lauantai 27. heinäkuuta 2019

Mihin porukkaan kuulut?

Isäni työn vuoksi minä olen muuttolaatikkolapsi. Asuin koko kouluaikani korkeintaan 5 vuotta samalla paikkakunnalla, muutimme koko ajan.

Aloitin alakoulun Hakunilassa Vantaalla (1976-81) ja kävin kuudennen luokan Taipalsaarella ja yläkoulun Lappeenrannassa (1981-85), lukion aloitin Porvoossa, mutta vaihto-oppilasvuoden (1987-88) vuoksi se jäi kesken, kun vanhemmat (ja minä perässä) muuttivat Englantiin, jossa jatkoin opintoja. Suomeen palattuani (1990) asuin tovin isovanhemmillani Turun seudulla, muutin Uuteenkaupunkiin opiskelemaan ja sieltä miehen kanssa Helsinkiin (1993-97). Hesasta päädyimme tänne (1997).

(Todennäköisesti taustastani johtuen koen aika ajoin perustavanlaatuista mielihalua muuttaa minne tahansa....)


Lapsena koin muuttamisen helpoksi. Sain helposti uusia kavereita, sopeuduin joka paikkaan. Puhun edelleen sujuvasti Hesan slangia, mie ja sie tai sitten tätä nykyistä (mikä on minusta kaikista murteista rumimman kuuloinen) määkimistä ja isittelyä (mitä en muuten käytä).

Mutta on kai se jotain jälkiä jättänyt. Ihmissuhteet on jääneet vajaiksi, töpöiksi. Aika ajoin koen olevani hyvinkin juureton. Mietin kuulunko minnekään ja mihin porukkaan.
Nämä pohdinnat ovat harvoin kovin mieltä ylentäviä, yleensä ne päätyvät melko masentuneeseen lopputulemaan: en minnekään.

Aikuisiällä on selvästi vaikeampi saada uusia tai ylläpitää edes näitä vanhoja, lyhyiksi jääneitä ihmissuhteita. Kun oman arjen pyörittämiseen menee jo turkasesti aikaa, pitäisi samalla kuitenkin ehtiä kysellä kavereiden kuulumisia, koettaa nähdä enemmänkin kuin satunnaisesti, soitella, viestitellä yms.


On perhe ja suku.
Minulla ei ole biologisia sisaruksia. Miehen sisarusten kanssa olemme tosi vähän tekemisissä. Älkää kysykö miksi. Ehkä meillä ei ole mitään yhteistä.
Itse olen aika paljon tekemisissä serkkujen kanssa. Koko lapsuuden vietin kesiä molempien isovanhempien luona serkkujen kanssa, joten välit sinne ovat lämpimät. Samoin isän sisarukset ovat sellaisia, että heidät kutsun kaikkiin perhejuhliin, koska he kuuluvat lähiperheeseen sillä tavalla.

On työporukka.
Itselläni on onni olla osa oikeasti kivaa työyhteistöä. Meillä on kiva fiilis töissä eikä useinkaan ole aamulla fiilis "kukahan siellä on tänään vastassa".

On harrastusporukka. Tähän mainittakoon, että enpä juurikaan harrasta enää mitään sosiaalista lajia, niin vähän vähemmälle on jäänyt. Joskus koin olevani kovinkin aktiivinen koiraharrastaja. Harrastamiseksi ei ilmeisesti lasketa, että omistaa koiran tai pari.
Mutta on siis tiettyjä ihmisiä, joiden seurassa vietän viikonlopun pari vuodessa, sitten näitä koirien kautta tulleita tuttuja, kavereita, ystäviä.
Näihin pätee sama kuin muihin: kun itse on passiivinen, ei kai pitäisi pahastua, etteivät muut ole kovin aktiivisia omaan suuntaan? Vaan kyllä se kirpaisee, kun tajuaa jossain tapahtumassa olevansa ulkopuolinen. Kun muut pitävät yhteyttä toisiinsa ja puheenaiheet ovat itselle vieraita. Tämän porukan suhteen vieraantuneisuus sattuu eniten. Kun tajuaa olevansa väärässä paikassa, kun on paikalla pyydettynä työvoimana.

