keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Banaanijälkiruoka

Koska meillä syödään koko perhe yhdessä viikonloppuisin (jos en ole töissä), tykkään myös yrittää tehdä yleensä jotain ns. vähän parempaa ruokaa, kattaa kauniisti ja ehkä jopa loihtia jotain jälkkäriä.

Muksut tietävät sisäänrakennetusti, että jos menevät kaverille yökylään pe-su välinä, kotiin on tultava viimeistään klo 12, koska haluan, että kaikki on ruokapöydässä yhtä aikaa.

Viime viikonloppuna tehtiin hyvää peuran ahteria uunissa muussin kaveriksi, ja koska uuni oli päällä, ideoin jotain helppoa ja nopeaa jälkkäriä. Tiettyjä aineksia kotoa löytyy aina ja osa oli ostettu jotain tarkoitusta varten. Mutta tällaista siitä suunnilleen tuli:

Uunibanaanit

Viipaloi banaanit pitkittäin uunivuokaan.
Sekoittele kulhossa korppujauhoja, mantelijauhetta ja sokeria (+ halutessa vaniljasokeria), ripottele banaanien päälle ja valuta siihen päälle pullomargariinia.
Pilko valkosuklaata vähän sinne tänne päälle.

Laita toinen kerros banaaneja ja toista. Päälimmäiseen kerrokseen sen verran rasvaa, että "jauhot" rasvastuvat riittävästi. Valkosuklaa palaa helposti, laita se mielummin enemmän väliin ja vähemmän päälle.

Uunissa, n. 200 °C, sen verran että pinta saa kauniin värin.

Yllättävän hyvää vaniljajäätelön kanssa kuumana.

***********

Modausideoita

* Sekoittele rasvan sijaan jauhojen joukkoon jo lähtökohtaisesti kondensoitua maitoa.
* Vaihda valkosuklaa oikein tummaan suklaaseen
* Mausta jauhot kanelilla
* Vatkaa muna ja vajaa desi sokeria ja sekoita siihen pussi mantelijauhetta ja levitä seos banskujen päälle (= kakkutaikinamainen pinta, joka maistuu taivaallisesti mantelille)

Lukemista, musiikkia, sisustusideoita

Minähän en katso televisiota. En totta puhuen muista milloin olen avannut mölytoosan olkkarin nurkassa, ja säännöllisen epäsäännöllisesti saan primitiiviraivarin, että mokoman värkin ylipäänsä pitää seistä olkkarin nurkassa. (Plus että saan puistattavat hermarit ihmisistä, jotka meille tullessaan napsauttaa ruudun auki vaan siksi, että taustameteliä on oltava.... mutta ei mennä nyt siihen.)

Ilman elitismiä: pidän TV:n katsomista yhtenä puuduttavimmista ja turhimmista hommista. En ole millään tavoin ylpeä siitä, etten tiedä koskaan yhtään mitään (edes uutisia) enkä tunnista julkkiksia. Mutta jollain tavoin olen kyllä ylpeä etten tiedä kuka voitti Idolsin, kuka voitti Putouksen jne.

"Mitä sä sitten teet himassa iltaisin?"
Vastaus lyhyesti: luen.

Olen oppinut lukemaan 4-vuotiaana. Muistan hämärästi, miten ah, niin perinteiseen tyyliin tavasin Hesarin kannesta jotain sanaa ja yhtäkkiä kysyin "mikä toi osuuspankki on". Mun vanhemmat on itse myös aina lukeneet ja mua on kannustettu siihen lapsesta asti. Mulle hankittiin Tammen Kultaisten Kirjojen sarja ja noin sata muuta kirjaa, sain niitä jouluksi ja synttäreiksi ja se oli hienoa.
Tänä päivänä meidän olohuonetta valitettavasti määrittelee 240 x 210 senttiä kirjahyllyä, mistä syystä mun toinen rakas harrastus, huonekalujen siirtely, ei ole ollenkaan niin hauskaa.

