maanantai 31. lokakuuta 2016

Paskin haaste: lokakuu

Ilman sen kummempia korulauseita, suoraan asiaan.

- Lokakuusta tekee paskan yksi asia yli minkään muun: maailman idioottimaisin tapa veivata kellojen kanssa!! Jos ei Venäjästä muuta positiivista löydä, ainakin sen maan johtaja teki tästä typeryydestä lopun jo vuosia sitten.


Vain yksi sana tähän liittyen: MIKSI??
Pari muuta: kuka tästä hyötyy tai on hyötyvinään??  Jos maan päälehti kysyy kuukausiliitteensä kannessa miksi kelloja siirretään, ja jatkaa "koska kukaan ei tiedä mistä syystä tätä tehdään", minusta asiassa on jotain huolestuttavaa.

- Talvirenkaiden vaihto, koska näillä leveysasteilla nastojen kanssa rouhiminen on niin turhauttavaa. Mistään talvesta ei ole tietoakaan, mutta toisaalta kesätossuilla voi jonain aamuna olla liian liukas niin pakko ne on laittaa. Tunnetusti ennen joulukuuta nastoilla ei tee periaatteessa mitään, eihän tänne talvea tule kuin ensi vuoden puolella. Noh. Alla ne on ja sillä hyvä.


Asia, joka takuulla yllättää jotkut, on se, että minä toisaalta tykkään siitä kun nopeusrajoitukset lasketaan. Näin kun työajat on hassut ja ajan erittäin usein pimeällä, en tykkää paahtaa satasta, koska olen niitä eläimiä nähnyt ihan omiksi tarpeiksi riittävästi. Minulla ei ole kiire. Toisaalta en ole myöskään se, joka sahaa päivänvalossa tuolla sitä kuuttakymppiä ja kerää taakseen jonoa. En ole takuulla maailman paras kuski, mutten huonoinkaan. Osaan katsoa taustapeiliin ja päästän jonon ohi silloin kun sitä taakseni kertyy.
(Mainittakoon, että keväällä itseäni turhauttaa, että rajoitukset palautetaan kesänopeuksiin vasta pääsiäisenä (joka vaihtaa paikkaa vuosittain), koska keväällä on valoisaa ja erittäin todennäköisesti helmi-maaliskuusta alkaen hyvät kuivat kelit, jolloin todella turhauttaa körötellä...)

- Muita tähän kuukauteen liittyviä tylsiä juttuja on olleet nuo koirien eläinlääkärikeikat. On niin surullista kun perheenjäsen kipuilee eikä pysty kertomaan miksi ja miten. Mun parhaat kaverit kuitenkin. 

Onni onnettomuudessa on ollut, että molemmat on tosi hyvin toipuneet ja sanoisin varovasti, että jopa ennallaan.
Tehtiin lenkkiä lauantaina kun olin herännyt yövuoron jälkeen, ja jotenkin metsässä ajauduimme vähän sellaiselle reitille, ettei kotiin enää päässyt mitenkään lyhyesti. Yli 8 km lenkki tuli vaikka lopussa jo oikastiinkin. Molemmat jaksoi hyvin ja vaikka Edu tietenkin ontui taas kotiin päästyä, se toipuu nyt tosi nopsaan. (Ja olisitte nähneet sen yltiö-tyytyväisen ilmeen kun pääsi saunan lauteille rötköttämään..... hihih!)


- Ihan alkukuusta sieppasi kunnolla se, että kun tein niitä keikkoja kilpailijalla, palkat jää tietysti roikkumaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Kun noita ELL-laskuja sitten tuli, alkoi jo hivenen hirvittää....  Niin kiva kuin keikkaa onkin tehdä, olisi tosi kiva kun palkanmaksu voisi mennä jouhevammin eikä niin, että "meillä sijaisten palkat maksetaan kuun viimeinen päivä" (ja koska tein keikkaa vielä 20. päivän jälkeen, maksatus siirtyy eteenpäin seuraavalle kuulle..... )

Summa summarum: on sitä kuitenkin huonompiakin kuukausia eletty!! 

torstai 27. lokakuuta 2016

Sekalaisia juttuja eli ei päätä, ei häntää

Jonkun naistenlehden välissä oli näyte El'Vitalin hiusnaamiosta, jossa on savea, ja joka hierotaan kuiviin hiuksiin ennen pesua. Kiinnostuin ylipäänsä juuri tuosta shampoosta, koska oma päänahkani on melko herkkä, ja savi lienee yksi niitä luonnollisimpia juttuja.....
Joten tämä näyte pääsi testiin. (Tosin siihen meni aikaa, koska en tajua tällaisia "ennen pesua"-juttuja joten olin aina tukka märkänä kun muistin.....)

Vivin koekeittiö esittää:


Havaintoja: ei ollut todellakaan mikä helppo levitettävä. Tarkoitus kahnata se hiuspohjaan, ja siinä kuivat hiukset sitten joka puolella....  noh, lopputulema oli lähinnä sininen. (Saa nauraa vapaasti.) Millähän sen kuuluu levittää? Itse käytin sormia mutta lähinnä se jäi hiuksiin ja vähemmän sitä päätyi päänahkaan.
Yhden kerran kokemuksella en ota kantaa toimiko se vai ei. Tuskin ostan tuotetta, sen verran ällöttävä se oli käyttää.

****
Kesällä jäi kolme työkaveria eläkkeelle. Nyt menneellä viikolla toimittivat meille ihan pikkuriikkisen vaatimattoman kakun, koska silloin heinäkuussa kun talo tarjosi eläkekahvit, he kaikki jäivätkin itse asiassa viettämään hyvin ansaittuja ja jäljelle jääneitä lomapäiviä, ja virallinen eläke alkoi nyt.

Tuossa kakussa oli mittaa halkaisijaltaan 65 cm, pahvimuki vierellä vähän antamassa mittakaavaa....


NAM!!

****
Erään kerran yövuorossa. Kerrankin rauhallista ja mukavaa. Puolitoista sukkaa. Jipii. (Tuskin koskaan neulon muuten kuin yövuorossa.... enkä sitäkään kuin talvella.)