On muita tärkeitä ihmisiä. Pariskunta, jonka rouvaan tutustuin niinkin huvittavasti kuin Vauva-lehden keskustelupalstan kautta. Kyllä!! Se on mahdollista! Siihen maailman aikaan Vauva-lehden palsta ei todellakaan ollut tällainen rääväsuiden sakki kuin nykyään....
Me aloimme pitää yhteyttä ensin vaan naiset, sitten miehet tutustuivat. Nykyään olemme melko paljon tekemisissä, ongelmana vain 250 kilsan välimatka fyysisesti. Mutta useamman kerran vuodessa nähdään.
Muita pariskuntia, joiden kanssa vietetään aika ajoin ilta tai pari.

Pohdinnan masentavimmassa vaiheessa päädyn myös miettimään sitä, kenet ylipäänsä voisin ajatella kutsuvani viettämään vaikka omia viisikymppisiäni tai kuka näistä edes tulisi paikalle. Kuka heistä haluaisi tietää hautajaisistani tai tulisi sinne.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Pieni iltapäivän saaristohyppely

Sattui pari vapaapäivää keskelle viikkoa.
Alunperin vapaita oli putkeen kolme, mutta vinkki maanantaina työkaverilta, että tiistaina sataa, sai minut vaihtamaan vuoroa niin, että pidän sen kolmannen vasta lauantaina (kun taas paistaa!)


Aamun koiralenkin jälkeen poikkesin kaupassa ja ostin vähän retkievästä. Mies pääsi töistä klo 14 ja noukin koirien kanssa hänet kyytiin ja lähdettiin ajamaan kohti saaristoa. Alkuperäinen idea oli ottaa lautta Nauvosta kohti Rymättylää ja ajaa sieltä Naantalin kautta kotiin, mutta niinhän siinä kävi, että lautan aikataulu olikin tunnin aikaisemmassa kuin meidän emmekä ehtineet. Niinpä ei pidetty kiirettä kun päästiin moottoritieltä pois, vaan pysähdyttiin Sattmarkissa Paraisilla pitämässä evästauko.





Bonolla oli ongelma.
Se ei halunnut syödä possunkorvaa, vaan kuopata sen.
Mutta mitä tehdä kun kaveri on sidottuna samaan puuhun ja näkee?


Sattmarkissa pysähdyttiin tosiaan hyvin, syötiin ja käveltiin Robinson-lenkkiä (jonkinlainen luontopolku lapsille) koirien kanssa. Siitä jatkettiin kohti Nauvoa.
Lossit osuivat aikatauluun tosi kivasti, hyvä että ehdittiin jonossa pysähtyä kun taas jatkettiin.


Kohti Nauvoa



Nauvosta jatkoimme vielä saaren läpi kohti Korppoota. Ajoimme koko saaristorenkaan silloin pari kesää takaperin, mutta silloin emme poikenneet Korppoossa kylään, koska tie ei mene siitä ohi.
Opaskirjan mukaan Korpoströmissä olisi myös jokin nähtävyys, torni tms. minne voisi kiivetä katselemaan maisemia. Sinne siis.



Korpoström oli toki hieno. Tosin se on vain vierasvenesatama. Mekin otimme sitten tuopilliset Jaffaa terassilla. Mainittakoon, että tarjoilu oli myös koirille, tarjoilija toi samantien vesikupin pöydän viereen. Peukku tälle!!

Mutta.
Mitään nähtävyyttä emme löytäneet. Opaskyltissä ohjattiin vain reitti satamaan ja ehkä hassuin juttu oli se, että pysäköidäkseen olisi pitänyt ladata jokin Q-Parkin appsi, jolla maksaa pysäköinnistä. Me siis toimimme laittomasti ja väärin, kun emme maksaneet. Mutta hivenen eksoottista kyllä, että euron parkkeerauksen takia olisi pitänyt lähteä jotain appsia kaivamaan.....
Tornia tai edes tasamaata korkeampaa kohtaa ei kylästä löytynyt. Joten hiukan tästä pettyneinä jatkoimme kotiinpäin, koska ajomatkaa olisi parin tunnin verran.