Luen ihan rehellisesti hömppää. Dekkarit on ikiaikojen suosikkeja, scifi ei nappaa.

Lapsista nuorin tullee eniten minuun. Se istuu nenä kirjassa kaiken vapaa-aikansa mitä ei vietä tallilla, keppihevosleikeissä tai kavereilla. Se sai joululahjaksi kolme puhelinluettelon paksuista kirjaa, joku uusi vampyyri-sarjan alku, ja idea oli, että se lukee ne ja ehkä sitten kaivaa kirjastosta ne loput reissuun mukaan. Miten ollakaan, se on ehtinyt ahmaista koko sarjan (10 kirjaa) jo, ja miettii kovasti mitä ottaisi reissuun mukaan.

Rakas vanha ystäväni maailmalla kehui Kindleä. Kindle, tällainen e-kirjojen lukulaite, mihin voisi ladata määrättömiin luettavaa. Innostuin luonnollisesti, mikä olisi reissun päällä helpompaa ja nykyään nettikauppa tuo kotiovelle mitä tahansa mistä tahansa parissa päivässä.
MUTTA.... voi pah. Kindle on Amazonin kirjaston kanssa yhteennaitettu merkki johon voi ladata kirjoja vain Amazonilta. Ei siinä mitään, sieltähän saa uusimpia lähes ilmaiseksi.... in English. Ongelma ei ole minun, se on lapseni.
Toistaiseksi ajatus on jäähyllä. Itselleni voisin laitteen hankkia, se olisi kevyt ja kulkisi helposti minne tahansa mukana. Parilla taalalla voisi ladata mitä vaan.

VAIKKA henkilökohtaisesti tykkään kyllä ihan oikean kirjan tunnusta käsissä. Ehkä tuo e-laite olisi vähän persoonaton, vähän kylmä....  mutta kehitys menee eteenpäin.

*******

Musiikin suhteen voin myöntää olevani sikäli elitisti, että tiedän mitä haluan kuunnella ja inhoan radiojen soittolistoja. En myöskään suostu kuuntelemaan jotain uusinta jollotusta vain siksi, että kaikki muut sanoo miten hyvä se on, jos se edelleen mielestäni on jollotus.

Sori Pia, mutta mun on ihan pakko kopioida tämä.  =D   (Enkä osannut luoda sitä hienoa TV-ruutua tästä, höh!!)

Yksi hienoimmista videoista kotimaiselta artistilta, mieletön sanoma, loistavaa musiikkia.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=sue_ufnvqcs


*******

Aloitin blogin bloggerissa viimeksi yövuoron jälkeen. Kehä on kiertänyt, nyt on jälleen viimeisen yövuoron jälkeinen pöhnä. Tällä kertaa jotenkin helpommasta päästä. En silti lupautunut tekemään kolmatta putkeen vaikka kysyttiin.

Koska siis luen, mutta yövuorojen välipäivänä ei ajatus todellakaan toimi, lainasin kirjastosta vinon pinon lehtiä. Minusta on järjettömän hieno idea antaa niitäkin lainaksi!! Voin lukea samat tyhmät juorut moneen kertaan, katsoa samat kuvat pressan kutsuilta jne. Ihan rehellistä aivojen tyhjentämistä ilman tarkoitusta, joskus niin tarpeellista.

Tällä kertaa lainasin ensimmäistä kertaa Avotakka-nimisiä sisustuslehtiä. Lehti on minulle vieras ja uusi tuttavuus. Mutta... keksin heti ensimmäisen lehden jälkeen miksi mieheni tulee raivostumaan kun lainaan niitä lisää.  =)
Ensimmäisen lehden jälkeen noin sata uutta ja erilaista sisustusideaa. Pinon jälkeen alkoivat henkisesti seinät kaatua... ja odotan pidempiä vapaita että ne kaatuvat ihan konkreettisestikin. Kävelen ympäri kämppää, listaan asioita jotka voisi muuttaa, ideoin miten niiden muutos voitaisiin tehdä, mietin, pohdin ja suunnittelen....