Lanka, niin omalla tavallaan hauska kun muuten onkin, on muuten oikeasti aika silmiä särkevän rasittava neuloa.
Seiskaa veikkaa ja lankanimi Polkka.


****
Perniön kirkon vaahteroissa oli viikolla vielä joitain lehtiä jäljellä, näyttivät jotenkin niin kauniilta pilvisenä päivänä tuon kellotapulin edessä.
Kotimatkalla lenkiltä oli pakko napata kuva. Oma koti mäen päällä, ei ihan näy kuvassa.



****
Koti siivottiin oikein nurkasta nurkkaan. Ikkunat on pesemättä ja sitä toivoisin tehtäväksi, koska ainakin olkkarissa on hurjasti täplää ja roisketta: minähän suihkutan kasveja vedellä päivittäin.....

Takkatulta on saanut nyt poltella harva se päivä. Toistaiseksi riittää kerran päivässä.

Huumoripläjäys: Vilkaisin Bull Mentulan kirjaa kirjakaupassa ja hänellä oli sanonta lempiväreistään: auto oltava musta, kengät punaiset ja koti valkoinen.

No, meillä valkoiseen lisätään kyllä aika lailla muitakin värejä. Tuli vaan heti tästä kuvasta mieleen....


****
Valkoisesta puheenollen....  
Olen nyt muutamia juttuja ostanut facebookin kirpputoreilta. Pari ontelokuteesta virkattua mattoa, joihin olen enemmän kuin tyytyväinen, ja nyt viimeksi tilasin ihan varta vasten omalle ruokapöydälleni oikean kokoisen (lue: järkyttävän pitkän) kaitaliinan/poppanan samalla tekniikalla. 



Olen ihan valtavan tyytyväinen. Toivoin punaista. Jouluksi laitan alle valkoisen koko pöydän liinan ja tuo saa olla vain väripilkkuna, mutta meidän keittiöön sopii punainen myös muuten. Tykkään aivan hurjasti!!!

Mainosrahaa tai muita bonuksia en mistään bloggaamastani asiasta saa, joten voin kertoa, että facebookista löytyy siis ryhmä nimeltä JK-Koukussa. Tekijä on siis ryhmän ylläpitäjä. Noita kuoseja eli erilaisia rei'ityksiä oli sitten monta. Tykästyin tähän ensin enkä sitten halunnut vaihtaa, vaikka kieltämättä monia tosi kauniita malleja oli. Myös virkatut tabletit jäi kiinnostamaan, ehkä toisenvärisenä... 

****
Jälleen kerran eräs lempilenkkini. Olen vältellyt kävelemästä siellä hirvikärpästen vuoksi, lisäksi poikakoiran jalkaongelmat tekivät sen, että halusin tepsuttaa mieluiten tasaisella.
No, nytpä taas käytiin.
Tuosta menee polku..... *ruma sana*

Eipä silti, kokonaisuutena tähän mennessä kaikkein parhaiten harvestoitu metsä: siellä on edelleen polut ja totta puhuen ei näytä niin raiskatulta kuin moni muu metsä, missä olen erehtynyt hakkuiden jälkeen kulkemaan.


****
Hännänhuippuna tyttären toive syyslomaviikolle: voidaanko mennä leffaan?
Itse ahmaisin tuon kirjan päivää ennen, lomalla kun olin, ja niinpä suunnattiin tiistai-iltana viihteelle.

Hienoa ryminää. Minä nyt en ole mikään elokuva-arvostelija, mutta tykkäsin niistä mielettömistä taidehistoria-jutuista, maalauksista ja historiasta, upeita maisemia, ja nokkelasti puettu tällaiseen draamaan ihan oikeat jutut. 
Muuten kaksituntinen kului niin, että eipä tarvinnut mitään suuhunsa laittaa, hyvä että hengittää ehti. Ihan taukoamatonta menoa ja meininkiä, siis hyvällä tavalla.

Tykkäsin.
Minä nyt tykkäsin myös kirjasta. Ja tähän mennessä kaikista Dan Brownin kirjoista.... muita leffoja en ollut nähnyt ennen eilistä, jolloin koko perheen kesken tuijotimme omasta telkkarista kirjastosta lainatun Da Vinci koodin, joka sekin oli hieno...
Tykkään tuosta lapsesta, koska hänen ansiostaan/takiaan olen tänä vuonna käynyt enemmän leffassa kuin edellisten 20 vuoden aikana yhteensä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kierrätyksestä

Tuossa viikonloppuna sitä muuttoa hoitaessa jouduin sellaisen tosiasian eteen, että kaupungissa asuessa on aivan pakko kierrättää, haluat tai et. Taloyhtiöiden pihalla on useita moolokkeja erityyppiselle jätteelle, ja ihmiset tosiaan sorttaa sitten kamat niiden mukaan.
Ongelmia tulee vastaan siinä vaiheessa, kun et tiedä mihin kama kuuluu. Esim. pojan tyttöystävällä oli muutama tavara, joita hän oli laittamassa pois muuton yhteydessä: oli sellaisia muovireunaisia raastimen osia, joissa metallinen keskiosa. Kuuluuko ne metallinkeräykseen vai poltettavaan? Ei kai ainakaan muoviin? Entä keraaminen Ikean iso tuoppi kahville/teelle? Mitä tavaraa on keramiikka ja kivitavara: poltettavaa, metallia, muovia, paperia vai pahvia - koska nuo oli vaihtoehdot?

Kun kyse on kaupungissa asuvista nuorista, joilla ei välttämättä ole autoa, ei ole olemassa vaihtoehtoa "kuljeta kaatopaikalle tai sorttiasemalle".

Aikanaan kun me muutimme tähän taloon, jotakuinkin ensimmäinen ostos oli kompostori. Itse asiassa pohdin äskettäin hankittiinko se jo paritalon pihalle. Minusta kierrättäminen on sillä lailla luonnollista ja helppoa, enkä koe angstia mistään haisevasta kompostiastiasta pöydällä.


Luovasti käytettynä liian pienet suodatinpaperitkin menee: irtoteessä. 
Siihen voi myös kerätä kompostoitavaa ennen kuin vie ulos....