Se, mikä koko renkaassa jäi eniten vaivaamaan, oli sen toimivuus toimimattomuus. Siis ideahan on mahtava: näyttää turistille miten järjettömän kaunis ja hieno saaristo meillä on, miten ihmiset tosiaan asuu siellä saarilla, kaukana kaupungeista. Koko homma on vaan jätetty täysin lapsenkenkiin tuotteistamisen suhteen. Se ruskea liikennemerkki "Saariston rengastie" ei yksin tosiaankaan riitä houkuttimeksi.

Tiet on kapeita ja pyöräilijöitä tosi paljon. Me ohitimme satakunta mennessä ja kymmenkunta tullessa. Asuntoautolla ei ohi pääse, koska vastaantulijaa pukkaa, joten mennessä roikuimme tosi pitkään yhden fillaristin perässä. Mahtaa olla ahdistavaa!!!

Missään ei ole mitään opastuksia. Ilman nettiä ei pysty päättelemään onko jossain 10 kilometrin säteellä uimaranta, vessa tai muu pysähdyspaikka, vai pitääkö vaan jatkaa vielä seuraavalle saarelle. Lossirannoissa ei ollut mitään turistia houkuttavaa eikä toden totta ensimmäistäkään aikataulua, tietoa reitistä, vessaa tai muuta.
Lisäksi, ja tämä on minusta se oleellisin asia, lossit lakkaavat kulkemasta kun koulut alkaa! Siis tänä vuonna elokuun alussa.
Ihan kuin kesä päättyisi siihen koulujen alkamiseen. Vanha virsi toki, mutta silti. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!!!

Tässä maassa on jotain perusteellisesti vialla, että tällainen mahdollisuus on täysin käyttämättä!! Tuolla kuitenkin menee tuhansia ihmisiä joka kesä.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Raparperipiirakka

Ihan vaan, ettei se taas joutuisi hukkaan, ohje itsellekin muistiin.
Tämän ohjeen olen saanut naapurilta, tavallaan kahdelta eri naapurilta, toisistaan tietämättä.

Olen vakuuttunut, että kuvakin tästä on jossain, mutta millään hakusanalla en edes omista kirjoituksistani sitä löytänyt.  Noloa, tavalllaan.

Mutta nyt se on muistissa!! Sille yläfemma ja huomenna piirakkaa sekä kotona että töissä.

Raparperipiirakka

3 munaa
3 dl sokeria
1 dl voisulaa
1,5 dl kermamaitoa
4,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta

Vatkaa munat ja sokeri. Lisää vuorotellen kermamaito ja jauhoja.
Kaada vuokaan, päälle rutkasti raparperin paloja, paista 15-20 min, kunnes pohja nätti.

Kuorrutus:

3 dl kermamaitoa
1,5 dl sokeria
2 rkl perunajauhoja
2-3 rkl voita
vaniljaa

Sekoita kaikki aineet kattilassa, kuumenna, kunnes sekaisin, ÄLÄ keitä!
Kaada piirakan päälle.


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Mansikkaa

Hullu säilöjä iskee jälleen!! =D


Olen ihan hämmentynyt siitä, että mansikkasesonki tuntuu aikaistuvan vuosi vuodelta. Ei siitä loppujen lopuksi niin kauaa ole, kun meilläkin lapset oli pieniä, ja mansikoita ostettiin pakastettavaksi joskus heinäkuun lopun puolella, siis puolivälin jälkeen. (Tai sitten aika kultaa muistot.....)

Nyt kun palattiin pohjoisesta, JA täällä on ollut (minusta) viileä kesä, joka puolella uutisoitiin, että "pääsesonki on nyt, kiirehtikää...."  Ja kyse oli siis kesäkuun lopusta!

Yhtä kaikki, lähdin sitten samaan hysteeriseen kilpajuoksuun itsekin.
Ensin tuli laatikollinen. Siitä syötiin, jotta napa naukui. Pari purkkia saatiin sosetta pakastettavaksi ja vähän aamupalarahkan joukkoon.
Niin, luonnollisesti rönttimehua tehtiin kaikista ja ai että oli hyvää!! Kiitos Marketta vinkistä!


NAM!!

Rönttimehu

Viiden kilon laatikon peratut vihreät röntit
Jokunen mansikka
2 dl sokeria (laitoin itse jatkossa vähän niukemmin)
2 tl sitruunahappoa
2 litraa kiehuvaa vettä

Kaada vesi muiden päälle, anna seistä vuorokausi ja pullota siivilän läpi. 