Pasi-parka.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Loman odotusta


Aina ja jokavuosi ja viime vuonnakin…. sanon, että ”tänä vuonna ei sitten lähdetä minnekään reissuun vaan mietitään minne oikeesti halutaan ja sitten varataan matka sinne”.  Niinaina. Kun vielä toteuttaisin sitä mitä puhun.
Isä ja Eeva-Liisa lensivät lokakuussa Hua Hiniin, tällä kertaa meille vieraaseen paikkaan (Soi 112) kun tuttuun taloon (Soi 104) tuli viime keväänä vesivahinko, mikä aiheutti harmia mm. isän silmille, allerginen kun on. Homeongelmia EI totisesti kaivata, joten se kämppä oli pistettävä unohduksiin. Kun me vielä sanoimme, että ”ei meillä kyllä ole mahdollisuutta edes ajatella reissua tänä talvena, kun lasten joululomakin on niin lyhyt, on ne valmistujaiset ja on sitä ja tätä, ja tekin tulette Suomeen jouluksi……”  You know. Joten he vuokrasivat ruotsalaisen ylläpitämältä comboundilta paritalokämpän, 2mh + iso keittiö-olkkari ja parveke. Vartioitu alue, jossa uima-allas ja matkaa keskustaan enemmän kuin ennen. Toisaalta samalla comboudilla tuttuja fillaristeja, joiden kanssa tekevät aamulenkkiä.

Sitten marraskuussa jonkun sähköpostin jälkeen meillä kotona alkaa keskustelu, että jos kuitenkin. Isot lapset ilmoittivat heti, että ”nou, emme lähde, se paikka on niin nähty”. Jaaha. Hetken kaivamisen jälkeen on selvää, että budjetti on persiillään jos edes ajatellaan jotain matkatoimiston reissua viidelle hengelle sellaiseen paikkaan, missä takuulla paistaa aurinko. Etelän Hetelmät ovat tietoisia meidän pähkäilystä ja kannustavat tulemaan, olisi kiva taas nähdä, talvi on pitkä ja kyllähän ihminen sitä lomaakin tarvii. Ja sitten se: kyllä tänne mahtuisi…  
Mulla ei kuitenkaan ole maksullista lomaa tälle vuodelle kuin viikko, ja puolitoista vuotta (hah, ennemminkin 4,5 vuotta kaikkineen….) ilman lomaa voi käydä raskaaksi. Keskusteluja, keskusteluja….

Isot on sitä mieltä, että he voivat jäädä kotiin. Kaikki siltä osin melkein hyvin. Edellisen vuoden kämmäykset mielessä en heti allekirjoita, että se käy. Lotta… hän haluaa kyllä lomalle, mutta on samalla vähän huolissaan viihtyykö kun ei ole ketään kaveria.
Sitten rävähtää: Lotan kaveri Juulia innostuu ideasta, ja Juulian äidin kanssa tallilla käydyn keskustelun jälkeen he tulevat koko porukka meille kahville, esitellään vähän kuvia, näytetään kämpän nettisivut (www.oneonetwo-residence.com) ja mietitään. Juulia voisi lähteä meille lainalapseksi. Pikkulikat ei pysy nahoissaan. Kun vielä vaarikin saadaan puolittain lupaamaan, että hän voisi lapsenvahtia (lähinnä kai talonvahtia…) meillä arkiviikon, ja koirat pääsevät Pian hellään hoitoon (www.piasdreamdogs.fi), alkaa lievä innostus pyrkiä vähän aikuistenkin yöuniin.