Kompostiastia on pihalla kesän ja syksyllä niin pitkään kun banaanikärpäsiä on maailma täynnä, sitten kun jätteet alkavat jäätyä, purkki otetaan sisälle. Viikossa tulee n. pussillinen, riippuu vähän ruuanlaitosta. Joskus on enemmän kuorimisjätteitä, silloin pussi täyttyy nopeammin. Pääasiassa sinne kertyy kahvinporoja, teepusseja ja jotain salaatinpilkkomisjämiä kuten paprikan keskustoja tai tomaatinkantoja. Kurkun päät kelpaa koirille. =)
Hyvin harvoin meillä laitetaan kompostiin valmista ruokaa. Toisaalta, meillä syödään niin mausteista evästä, että koirat ei meillä saa jätteitä oikeastaan koskaan.

Kävin aamulla kaupassa, koska sain idean....
Tuossa ideaa toteuttaessani sitten harmittelin tätä kierrätystä.


Meidän roskikseen (kurkistelin sinne vähän tarkemmin) kertyy järkyttävä määrä tällaista muovia: kirsikkatomaattien purkkeja (ei, kaupassa ei ollut irtomyynnissä... ja toisaalta sitten olisi tarvinnut ottaa se pussi), soijamaidon purkkeja (folio sisällä) ja rahkapurkkeja. Eli käytännössä muovia. Kaipa se sitten lasketaan siihen poltettavaan. En ole tarkemmin analysoinut minne meidän Sulo tyhjennetään autosta, mutta kaipa se on tänä päivänä jo pakollista että ihan pelkkää vanhanaikaista kaatopaikkajätettä ei tulisi. Näissä muoveissa pännii eniten se, että ne vie turkasesti tilaa. Roskis keittiössä on koko ajan täynnä ja Sulo on pakko tyhjentää parin viikon välein, kaikesta omatoimisesta kierrättämisestä huolimatta.

Ostin tosiaan tomaatteja kuivatusta varten. Samoin punajuuria ja bataatin. Nyt kuivuri pöhisee herkkuja tuossa pöydällä.


Mietin tosiaan voisiko tätä muovin määrää meillä mitenkään vähentää. 

Miksi soijamaito pitää myydä folioidussa purkissa kun tavis maidolle kelpaa kartonki? Miksi rahkaa myydään max 500 g purkeissa? Ainakin tähän huusholliin ostetaan 7 x 500 g viikossa eli purkkeja kertyy karmea määrä. Kilon purkkeja olisi heti puolet vähemmän.

Mikä olisi järkevä tapa ostaa vihannekset kaupasta, ettei tarvitsisi kantaa pieniä muovipusseja kotiin? Nytkään en koskaan pussita kurkkuja, tuota bataattia, kukkakaalia, brokkolia tms. Tällään niihin hintalapun kiinni sellaisenaan, tai vielä useammin hintalapun johonkin toiseen pussiin ja mainitsen kassalla, että sellainenkin vihannes löytyy korista. 
Pussiin päätyy perunat, omenat ja muut hedelmät (p.l. banaanit) joita ostetaan useita.

Testasin kerran sellaista kankaista pussia. Eli punnitsin ruuat ilman pusseja ja pussitin kaikki samaan. Ongelmaksi muodostui se, etten pysty järkevästi kuljettamaan vaa'alle esim. 8 omenaa.


Kaiken poltettavan kartongin pyrin polttamaan. Tiskipöydällä on aina ruman näköisiä purkkeja, joihin kerään nenäliinat, ne hintalaput erikseen punnituista vihanneksista, satunnaiset kuitit ja muut paperit. 

Sitten, kuten kuvasta näkyy, päätin heittää nopeasti kasaan pikawokin. Sulatin eilen pienen palan possua, ja kun siitä oli leikattu läski pois, pala olikin tosi pieni.  Hmph!
Joten porkkanapennejä, maissia ja papuja, lisukkeeksi vähän nuudelia ja siinä se.

Ja jälleen päästään tähän muovin kiroukseen: tässä maassa pakataan (tai myydään jossain muualla pakattua) joka saamarin asia erikseen.
Katsokaa vaikka tätä nuudelipaketin (kaksi pakettia) roskan määrää:


Ensin pussitetaan joka mauste omiinsa, sitten ne pussit vielä yhteen pussiin, joka pussitetaan siihen isompaan, missä on ne nuudelit. Juuh. Järkevintä takuulla olis olla ostamatta koko nuudeleita. Jälleen säästyisi maapallo.....


Kuvaaja on tärähtänyt joten kuvakin on.
Lopputulos oli kuitenkin hyvän makuista ja vatsa tuli täyteen, Kaipa se on se pääasia kuitenkin.

Tosin jälleen kerran: pakastevihanneksetkin erikseen pusseissa, porkkanatkin oli valmista pussitavaraa...  huoooh!

Sovitaanko, etten pelasta tätä maailmaa nyt juuri tänään? Seuraavaksi juon kahvia.   =)

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Lapset ne kovasti kasvavat ja aikuistuvat - muutossa auttamassa

Lauantaiaamu: herätys, aamutee, smoothie, koirien lenkki (jossa meinasi palaa käpy...) ja sitten Turkuun. Siinäpä suunnitelma.

Näistä kolme ensimmäistä meni mallikkaasti. Koirien lenkkikin alkuun. Minähän pidän aina meidän piskejä irti, ja ovat sillä lailla luotettavia, että tulevat vislauksesta luokse ja antavat kytkeä kiinni. Toki olen myös hyvin tarkkaavainen ja koetan itse reagoida ensin, ettei esim. toinen koira pääse yllättämään, koska silloin riita on valmis.

Olin juuri ehtinyt sanoa miten kivaa kun molemmat on tällä hetkellä niin virkeitä ja hyvävointisia. Pappakoirakaan ei merkittävästi enää linkuta eli lihakset on vahvistuneet kipeän kohdan ympäriltä ja jalka on myös levännyt riittävästi vaikka kunnon lenkkejä on heitettykin.

