meillä on ihanat kirjaston"tädit", joilta saa aina apua kun tulee mieleen lähes mitä tahansa. Saavat popsia sellaisenaan.

Loput sitten paiskasin kuitenkin mehumaijaan ja mehustin.
Tänään työn alla on ensimmäinen vispipuuro. Alkoi yövuoron koomalenkillä herättyäni tehdä sellaista mieli.