Joten: AY95 Hki-Bkk odottaa, lähtöön n. 12 aamua. Jos toki olen muutenkin itse kiitollinen ihanan työpaikan hengestä, jossa sallittiin vasta-aloittaneelle kahden viikon virkavapaa tätä varten, olen suorastaan liikuttuneen iloinen noiden pikkulikkojen tohkaamisesta loman suhteen. Retkiä on suunniteltu sellaisiin paikkoihin missä ei olla itsekään ennen oltu, Juulia viedään elefanttiratsastukselle ja ratsastamaan ja… ja… ja…
Isä & E-L olivat hiljattain jostain syystä menneet ”meidän rantaan” ja ajatelleet vaan kävellä sen päästä päähän. Puolivälissä rantaa oli tuttu aurinkotuolien ja baarin pitäjä, vanhempi rouva, syöksynyt esiin, vatkannut kättä hymyillen leveästi ja kutsunut juomaan lasilliset vettä. Siihen oli tullut myös nuorempi rouva, joka puhuu englantia, ja pikaisesti oli kuulumiset vaihdettu. ”Oletteko taas täällä koko talven?” ”Miten jalka on voinut?” (= viitisen vuotta sitten isä sai jalkakrampin meressä ja he hankkivat paikalle taksin joka kuljetti sairaalaan.) ”Pyöräilettekö edelleen joka päivä?”

 
Sitten paikalle tuli Sheriffi eli paikan isäntä, jonka ensimmäinen kysymys iloisen tervehdyksen jälkeen oli ollut ”is Lotta coming this year?” Kyllä, nimeltä. Olemme tehneet vaikutuksen näihin ihmisiin, hämmentävää. Olivat olleet aivan riemuissaan kuullessaan, että tulemme taas. Tiedämme jo, että parhaat tuolit on aamuisin varattu meille, kesken uimisen ja auringonoton tarjolle tuodaan hedelmiä ja juotavaa, heposia tuodaan rapsutettavaksi ja puolen tunnin ratsastuksen sijaan likat ratsastaa 45 min samaan hintaan… Näiden ihmisten vuoksi tuohon tuhansien hymyjen maahan on kiva palata. Heidän vuokseen kestää 12 tunnin lennon ja ne viime vuonna niin ärsyttäneet itäisen naapurimaamme edustajat, joita siellä ei sitä ennen ollut näkynyt….

 

LOMA JA AURINKO ♥   Olo on kuin joulua odottaisi, yhtä innokas ja iloinen!

perjantai 25. tammikuuta 2013

Juttua koirien ruokavaliosta

Karohan sai SLE-diagnoosin syksyllä 2012 kun kynnet hapertuivat ja haurastuivat niin, että kävely oli vaikeaa. Ainoa hoitomuoto vaivaan on ruokavalio, ja erikoisin siihen liittyvä juttu on ohje laittaa aterioihin liivatejauhetta. Tätä on nyt menestyksellä toteutettu muutaman kk:n ajan ja kas kummaa: neitosen kynnet kasvavat hitaasti mutta varmasti. Hauraat ne on edelleen perussairaudesta johtuen, mutta eivät haittaa kävelyä edes sepelöidyillä kaduilla.

Hassu, samaan liittyvä juttu on se, että olen samalla ropsauttanut sitä liivatejauhetta myös Edun aamukuppiin. Edun kynnet voivat mainiosti, kiitos vaan, mutta sillähän on joka talvi ollut, ei nyt ongelmia, mutta anturat halkeilevat ja karheat. Ja nyt ne ovat pehmenneet kuin lapsen peppu. Lasken tässä kohtaa 1+1 ja saan kerrankin ihan oikein 2. Toki molemmat saavat noita öljyjäkin, mutta öljyjen syönti on ollut meillä jokavuotista/kokoaikaista muutenkin.

Hauska juttu vaan kaiken kaikkiaan.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Talvi

Muutama kaunis talvikuva.

Perniön Melassuo

Karo kärsii vähän pakkasista eikä tykkää tossuistaan. Ne kuitenkin mahdollistivat Vanharouvalle mukavan lenkin yli 15 asteen pakkasessa eikä näyttäynyt tahtia haittaavan.