Ja vaikka idea ei varmasti ole ainutlaatuinen, halusin kokeilla kuivattamista, joten siitä se sitten lähti.....



Mies nappasi munaleikkurin ja viipaloi mansikat kuivurin pelleille.
Vuorokauden hurisi keittiössä, 14-16 tuntia yhtä soittoa.
Sitten blenderiin.


Jauho oli aavistuksen nihkeän tuntuista, joten se levitettiin vielä kuivuriin 
pieneksi toviksi, 1-2 tuntia, jonka jälkeen sen annettiin hyvin jäähtyä.


Jukra, miten hyvää tämä on talvella rahkan joukossa!!

Koska jauhe maistui tosi hyvälle, raikkaalle mansikalle, ja totta puhuen ihan pari teelusikallista aamupalarahkassa riitti maustamaan sen, tehtiin pari satsia. Olisiko mansikkaa ollut yhteensä reilu kolmisen kiloa. Pieneen se menee.

Vinkki jatkoa ajatellen: älä aja sitä aivan hienoksi jauhoksi. Se pysyy paremmin paakkuuntumatta, kun on vähän karkeampaa.

Koska siinä samalla kun kuivuri oli taas kannettu keittiöön, pantrystä löytyi purkillinen viime syksynä kuivattuja omenaviipaleita. Jonkun kerran muistan itse laittaneeni käden purkkiin ja popsineeni niitä, mutta jostain syystä niiden menekki meillä ei ole ollut hääppöinen.
Niinpä nekin blenderiin:


Ja tässäpä löytyikin jatkoon idea, jonka toteutamme. Jauheena se maistui, jälleen kerran, rahkassa tosi hyvälle. Turha tehdä viipaleita, jos ne eivät mene vuoden aikana. Jauhe kuluu takuulla.

Viime syksynähän kuivatin puolukkaa ja tyrniä, lisäksi mies teki kokeiluja valko- ja viherherukan kanssa.... kaikki jauheet on syöty. Tyrni loppui itse asiassa vasta kesäkuun alkupäivinä.
Herukkajauheet tuli ajettua niin hienoksi, että niiden kanssa joutui temppuilemaan, kun paakkuuntuivat.

Ai että nautin, kun säilöntäkausi alkaa taas. ♥
Jokin sisäinen hamsterini hykertelee, kun hyllyt täyttyvät ihanista purkeista ja purnukoista. Olen takuulla jossain mahdollisessa entisessä elämässäni nähnyt nälkää, koska tästä tunteesta tulee vaan niin hyvä fiilis.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Muovikapina

Kirjoitin taannoin paikalliseen lehteen mielipiteen ja ilahduin kovasti, että se julkaistiin jo seuraavana päivänä. Postitin nimittäin jutun vasta ke iltapäivällä, ja koska lehti ilmestyy torstaisin, ajattelin sen väkisin menevän seuraavalle viikolle.

Mutta tällaista tekstiä/mielipidettä siis allekirjoittaneelta löytyi, ihan omalla nimellä allekirjoitettuna.

Muovia on voinut kierrättää Suomessa vuodesta 2016. 
Tällä hetkellä muovia kerätään noin kilon verran per suomalainen. Ruotsissa on kierrätetty sen verran pidempään, että keräysmäärät ovat jo liki 8 kiloa/henkilö. 
Sekajätteeseen laitettu muovi päätyy suurimmaksi osaksi poltettavaksi, mutta jätteenpolttolaitosten kattavasta verkostosta huolimatta kapasiteetti ei riitä kaikkien suomalaisten jätteiden käsittelyyn. Ilmastonmuutosmielessä muovin kierrätys on oleellisen tärkeää. (Yle uutiset 4.7.2018) 

Pieni Puumalan kunta (noin 2200 asukasta) Etelä-Savossa kolminkertaistaa väkimääränsä kesäasukkaiden myötä. (HS 30.6.2019) Puumalan nuori ja innokas kunnanjohtaja totesikin jutussa tärkeäksi mm. muovinkierrättämisen mahdollisuuden, koska kesäasukkaat ovat siihen jo tottuneet kotonaan. 