Sitten tultiin tutulle pisteelle, johon aina heitän koirille karkkeja kanervikkoon haisteltavaksi, vähän aivojumppaa, ja kas kummaa: siinä haistellessa Edulla oikein näkee kun järki lähtee päästä. Voisin vannoa, että sellainen tyhjä pilvi vaan nousi pään yläpuolelta, se iski kuonon maahan ja lähti. Vauhti kiihtyi nollasta sataan siis sekunneissa, kumpikaan ei ehtinyt reagoida ja siinä vaiheessa kun vihellettiin, se mennä viiletti jo täysillä kumpareen takana. PRKL!

Itse lähdin jatkamaan polkua eteenpäin, mies nousi perässä tätä toista polkua ja Mummokoira siinä hyvin hämmentyneenä söi karkkeja ja mietti mitä ihmettä nyt tohkataan.
Kun ravasin polkua eteenpäin, itsellä oli jo kirkkaana paikka, minne se ehkä juoksisi... tuttu Pipsa-narttu takuulla haisee hyvältä juuri nyt, ja Pipsan perään on ennenkin lähdetty. Saamarin Casanova. Vanha äijä eikä yhtään järkeä.

Pääsin reitin loppuun ja vastaantulijoille hihkuin, että koira on karussa ja kannattaa soittaa jos sitä näkyy..... En ihan ehtinyt Pipsan portille kun mieheltä tulee viesti, että "molemmat on kiinni ja perässä tullaan". Palasin omia jälkiäni takaisin, löysin omani, ja toinen on aivan räkä poskella, silmät kiiluen - ja ontuu.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Pipsan parhaat päivät sai jälleen uroksen sekaisin, eli jatkossa lenkit suunnataan toiseen metsään nyt pari viikkoa (remmissä!!!) Illalla ei enää onnuttukaan, eli koipi ei onneksi pahemmin tästä nopeasta säntäämisestä ottanut itseensä. Ja oikeastaan tuo casanovaaminen vähän naurattikin, toisen ilme oli juurikin niin pöllähtänyt kuin voi kuvitella....  eikä tälläkään kertaa käynyt flaksi. Kovaa on koirapojan elämä.

****
Päästiin siis lähtemään kuitenkin ajallaan kohti Turkua.


Takapenkillä kyydissä Kärcherin höyrypesuri, aivan paras laite kylppärin ja keittiön kaakeleiden putsaamiseen. Lisäksi imuri, kaksi pellillistä kahvin kanssa syötävää (porkkanakakkua ja mokkapaloja) ja folion alla broilerikiusaus.


Ajeltiin vanhaa tietä, koska hoppu ei ollut. Eipä tuota moottoritietä niin merkittävästi nopeammin edes aja, vanhalla 110-tiellä on satasen rajoitus ja vähän hauskemmat maisemat. Eikä tarvi samalla tavoin jännittää kaikkia hassuja ohittajia ja muita autoilijoita, joilla on kaikilla aina niin kova kiire...
(Takaisin tultiin toki motaria, vaikka silloin oltiinkin pakettiautolla. Eläimiä varten tie on oivallinen kun on aidattu.)


Tämä näkymä on jatkossa sitten vaan varta-vasten-ajaessa. Tähän asti pojan luokse on menty tästä ohi.
Ei poikettu. Ajatuksia kyllä on mitä voisi käydä hivelemässä....


Viimeisiä kertoja näillä kulmilla. Pojalla on ollut tosi kiva yksiö tuolla takimmaisessa korkeassa talossa. Mutta kun käytännössä ovat asuneet yhdessä jo vuoden alusta, ihan hullua maksaa vuokraa kahdesta kun kerran kivaa kaksiota heille tarjottiin.


Miehet kantoivat pakettiautoon huonekaluja ja muuta painavaa ja lähtivät viemään ensimmäisen keikan. Minä jäin höyryttämään kylppäriä, joka oli itse asiassa valmiiksi melko siisti. Onpa kuitenkin seuraavan asukkaan kiva tulla paikalle kun ei tarvi ensimmäiseksi alkaa pesemään. Lisäksi omalta osaltani varmistan sen, ettei vuokravälitysfirman kanssa tule mitään sanomista vaan maksavat takuuvuokran takaisin kiukuttelematta.

Kahdesta asunnosta siirrettiin autoihin tavaraa ja kannettiin kolmanteen.
Tyttöystävän asunto kolmannesa kerroksessa eikä hissiä, uusi asunto neljännessä ja hissi, mutta osa tavaroista kulki hissillä ja ihmiset portaita. Tuli tehtyä pienimuotoinen aerobinen treeni tuossa lauantain aikana kun hypittiin rappuja eestaas. Reisissä tuntuu....

Uusi asunto on valkoinen, valoisa ja kiva. Saatiin sinne hienosti tavarat lähes paikoilleen, syötiin porukassa päivällä ensin kiusausta, myöhemmin ennen meidän kotiinlähtöä vielä pizzaa aivan talon alakerran paikasta.

Tuparilahjaksi vein sähköhammasharjan harjoja. Mokomat maksavat enemmän kuin uusi laite.

Nyt kelpaa nuorison aloittaa yhteiselämää.


torstai 20. lokakuuta 2016

Vanhat kotikulmat, turistina Porvoossa, osa monta

Keskimmäinen lapseni on siis työharjoittelussa Porvoossa, ravintolassa nimeltä Sicapelle.
Jos satutte kaupunkiin, poiketkaapa siinä kirkon vieressä sapuskalla. Jotain fine diningia, hienoa piperrystä ja ruohosipulinkorren asettelua kastiketahran ja perunapyree-nökäreen väliin.... tiedättehän. No, se on se, mitä hän haluaa oppia ja paikka on siihen tosi mahtava.



Voihan siellä yöpyäkin. Ilmeisesti Sicapelle on samalla hotellin ravintola.

Minähän kävin aikanaan lukion Porvoossa. Sikäli kaupunki on tuttu. Vanhempani asuivat siellä pitkään, joten myös aikuisiällä on usein käyty. Nyt isäni on asunut jo.... jösses, siitä on jo 10 vuotta, täällä. Itselläni on kaupungissa vielä rakas ystävä, jonka kanssa ollaan tekemisissä tällaisena sosiaalisen median aikana liki päivittäin, ja puhelimitsekin kuukausittain.