Vanharouva EI ole vielä harmaantunut näkyvästi...

Jotain osviittaa kuitenkin siitä, miltä se sitten vuosien päästä saattaa näyttää

lauantai 19. tammikuuta 2013

Kuvia

Vähän menneisyyttä kuvien muodossa.  Valmistumisjuhlasta, ylinnä SSHS09 kurssin valmistuneet + tutor opettaja.

Vasemmalta: minä, tutor-ope Sirpa Nikula, Viivi Määttänen, Saara Ruokonen, Mirka Ekroos, Satu Kella, Dina Remi, Juho Kurki, Veera Jalava, Jane Koskinen ja Maya Nadav

Satu, Veera, Mirka ja minä ehditty saada todistukset, vakavana rivissä
 
***
 
Sitten vähän koirien jouluilmeitä ja muuta joulua...  
 
Karo, rakas Vanharouva jouluna 2012

Kynttilä äidille


"Virallinen" jouluateria 25.12. kun olimme kaikki vihdoin yhdessä ja kotona

Aattoiltana koirat odottavat mammaa kotiin iltavuorosta

Jäädytetty pallo
 
Koirat syksymmällä kalliolla
 
***
Ja vielä yksi, Edu lenkin jälkeen, väsynyt mutta kuitenkin tarkkaavainen
 
 
 
 
 
 

 
 
 


perjantai 18. tammikuuta 2013

Helpot ja pikaiset teeleivät

Illan viimeinen ajatus: olisipa jotain tuoretta leipää aamuksi....
Olen kokeillut N-määrän ohjeita, joissa sanotaan että voit laittaa taikinan nousemaan jääkaappiin yöksi, ja ah, tulee niin maukasta....  BS sanon. Ne ei ole koskaan nousseet kunnolla tai sitten niitä pitää alkaa nostattamaan huoneenlämmössä kuitenkin klo 4. Niin leipuri en ole, että nousen tuohon aikaan vapaaehtoisesti edes lasteni aamupalan vuoksi.

Mutta netti on ihmeellinen paikka. Ihan minuutin googlaamisen jälkeen kävi melko selväksi, että jotain leivän sukuista voisi nostattaa ihan leivinjauheella....

Kun nuorimmainen tenava meni ja teloi polvensa ja nilkkansa hiihtämällä koulussa ja oli selvää, että hän tarvitsee poikkeuksellisesti autokyydin kouluun, ajattelin nousta sen verran ajoissa, että heitän kasaan jonkunlaisen sotkun taikinaa ja tökkään uuniin.
(Juu, ei mitään vakavaa, venähdys. Nilkka taipuu jo ja polvi on kipeä ja musta, jalka kuitenkin kantaa! ♥ lapseni oli opettajalle sanonut, että "mun äiti on sairaanhoitaja, SE tietää mitä nyt kuuluu tehdä" kun opettaja oli miettinyt pitääkö lähteä lääkäriin.... )

Pikaiset teeleivät

3 dl hiutaleita (meillä on Nalle ruis-kauraa, käytä mitä kaapista löytyy)
1 dl hiivaleipäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
suolaa
2 dl juustoraastetta

Sekoittele kuivat aineet kulhossa.
Kaada päälle

2,5 dl kylmää maitoa
0,5 dl pullomargariinia (ei edes sulattamisen vaivaa....)

Sekoittele ruokalusikalla, taikina on melkoista puuroa, löysää ja valuvaa. Mätä sitä erikokoisiin kekoihin/lättyihin pellille ja paiskaa kuumaan (!!) uuniin, n. 200 °C ja vartin verran. Niitä tuli juuri sen verran että viisi henkeä sai jokainen yhden-pari. Ne luultavasti EI säily eikä ole hyviä enää jäähtymisen jälkeen joten älä suotta väännä isompaa satsia jollei syöjiä ole tusinaa.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Lasten harrastamisesta


Harrastaminen, erityisesti liikunnan harrastaminen, on tässä maassa tehty vaikeaksi siinä mielessä, että hyvin vähän voit harrastaa joukkuelajeja kuulumatta mihinkään seuraan tai yksilölajeja maksamatta kentän, hallin tai muun tahon ylläpitäjälle siitä korvauksen. Ja vaikka rahaa olisi kuin Wahlroosin Nallella, ei noita kenttiä ja hallivuoroja noin vaan saada.