Perniössä lienee kirkonkylän alueella asukkaita 3500. Kirkonkylän läpi ajaa meilläkin läpi melkoinen vyöry mökkiläisiä, ja kunnan alueen palvelut saavatkin kiitollisen osan mökkiläisten rahoista ostosten ja palveluiden hankkimisen nimissä. Perniössä, sen sijaan, että hankittaisiin esimerkiksi tuo paljon kaivattu muovinkierrätyspiste, onkin lähdetty täysin vastakkaiseen suuntaan ja lakkautettu kierrätysastioita. 
Liikuntahallin pihasta poistettiin paperin-, pahvin- ja metallinkeräys ja sen jälkeen on saanut tarkkaan laskea milloin voi omat kierrätettävänsä astiaan toimittaa, koska vanhan kunnantalon edessä olevat tuntuvat olevan aina täynnä. 

Muovia ei Perniössä pysty kierrättämään astian puuttuessa. Lähin muovinkeräyspiste Saloon päin suuntaavalla reitillä lienee sairaalan alapuolen asuntoalueella. Samassa yhteydessä on myös lasin-, metallin- ja pahvinkeräyspisteet sekä UFF laatikko vaatekeräykseen. 
Näin Saloon suuntautuvalla työmatkalla ei ole iso vaiva pakata omia muovi- ja muita jätteitä mukaan ja tiputtaa niitä keräykseen, mutta toki pitäisin mahdollisuutta pudottaa ne keräykseen omalla paikkakunnalla yhtenä vetovoimatekijänä. 
Teollisuuden ja kaupan pakkauskeräyksestä vastaava verkosto tuo ilmeisesti keräysastian (pyynnöstä?) paikkakunnalle, jonka asukasluku on 4000 tai yli. Näitä kesäasukaskuntia ei oteta huomioon pohdittaessa astioiden sijoittelua. 
Olisi päättäjiltä asianmukainen ponnistus avata keskustelu kierrätyspisteiden järjestämiseksi myös Perniöön. 

Kirkonkylällä asuvista tuskin kaikilla on päivittäin asiaa Saloon, ja hankaluuteen on helppo vedota, kun kysytään, miksei kierrätä. Samanaikaisesti pohditaan mitä tehdä merissä kelluville muoveille, miten vähentää mikromuovia ihmisten ravinnossa. 
Miksi metsäautoteiden varsilta löytyy sohvaa ja jääkaappia, miksei niitä toimiteta asianmukaisesti hävitettäväksi? Vastaus lyhyesti: koska se on hankalaa. 

Kierrätyspiste Perniön jätevedenpuhdistamolla on auki yhtenä päivänä viikossa ja silloinkin vain muutamia tunteja. Vaikka sinne voisi palauttaa myös muovit, viikon säilyttely kesäkuumalla saa ne haisemaan. Lisäksi vuorotyötä tekevänä paikalle ei pääse sen auki ollessa.
Ottaisiko joku paikallisista päättäjistä kopin ja alkaisi puffata kunnollista kierrätysmahdollisuutta Perniöön? Olisiko joku paikallisista yrittäjistä kiinnostunut lähtemään tällaiseen ”kimppaan” ja tarjoamaan esim. parkkipaikalta tilaa jäteastialle? Olisiko jätevedenpuhdistamon kierrätysaluetta mahdollisuus avata käytettäväksi päivittäin omatoimisesti? 
Voisiko Salo profiloitua entisen matkapuhelintekniikan kotikaupungin jälkeen vaikka Suomen ekologisimmaksi kaupungiksi?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Sopivasti lihava

Työkaveri osti paljun.
Luonnollisesti tästä aiheutui samantien keskustelu "koska paljuillaan".

Minä en lämpene ajatukselle ihmislihakeitosta noin lähtökohtaisesti. Haluaisin, että sinne valutetaan täysin uusi vesi enkä ehkä siltikään tuntisi oloani mukavaksi lilluessani omissa ja muiden ihohitusissa. (Sori, en vaan pääse tästä mielikuvasta...... ja olen syvästi pahoillani, jos joku nyt on innoissaan omasta paljusta ja saa tästä pahan mielen.)