Turistina kuvaamassa kaikkea mahdollista. Tästä oviaukosta on kuljettu kerran jos toisenkin.

Päristelin Porvooseen keskiviikkona iltapäivällä. Juotiin kahvit, hölötettiin ja lopulta kiskottiin lenkkikamat päälle ja painuttiin ulos. Reilu 8 km myöhemmin sauna päälle, sitten lauteilla parannettiin maailmaa vielä vähän, ja mahtava yhteinen iltapala koko heidän perheen kera.


Mikä älyttömän näppärä keksintö: 3,75 desin viini!!! Siis puoli normaalipulloa. 
Juuri tällaiselle kuin itse olen: juon lasin tai kaksi, loput jää happanemaan. Ei varmasti edullisin vaihtoehto noin ostettavaksi, mutta halvempaa silti kuin ostaa 0,75 litran pottu, josta kaadetaan puolet viemäriin. Lisäksi juuri tämä punaviini oli tosi hyvää. Ei se tosin mahdottoman hyvältä maistunut vahvan valkosipulikastikkeen päälle, mutta you know....   =D


Tänään sitten turistina.  (Argghh, mitkä silmäpussit. Uni jäi vähän vähäiseksi, vaikka nukuinkin hyvin.)
Ensin poikkesin yhdessä kuppilassa ostamassa vähän tuliaisia, ja sitten porhalsin tytärtä moikkaamaan ja vanhaa naapuria siinä samalla.

Olisin halunnut kuvata vanhaa kotia, mutta järki voitti. Yksityisyydensuojan vuoksi ei siis yhtään kuvaa niiltä huudeilta. 

Talo on perinteinen punainen rintamamiesmalli. Se, mitä jaksan edelleen ihmetellä, eikä asia itselleni kuulu pennin vertaa, mutta ihmettelenpä vaan: jos haluaa uutta, miksi ostaa vanhaa? 

Eli sieltä on revitty kaikki ulos ja kannettu "uutta Ikeaa" sisään, pihaan rakennettu tosi moderni pihaterassi kaikkine kalusteineen, puut kaadettu (pihassa oli 7 omenapuuta ja monta muuta havujuttua, sireeniä yms), mitään kasvillisuutta ei juurikaan enää ole (mutsilla oli kukkapenkkejä joka puolella), ja kaiken kruunasi lähes talon korkuinen lasten kiipeilyteline, sellainen, jonka olen tottunut näkemään leikkipuistoissa. (Eikä siinä mitään, mutta jösses se oli roisin näköinen siitä naapurin pihalta katsoen... sen olisi voinut naamioida jollain puskalla vähän.)

Eipä siinä, jokainen tekee omaisuudellaan mitä lystää, mutta kuvittelisin talon myymisen olevan hankalaa, jos sisäkuvat antaa ymmärtää modernia ja talo on kuitenkin selvästi vanha. En tiedä tajuaako tästä selityksestä mitään, mutta ihmettelen.

Sen verran rapsuttelin uusien omistajien koiraa siitä aidan läpi, että totesin ihmisten olevan oikein mukavia, nuori perhehän se. 
En tosin maininnut kuka olen tai millään tavoin kutsuttanut itseäni sisälle. Haluan pitää ne muistot ja mielikuvat, mitkä on jääneet.


Petri's Chocolate myi kivat Ellen Svinhuvudin leivokset ja vähän macaroneja. Heillä on vanhaan kaupunkiin avattu myymälä vasta viime viikolla. Suloinen paikka. Myymälä ja pieni kahvila siinä samassa. Suosittelen sitäkin.

Juotiin aamukahvit. Tyttärellä kaikki hyvin. Viihtyy ja tykkää paikasta, oppiikin omien sanojensa mukaan. Niin sopuisasti ne siellä naapurin Ullan kanssa jutustelivat. Leivoskin oli hyvä. Tosin myönnettäköön, että olin noussut jotakuinkin suoraan aamupalapöydästä lähtiessä ja tuo oli melkoinen paukku.... ei kyllä tehnyt hetkeen mitään mieli.

Sitten heittäydyin turistiksi täysin. Ystävälläni oli oma meno ja oltiin sovittu lounastreffit puolenpäivän jälkeen....


Ensin kirkon vierestä "rytytyty-mäkeä" alas. Nimi aikanaan meidän lasten keksimä. Mukulakivi kun täryytti kunnolla auton renkaiden alla. Tuota mäkeä mentiin ylös ja alas kun käytiin mun vanhemmilla Pappilanpellolla. Nykyään siitä saa ajaa vain alas.
Siltaan oli neulottu lystikkäitä putkia. En tiedä miksi, selitystä en löytänyt vaikka etsin.


Tykkään tuosta kukin tehdystä vaakunasta ja vuosiluvuista. 
1347 on jo hivenen ränsistynyt, 2016 näkyy vielä hyvin.


Klassikko.

Näihin ranta-aittoihin ja vanhan kaupungin värikkyyteen ei kyllästy.
Joki oli aivan rasvatyyni. Toisaalta vähän harmitti, että edellisenä päivänä olisi ollut aurinkoista, mutta kaikkea ei voi saada.


Vanhan kaupungin kujia.


Lukion ja poliisilaitoksen vierestä kuljin torille. Maisema on vähän muuttunut, mutta pääsääntöisesti kaikki on paikallaan. Oikeassa reunassa Seurahovi (muistin, että se on Seurahuone....), jossa asuin isän (ja sen onnettoman hamsterin) kanssa kuukauden silloin lukion ekalla.

Porvoo on kasvanut ihan mielettömästi. Jotkut alueet, jotka oli 80-luvulla pelkkää metsää, on nyt raivattu ja tehty tonteiksi. Kävellessä jotkut talot on kyllä niin mahtipontisia, että enpä tiedä. Ei ihan omaan makuuni....