Seuroihin kuulumisesta toisaalta… Oliko se niin, että lapsen pitäisi saada kokeilla vähän kaikkia lajeja (muuallakin kuin koulussa), jotta voisi sanoa mistä ehkä tykkää ja mikä ei ole lempilaji? Ainakin omaan korvaani kuulostaisi kovin hienolta ja kannatettavalta idealta. Käytäntö vaan on melko lailla toinen, ainakin omien kokemusteni kautta. Onko kaiken harrastamisen pakko olla tyyliä veren maku suussa ja ”voittakaa” tai ”tapa se!” niin kuin karikatyyrisesti kenttien laidalla vanhemmat huutavat?

Keskimmäinen lapsistani harrasti hetken verran ala-asteikäisenä koripalloa. Sinänsä kiva harrastus, mahdollisuus käydä harkoissa omalla paikkakunnalla, samanikäisten tyttöjen seuraa jne. Mikäs siinä. Hankimme sisäpelitossut ja oman pallon, ja tervemenoa heittelemään. Olisiko pari viikkoa mennyt kun tuli ensimmäinen viesti kotiin: viikonloppuna olisi ”peli” jossain toisessa kaupungissa, ja sinne tarvitaan a) vanhempia kuljettamaan mukuloita (Kuinka iso tila-auto teillä on, mahtuuko kyytiin koko naapuruston tyttölauma?),  b) vanhempia pitämään kanttiinia (tässä vaiheessa ei vielä mainittu siitä leipomisesta mitään….) ja c) jokainen pikkutyttö pelaamaan.

Miten ollakaan, meidän perheessä myös vanhemmat harrastavat jotain omaksi ilokseen eikä lapsikaan näyttänyt niin iloista naamaa ajatuksesta, että lauantaiaamuna noustaan viideltä ja lähdetään ajamaan jonnekin tämän ”pelin” vuoksi. Joten hän päätti ihan itse, ettei halua lähteä. Tämä kirjoitettiin paperilappuun, ja lapsi kiikutti sen valmentajalle seuraaviin harkkoihin. Ajattelimme, että se kävi kivuttomasti ja end of story.

Ja seuraavalla viikolla lapsi tulee harkoista kotiin vähän naama väärinpäin ja saa tivaamisen jälkeen kerrottua, että ei päässyt juurikaan tänään edes pompottelemaan. Valmentaja oli todennut, että jos ei käy peleissä, ei myöskään saa peliaikaa harkoissa. Lapsi oli tässä vaiheessa 9-vuotias eikä meillä ollut esitetty toivetta, että hänestä tulee Namikan ykköstähti koriksessa vuosien päästä…..

Sattuneesta syystä meillä ei pelattu koripalloa edes sen vuoden loppuun. Mutta kiitos vaan onnistuneesta liikunnan ilon pilaamisesta!

Mitä tulee tuohon vanhempien harrastamiseen, olen henkilökohtaisesti sen verran itsekäs, ja uskallan sen myöntää, että myös oma hyvinvointini ylläpitäminen on tärkeää. Koripallokentän laidalla seisominen vieraassa kaupungissa pakotettuna ei ylläpidä minun hyvinvointiani. Ja kun minä voin huonosti, sitä voi koko perhe. (Tuolloin tein vielä ns. normityötä ma-pe 8-16 eli viikonloput olivat sitä omaa aikaani.)