Toisekseen olen luopunut esiintymisistä alusvaatteissa saati uikkareissa julkisesti (muut kuin perhe eli tässä tapauksessa mies), koska lyhyenä hukkapätkänä olen sellaiset 30 cm liian lyhyt tähän painoon.
Kehopositiivisuus tai mitä onkaan, ei ole löytänyt tietään vielä meille. Siinä määrin, että osallistuisin paljuiluun tässä naisporukassa.

(Kysymys kuuluukin, miksi tunnen itseni ihan hyväksi mennä saunaan parin muun ystävän kanssa!)


Kun 45 tuli mittariin, aloin selkeästi keräämään estrogeenirengasta vyötärölle.
Nyt kun 50 on enää nurkan takana, se ei enää tästä minnekään katoa.

Toki myönnän itse ensimmäisenä, että syön liikaa herkkuja, en noudata kohtuullisuutta karkkien suhteen, pistän surutta Oivariinia uudelle perunalle ja tankkaan pizzaa kun siltä tuntuu.... mutta silti jurppii havaita onneton vyötärön laajentuminen.

En ole enää aikoihin säästänyt mitään "näihin mahdun vielä joskus" -vaatteita. En usko siihen kannustusmielessä. Jos sattuisin tästä yhtäkkiä laihtumaan 10 kg, todennäköisesti haluaisin painua vaatekauppaan ja ostaa uutta.
MUTTA. Omistan yhdet älyttömän kivat caprihousut, jotka on oli maailman viihtyisimmät päällä, ja nyt ne kiristää. Irvistys-hymiö!

Pyrin siihen, että olen tyytyväinen kroppaani. (Edes niin tyytyväinen kuin on fyysisesti mahdollista, kun lyhyys harmittaa ja pyöreys pännii.) Se kuitenkin toistaiseksi toimii lähes kuten pitääkin. Jotain kolotuksia on ja hieman ehkä huvittaa havaita, että jos tulee aamu, jolloin mistään ei särje, pitänee ensimmäiseksi varmistaa olevansa hengissä.

Enää en laihduta. En alista itseäni millekään kuurille. Pyrin syömään älykkäästi ja terveellisesti, jotta saan kehon tarvitsemat rakennusaineet, jotta se pystyy kuljettamaan minua edelleen toivon mukaan vuosia. En myöskään lähde millekään hullulle liikuntarääkille. Liikun tällä hetkellä ehkä eniten elämässäni. Karu fakta vaan on, että ikä ja sukupuoli tulee vastaan väkisin. Ja omasta liikuntapaletistani puuttuu aivan täysin kaikki lihaskunto eli punttisalijumppa sekä myös lihashuolto, mitä venyttelyksiksi kutsutaan joissain piireissä.


Tarttis tarttis, sanos Turkulaine.....

Se, mihin pystyn vaikuttamaan, on oma viihtyvyyteni tässä kehossa. Tarkoittaa sitä, ettei minun ole välttämätöntä esiintyä niissä uikkareissa, joissa koen noloutta ja huonommuutta (täysin turhaan!!) Voin hyvin osallistua paljuiltaan istumalla vaatteet päällä terassilla vieressä.
Voin pukeutua niin kuin tunnen itseni hyväksi. Harmi kyllä on tilanteita, joissa haluaisin pukea esim. trikoisen kotelomekon ja se vaan näyttää niin hullulta, että luovun ajatuksesta.

Lisäksi otan rusinat pullasta ja totean, että tutkimusten mukaan pieni ylipaino on ikääntyvälle naiselle terveellisempää kuin ihannoitu laihuus. Pieni paino todistettavasti suojaa monelta, joten täytyy olla leuhka, että on hoitanut asian kuntoon jo tässä vaiheessa. *hekottaa*

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Liikunnat ensimmäinen puoli vuotta

Koska yllytyshulluus ja omat tavoitteet.

Endomondo on lahjomaton. Kävelen kyllä, mutta fillaroinnin osalta tavoitteet on menneet niin penkin alle kuin mahdollista. Selityksiä riittää: aina tuulee (ihan totta, ihan koko ajan kesäkuussa oli kova tuuli kun edes harkitsin ajattelevani, että lähtisin pienelle fillarilenkille....)  Olisin myös halunnut loman aikana fillaroida pidempiä retkiä, mutta koska loma meni reissuissa, ei siinä ollut saumaa.