Toisaalta tontit on jotenkin nykyaikaisesti 300 neliöisiä ja kun siihen heitetään päälle 250 neliötä kämppää, ei ihme, ettei pyykkiä voi pihalla kuivata. Eihän siihen mahdu kuin hätäiseen metrin-puolentoista kaistale jotain ruohoa kasvamaan, ja naapurit voi suoraan omasta keittiöstään tarkistaa mitä toisaalla syödään....  
Muutama talo oli niin hullusti asemoitu, että niiden katolta valuu takuulla lumet naapurin pihalle. Käytännöllinen tapa muuten.


Lounas"leipänen" älyttömän hyvällä lohitäytteellä. Paikka oli Vanhassa kaupungissa, gelateria-kahvila Cafe Pos 3 eli lausutaan Postres. Italialaista gelatoa jälkiruuaksi... jep, kieli meni melkein mukana. Me suupaltit saatettiin olla ehkä kolme sekuntia hiljaa kun nautiskeltiin.



Vähän tuliaisia kotiin (ja töihin), eli Brunbergin tehtaanmyymälään. Ihan kuten suunnittelin.
Pettymys: ei juurikaan mitään maistiaisia!! Jukra, harmitti. 
Nimittäin, kun en tykkää suklaasta, ei paljon lohduttanut, että jostain saamarin tryffeleistä oli maistiaisia. HÖH!!

Suukkoja ostin II-laatuna muutaman laatikon, kaneli ja salmiakki Alkuja ja lisäksi noita meidän suosikkeja: lakritsitoffeeta. 


Vastaanotto kotona oli melko viileä: talo oli tyhjä ja hälytin vaan piippasi kun tulin sisälle. Olin ihan, että "höh, ei ketään missään".
Nuorin oli koirien kanssa juuri lenkillä ja sitten riemu repesi kun tulivat. Tykkää ne sittenkin, että olen täällä! Hih!

Ihana käydä vähän tuulettumassa. Ihana tulla kotiin.

Tää otetaan, Päkä, niin uusiksi!!!

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kaikki kalliit lemmikkimme

Vastahan me päästiin poikakoiran kanssa jälleen vähän reippaammin lenkeille sen olkapää/lapavamman jäljiltä, kun jo viime perjantaina ehdin miettiä onko viikonloppuna taloudessa enää jäljellä vain yksi koira....



Mummokoira-Karo oli normaalisti aamulenkillä mukana, juoksi reippaasti ilman isompia ongelmia, kotiin tultua nukkui lattialla, sohvalla, tuolilla - siis hyppi ihan tavallisesti eri paikkoihin niinkuin tekee yleensäkin. Nuohan vaihtaa torkkumispaikkaa pitkin päivää.

Kahden aikaan laitoin kahvia tulemaan ja heitin muutaman joulutortun uuniin. (Jep, mieliteko, ja kun kaapissa nyt sattui olemaan sekä hilloa että taikinaa, mikä jottei....)
Torttujen valmistuttua olin nuorimmaisen kanssa keittiössä kun hän sanoi: äiti, Karo istuu kummallisesti. Ja toden totta, näytti siltä kuin koira ei olisi saanut takapäätään ylös lattiasta ja istui kummallisen köyryssä.

Rapsuttelin sitä ja kun käsi osui takapuolen päälle ja toiseen jalkaan, se ulvaisi pahasti. Lähti siitä myös huononnäköisesti könyämään eteiseen ja ovelle, vähän ahteriaan riiputtaen. Säikähdin kunnolla. Koirat terassille ja se väisteli selkeästi kosketusta. Samassa isäntä ajaa firman pakun yläpihan parkkiin ja toinen koira tietysti lähtee haukkuen juoksemaan kohti..... tästä riemastuneena Mummokoira haukkuu myös, mutta se vaihtuu surkeaan ulinaan, ja selvästi puoliväkisin se raahaa itseään autolle päin.

Oma kauhuskenaarioni oli tietenkin pahin mahdollinen: välilevytyrä. Niitä toki leikataan, mutta nyt puhutaan perussairaasta 12-vuotiaasta....

Kun mies pääsi pihalle, olin jo puhelimessa soittamassa lääkäriin. Ilmoitin, etten oikeastaan välitä onko aikoja, mutta me olemme jo lähes tulossa. Ottivat tilanteen vakavasti ja sanoivat, että aika löytyy kun koira saapuu paikalle.
Mies nappasi auton avaimet ja remmin ja lähti ajamaan.....

Reilun 45 minuutin päästä kilahtaa viesti puhelimeen, että ovat palaamassa kotiin, kaikki hyvin.
Jonkinlainen lihaskramppi, spasmi jossain selässä. Kuvauksen mukaan Mummolla on kaikki selkälihakset tosi tiukkana sen lisäksi, että ylipainoa lääkärin mukaan on hyvinkin 2-3 kg.   (Buaaah, tämä ei ollut yllätys. Se sen sijaan on, miten tällä kertaa taas laihdutetaan... *huokaus*)
Nyt kipulääkekuuri, resepti relaksantteihin ja enpä tiedä, kaipa se pitäisi hierojalle tms viedä.


Onneksi vointi on molemmilla nyt ok.
Juurikin aamulenkillä sanoin, että on se onni miten molemmat nyt juoksee korvat hulmuten ja ilman merkittävämpää ontumista. Edun ontuminen kyllä on jäänyt pysyvästi päälle, lisäksi se klenkkaa aina lenkin jälkeen kun on hetken ollut levossa ja lähtee uudestaan liikkeelle. 

Täytynee käydä kaupassa ja miettiä jonkunlaisen loimen ostamista. Back on Trackillä on malleja, joita minulle suositeltiin, ja itsekin sellaisen käyttäjänä tiedän miten hyvä se käytössä on.

****
Muista eläinaiheista sen verran, että ylpeä äiti esittää:

Meidän Ipana ratsasti koulukisoissa kaksi lähtöä. Ensin vuokraheppa Lotalla raviohjelman, ja sitten tallin Dandy-ponilla Helppo C-ohjelman, josta kolmas sija.