Kyllä, jos joku lapsistani olisi suhtautunut jokseenkin intohimoisesti tiettyyn lajiin ja halunnut pelata sitä aamusta iltaan ja joka ikinen päivä, olisin luultavasti luopunut omista menoistani ja järjestänyt aikataulut siten, että olisin osallistunut noihin peleihin yms. Mutta kun kyse oli ensisijassa siitä, että lapsi itse ei halunnut lähteä viikonloppuna minnekään vaan olla lapsi ja leikkiä kavereidensa kanssa (joita ei arkisin niin paljon ehdi nähdä kuin koulussa), minusta oli väärin, että lasta rangaistiin kieltämällä tästä syystä myös harkoissa kivanpitäminen eli pelaaminen. Näyttäkää minulle mukula, joka oppii yhteistyötä ja arvostamaan joukkuelajia istumalla vaihtopenkillä viikosta toiseen….

Ratsastamisesta

Kuulen melko usein kommenttia, että yhden lapseni harrastus, ratsastaminen, on epäreilua muita lapsia kohtaan, koska se on niin arvokasta. Meidän tallilla kymppikortti maksaa 180 eur ja ratsastusviikkoja on vuodessa ehkä max. 46. Kyllä siitä karvan alta tonni tulee joka vuosi. Kallista?? Minä pystyin ylläpitämään lasten (silloin niitä ratsastajia oli vielä kaksi) harrastuksen myös opiskeluaikana kun tein ahteri ruvella töitä niukan aikuisopintorahan lisäksi, emmekä nähneet nälkää tai jättäneet laskuja maksamatta…  Se on suhteellista, mikä on kallista. Se on myös priorisointikysymys.

Emme osta kaupasta kaljaa tai tupakkia, emme limsaakaan. Eiköhän se parikymppiä/viikko jo säästy siinä. Teen ruuat itse, ostan hyvin harvoin valmisruokia ja käytän mielelläni hyväksi kaupan ”punaisten lappujen” tarjoukset. Meidän muksut eivät saa karkkia ja sipsejä edes joka viikko, kamalaa!

No, asiasta voidaan toki olla kaikenlaista mieltä. Minun kolmesta lapsesta kaksi on valinnut olla ratsastamatta (tai harrastamatta muutakaan vastaavaa maksullista lajia). Pakottaako heidät sinne olisi pitänyt, että olisi tasa-arvon nimissä ollut reilua? Ehkä he eivät saa rahaa siinä mielessä suoraan jotain tarkoitusta varten yhtä paljoa, mutta toisaalta heille on tarjottu mahdollisuus - se vaan on ollut heidän valintansa, etteivät harrasta.

Hepostelu sinänsä on mielestäni hyvä harrastus. Se vähä mitä itse olen tallilla aikaa viettänyt, on tehnyt selväksi, että tallitytöt ovat järjestään hyvin käyttäytyviä (tervehtivät, AINA!), eivät tupakoi (mitähän siitäkin tulisi kaikkien heinien keskellä…), ovat eläinten kanssa luonnollisia ja rauhallisia (ei huono ominaisuus ihmisessä ollenkaan), ja ennen kaikkea ovat avuliaita noita nuorempia ratsastajia kohtaan. Koiranäyttelyistä tuttu selkään-puukottamisen-mentaliteettikin puuttuu, ainakin meidän tallilta, kokonaan. Kaikkien menestyksestä iloitaan, myös kisapaikalla!

Ja mitä tulee niihin ”pakollisiin kisoihin” ja toisaalta ”vanhempien pakko-leipomisiin”, kisoihin ei ole kenenkään pakko osallistua ja leivonnaiset kyllä ilmestyvät kanttiiniin melko lailla itsestään. Itse eläinrakkaana koen myös, että lapsen taito olla eläinten kanssa, jopa hallita puoli tonnia painavaa elukkaa, on arvo sinänsä.

Hänestä tuskin tulee seuraavaa Kyra Kyrklundia. Mutta hän nauttii.