Kävelyn suhteen ollaan onnellisessa tilanteessa, kilometrejä tälle vuodelle kävellen 1249.
(Jostain pähkähullusta kämmistä johtuen 1,59 km näistä kirjautuu lajin golf alle, näppäinvirhe ilmeisesti puhelimessa....)  Tavoite oli 2400 km koko vuoden aikana ja tähän voisi päästäkin.

Pyöräilyä kesäkuun viimeiseen päivään mennessä vasta vaivaiset 85,35 km. Oma vuoden tavoitteenihan oli 800 kilsaa. Kesäkuussa ei tainnut tulla kuin jokunen pikkupätkä, ei yhtään isompaa lenkkiä. Huoh! Sitä saisi pistää renkaat laulamaan joka toinen päivä päästäkseen edes liki. Siihen ei resurssit riitä. Olin laskenut, että ajamalla keskimäärin vain alle 200 kilsaa kuukaudessa, voisin päästä tähän, koska kesäkuukausia kuitenkin on huhtikuun lopulta syyskuulle.

No, kuten sanottua, ihmisellä pitää olla tavoitteita, mutta stressiä niistä ei saa ottaa. Silloin se alkaa maistua puulta kokonaan.

Luetut kirjat: kesäkuu

Toukokuulta jäi tuo yksi kolmesta kotimaisesta ja pääsin sen lopettelemaan heti ensimmäisenä päivänä. Ja tietenkin siinä vaiheessa oli kirjasto kiinni ja reissu tulossa, ettei ehtinyt edes piipahtaa hakemassa matkalukemista.....  Onni on pokkarit.


Mies sai isältäni tuon John Chrishamin. Erilainen kuin aiemmat.
Tälle suositus.

Keplerin otin omasta hyllystä kun en muuta siihen hätään löytänyt.
Toisin sanoen mies otti sen itselleen mukaan Lontooseen ja luin sen Caminosaaren jälkeen. 



Kirjastossa pistäydytty. Osa I.
Meillä on oma kirjasto suljettu 7-8 viikkoa, mikä on täysin naurettavaa toimintaa.

Ääähhh!! Sorrun tähän taas. Eli hillitön määrä kuvia typeristä kirjoista..... huooh!

Olen aikanaan tehnyt Englannissa asuessa yhden pitkän "lopputyö"-tyyppisen kirjoitelman Agatha Christien kirjoista ja kirjoittamisesta. Tykkään dekkarirouvan kirjoista hirveästi!!
Niitä oli helppo valita kesälukemistoon kun kirjaston hyllyillä oli. Tosin valikoiman määrä ei päässyt hämmästyttämään.

Nuo muut sitten. Osa itselle vieraampia, vähän sillä idealla, että kunhan on jotain ja joku voi olla helmikin kirjailijana....
Raahasin pohjoiseen ison pinon. Christiet luin heti, koska ne menee hotkimalla. (Harmi kyllä useampi niistä oli jotain kokoelma-tyyppisiä pikku novelleja..... plaaah!)

Mutta kokonaisuudessaan kesäkuulta luetuksi tuli 20 kirjaa.

Itselleni muistilappumaisesti listaa:

Ursula Auer: Murhia Mankalassa
John Grisham: Caminosaari
Lars Kepler: Hypnotisoija
Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä
Belinda Bauer: Hautanummi
Agatha Christie: Kissa kyyhkyslakassa
Agatha Christie: Kuoleman koira
Agatha Christie: Tuijottava katse
Agatha Christie: Kohtalon Portti
Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena
Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
Agatha Christie: Herra Quinn esittäytyy
Agatha Christie: Lomahotellin murhat
Agatha Christie: Kirstun arvoitus
Agatha Christie: Teetä kolmelle
Agatha Christie: Seitti (näytelmä, josta tehty kirja)
Agatha Christei: Odottamaton vieras (näytelmä, josta tehty kirja)
A.J. Finn: Nainen ikkunassa
Soren Sveistrup: Kastanjamies
Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Madeira

Tuossa vuosi sitten totesin miehelle, että en ole koskaan käynyt Madeiralla ja mieli tekisi. Koska mies on riittävän yllytyshullu, hän totes...