Sovitaan, että ei kysymyksiä näistä, koska tämä hevosharrastelu on itselleni niin vieras laji. En oikein ymmärrä tätä kouluratsastusta, vaikka sitä on hirveän hauska katsoa.
Sen arvostelu on minusta outo, kuten ylipäänsä kaikki ratsastukseen liittyvät kilpailujutut. Näin koirien kokeissa mukana olleena tietyt logiikat eivät jotenkin minulle istu.



Ylpeä kuitenkin jälleen olen. En yksin saavutuksista, vaan siitä sitkeydestä ja innosta, millä tätä on tehty. Tuo lapsi on ratsastanut kuulkaa kauemmin kuin ollut ratsastamatta....

****
Olen syyslomaviikolla. Siis lomalla.
Tällä viikolla annan suunnitellusti piut paut myös karkinostolakolle, koska matkustan viikolla Porvooseen moikkaamaan rakasta ystävää, ja aion poiketa Brunbergin tehtaanmyymälässä.

Joten ähäkutti vaan karkit! Olen jälleen pelissä mukana!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Evoluutioteoria by Tuomas Holopainen

Jaoin tämän videon naamakirjassa. Yksi hyvä ystäväni meni tykkäämään, koska tiesinkin, että meillä on melko sama maku musiikin suhteen, ja tämä on yksi Holopaisen parhaita ikinä....  (Hei vaan, Helena!!!)

Toinen kaveri sen sijaan, hän koki videon ahdistavaksi, mikä minusta oli melko mielenkiintoista.

Itse löydän tästä tiettyä lohdullisuutta, kohtaloa ja tietoisuutta, että näin tässä tulee käymään.
Ihmiskunta lienee jo pikkuhiljaa vaiheessa "we were here" (15:28) ja pakko sanoa, ilman katkeruutta: ihan ansaitusti.

Ihminen tuli planeetalle ehkä 100 miljoonaa vuotta sen syntymisen jälkeen ja onnistui vain muutamassa tuhannessa vuodessa pilaamaan elämisen mahdollisuudet niin, että tuhoaa itse itsensä.
Lohdullista sen sijaan (kohta 16:55 lähtien) on se, että planeetta selviytynee, elämä voittaa kuitenkin, ja tuo valkopäämerikotka laskeutumassa (20:31) sai sydämeni sulamaan....

No, katso itse.  25 minuuttia.




Kyllä, olen intohimoinen Nightwish-fani enkä häpeä sitä pätkääkään.
Tämä luomus, viimeisin levy, on niin mieletön, etten näe miten kukaan koskaan (edes Tuomas itse) voisi tehdä enää parempaa tai isompaa.
“We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Sahara. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here. We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?”
Omatekemäni suomennos, alkuperäinen Richard Dawkins'in, on takuulla hienompi.
"Tulemme kaikki kuolemaan, ja se tekee meistä onnekkaita. Suurin osa ei koskaan kuole, koska he eivät koskaan pääse syntymään. Ne ihmiset, jotka olisivat voineet olla täällä minun paikallani, mutta eivät itse asiassa koskaan näe auringon säteitä, ylittävät määrässään Saharan hiekanjyvät. Varmasti noiden syntymättömien kummitusten joukossa on runoilijoita, jotka ovat parempia kuin Keats, tiedemiehiä parempia kuin Newton. Tiedämme tämän, koska mahdollinen ihmismäärä, jonka DNA:mme mahdollistaa, ylittää massiivisesti ihmismäärän, joka on olemassa. Tämän typerryttävän totuuden edessä olemme sinä ja minä, tavallisuudessamme, ne, jotka ovat täällä. Me olemme niitä harvoja ja etuoikeutettuja, jotka voitimme kilpailun syntymisestä kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Miten kehtaamme valittaa siitä, että tulemme palaamaan takaisin tuohon alkuperäiseen olomuotoon, mistä suurinta osaa ei ole vielä edes sekoitettu?" 
****
Älkäähän suhtautuko tähän niin, että olen jotenkin kuolemankaipuinen. EN OLE!!

Häntä pystyyn, jos ei muuten, niin hakaneulalla. (Pistää ahteriin....)
Tulevien kahden yön jälkeen syyslomaviikko. Ei yhtään paha.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kun voimat vaan loppuu


Joskus on niitä viikkoja, kun sitä menee ja tekee ja touhuaa... ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Voi olla vaikka miten kivaa ja mielenkiintoista, ja sitten vaan kertakaikkiaan ei enää pysty. Ei jaksa.

(Ja huomisen, yhden päivän vapaan jälkeen, sitä lähtee taas töihin suorittamaan seuraavaa 5-6 päivän putkea....)


Olen ollut äärettömän stressaantunut nyt noin vuoden.
Vuosi sitten töissä uhkailtiin (vähän voimakas sana, ilmoitusluontoisena asiana se esitettiin), että sairaala ehkä ajetaan alas ja toiminnot siirretään kantasairaalaan yliopistokaupunkiin. Fakta, joka ei tavallaan ollut uutinen, mutta otti kyllä kipeästi.  
Pian sen jälkeen sain hirveitä hengenahdistuskohtauksia työpaikan remontista johtuvasta sisäilmaongelmasta ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. 
Samanaikaisesti, ja edelleen, koen, että perhe-elämä valuu viemäristä.


Meillä elää tässä talossa tällä hetkellä kolme ihmistä. Keskimmäinen lapsi siis suorittaa työharjoitteluaan muualla ja asuu toistaiseksi pois kotoa.
Kolme ihmistä, joista kahdella on yhteistä ulko-ovi ja jääkaappi, siinäpä ne tärkeimmät. Ja niin, se kolmas.

Viime vuonna meillä tuli puhetta mahdollisesta mun työn loppumisesta, tai edes siirtymisestä 75 kilsan päähän (suuntaansa). (Olen tuota väliä ajanut talven ja voin kertoa, etten pysty siihen. En näillä työajoilla.)
Valitettavasti kommentti kolahti kipeästi: "jaa, no mun työt on täällä ni ei mun tarvi mihinkään muuttaa".

Siihen jäi aika vähän enää kommunikoitavaa tältä saralta.
Kenties allekirjoittaneen on syytä alkaa etsiä sitä omaa kotia sieltä, missä töitä on, tai vaihtoehtoisesti hakea niitä töitä mistä tahansa ja etsiä se kämppä sen mukaan.