Kesäajat hän fillaroi tallille, matkaa reilu pari kilsaa. Pidän siitä, että lapset liikkuvat itse. Ettei joka paikkaan viedä autolla ovelta ovelle. Koska reitti on vaarallinen, talvella kyyti on autolla, aina.

Tallilla hän tekee mahdollisesti jotain tallitöitä, luo sitä ihteään, harjaa, rapsuttaa, kantaa satulaa ja pesee suitsia. Puuhastelee muiden tyttöjen ja eläinten kanssa, auttaa. Saa kuiskutella heposelle omat salaisuutensa, halailla ja syöttää porkkanaa, tuntea miten 500-kiloinen eläin vastaanottaa hellyyttä ja antaa sitä takaisin. Palkinto ”töistä” on ohjattu ratsastustunti, jossa joutuu opettelemaan asioita, kuuntelemaan omaa kroppaansa ja eläimen vastausta siihen mitä tekee. Ja tunnin jälkeen taas harjaamaan, kuivattamaan, siivoamaan jälkensä, taluttamaan laitumelle…

Ja kotiin tulee silmät loistaen lapsi, joka on muutaman tunnin ajan elänyt unelmaansa.

Yövuoron jälkeen

Pari valvottua yötä takana. Askeleita yhteensä 10 000 kahdessa yössä. Kertonee jotain siitä, ettei sairaala hiljene missään vaiheessa vuorokautta. Glamuuria siitä ei löydy, enemmänkin rehellistä rekkamies meininkiä: "Hei huomenta Suomi, hyvin pyyhkii. Sun tyttäres valvoi taas ja ahkeroi...." smiley

Jälkimmäisen yön jälkeen unta joitain tunteja (vajaa viisi....), perinteinen yövuoropöhnä. Keho tietää mitä tekee, toimii automaattiohjauksella. Pää sen sijaan. Se kumisee tyhjyyttään kuin eilen pesty puurokattila, ajatukset ei pysy kasassa, ei pysty toimimaan kovin älykkäästi. Tulee merkillisiä flash-backejä "Laitoinko housut jalkaan kun kävin kaupassa?" kun ei ole muistikuvaa niiden riisumisesta ja kaapissa näköjään ovat... Ymmärrän hyvin, että väsymys vastaa kunnon känniä. Älkää menkö autonrattiin tällaisessa kunnossa!

(Ja tähän puolustuksena, että tämä pöhnä ja väsymys nimenomaan lyö päälle nukkumisen jälkeen, aamulla kotiin ajaessa on vielä sellainen euforinen olo (=nousuhumala) ettei tarvitse nukkumaan mennä ollenkaan...)

Koirien lenkki tehty aivan ihanassa talvisäässä: lunta satelee kuin joulukortissa. Raitis ilma herättää vähän.
Kroppa on sekaisin ruokarytmistä, olisi nälkä muttei oikein tiedä mitä nyt kuuluu syödä: aamupalaa (klo 15) vai lounasta?

En syö yövuoroissa juuri mitään. Teen vihersalaatin alkuyöksi, ja aamulla syön normi rahkan/jogurtin joskus kuuden aikaan aamupalana. Sillä pystyy nukkumaan. Mutta heräämisen jälkeen ei aina tiedä.... usein jää syömättä.

Kävin työterveyshuollossa tulotarkastuksessa. Labrat kaikki mallikkaat. Tosin hb oli pudonnut edellisestä, ja pistikin miettimään. Olen huhtikuusta 2012 syönyt pääasiassa broileria. Luultavasti rautavarannot hupenevat kun ei saa punaista lihaa. Eli nyt sitten vähintään kerran viikkoon kunnon rehellistä nautaa tms.!! Pasi sai työkaveriltaan ison peurapukin kiitoksena kuudesta peräkärryllisestä omenoita, lihaa siis pakastimessa ON. smiley

************

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin.... tämä + neljä vapaata! Ei paha ollenkaan.