Tämä kesä ja alkusyksy on ollut varsinainen henkilökohtainen helvettini. Töissä ei ole ollut helppoa ja kun kokee, ettei kotoa tule mitään tukea, vähän yksin sitä ihminen on. 

Tässä kohtaa elämää tajuan kauhistuneena, että en omaa minkäänlaisia turvaverkkoja. Olen koko ikäni muuttanut, tehnyt aina uusia kavereita ja edelleen minulla on muutamia todella rakkaita ihmisiä, mutta niistä yksikään ei ole tältä paikkakunnalta. Ja jos joskus niin nyt sitä olkapäätä kaipaisi ihan kirjaimellisesti tähän viereen.

Hirveää tajuta, että mulla ei oikeastaan ole tällä paikkakunnalla ketään, jonka luokse voisin noin vaan mennä kahville ja kertoa miten paska fiilis on. Kahvittelupaikkoja toki on, mutta enpä usko, että niistä monikaan katsoisi hyvällä synkkää tilitystä pullan äärellä.




Olen aivan jäätävän väsynyt. Syksy ei sovi minulle muutenkaan. Syksyiset aamuvuorot yhdistettynä edes tähän eiliseen yhteen ilta-aamu komboon (tarkoittaa max viiden tunnin unia) ei erityisesti sovi, ja kaiken muun lisäksi olen nukkunut todella huonosti jo ainakin kuukauden. (Hah, kuukauden, kokeile vaikka viisi kuukautta....) 

Työstressiä, kotistressiä, koirastressiä ja jos mitä stressiä. 

Heräilen aamuyöllä ja sen jälkeen menee pelkäksi torkkumiseksi ja pyörimiseksi. Eilen join idioottimaisuuksissani illalla 22 jälkeen teetä ja nousin kolmelta vessaan. Kun kello soitti viideltä, tajusin, etten ole nukkunut sen kolmen jälkeen yhtään....

Väsymys on ihan fyysistä: töistä lähtiessä 25 kilsan matkasta ei jää mitään muistikuvia. Sitä ajaa lähes sokkona ja unessa ja näköjään selviää liikenteellisistä jutuista vähän vahingossa.

Oli tässä aamu, kun ajoin vielä oman kylän keskustasta isolle tielle päin, ja tajusin yhtäkkiä tuijottavani peuraa silmiin. Jos ikkuna olisi ollut auki, olisin ylettänyt silittämään sitä. Kaverinsa seisoi auton edessä ja 7-8 peuran lauma seisoi kahta puolta tietä.
Onneksi tilanteessa oli nopeutta ehkä 50 km/h, koska sain lyötyä liinat kiinni eikä mitään sattunut. Isolla tiellä nopeusrajoitus on sata (mitä en itse asiassa enää pimeässä aja)....


Kotona odottaa nelijalkaiset. Onneksi odottaa.
Ilman niitä lojuisin joka päivä vain sohvan nurkassa ja torkkuisin. 
Tänään tosin silmät ei kertakaikkiaan pysyneet enää auki vaan oli pakko kaatua hetkeksi..... havahtuakseen vaan hirveään kylmyyteen. Väsyneenä paleleekin niin älyttömästi.



Pahoittelut. Ja sitten taas ei.
Joskus se on minullakin oltava lupa olla heikko ja väsynyt, ja kerrankin sanoa suoraan.
Korpeaa tämä "kiltin tytön syndrooma"...

torstai 6. lokakuuta 2016

Eläimistä, rakkaudella

Minulla on tainnut periaatteessa aina olla eläimiä.
Ihan perinteisiä villakoiria toki, mutta myös muita. Nykyisessä perheessä (erotuksena lapsuuden perheestä) on kertaalleen ollut myös täitä. Olen ikionnellinen, että kihomadoilta olemme säästyneet. Lemmikeistä viheliäisempiä.....

Lapsena meillä oli koira. Koska olin niin nuori (5v.) sen tullessa, se oli ehdottomasti vanhempien koira ja minulle korkeintaan halikaveri. Toki oli tosi hienoa saada taluttaa sitä yhteisillä lenkeillä viikonloppuna.
Koira oli jo melko iäkäs tullessani pahimpaan teini-ikään, joten siitä ei ollut sellaista teinin angstia vastaanottamaan, enkä muista hirveästi reagoineeni kun se melko yllättäen jouduttiin lopettamaan märkäkohdun vuoksi.


Pupi oli juuri tämän näköinen, mutta kuvassa on toinen koira. 
Pupista ei taida olla olemassa sellaisia kuvia, joista saisi enää kuvattua mitään julkaisukelpoista. Harmi.

Koiran lopettamisen jälkeen olin sen kesän yksin kotona kesätöissä vanhempien purjehtiessa, ja hankin loman aikana itselleni kissanpennun (jostain navetan takaa). Äiti pelkäsi kissoja omien sanojensa mukaan ja sain ankaran määräyksen paitsi hoitaa kaikki sen kulut omasta pussistani, myös pitää sen lukkojen takana huoneessani. Olin tuossa vaiheessa aloittanut lukion.
Kuinka ollakaan, eräänä päivänä koulusta palatessani keittiössä lässytettiin niin maan viimeisen päälle.... arvaattehan? Äitini, ja Santtu. Juuh, olivat parhaat kaverit aina siitä lähtien. Äiti osti torilta tuoreita silakkafileitä ja moitti kauppiaan seuraavana päivänä, jos fileet eivät kelvanneet....  Hih!


Santtu oli tapaus. Se raateli isän kädet verille kun se piti viedä vuosittaisille rokotuksille. (Se piti kääriä kolmeen pyyheliinaan ja pakottaa olemaan paketissa, sillä oli norsun voimat siinä vaiheessa.) Se piti kaikki korttelin muut kollit kurissa ja nuhteessa. Ja oli kotona itse lempeys.
Koska vanhempani muuttivat ulkomaille, meillä vuokrattiin kissa, jolla on omakotitalo.... 
Santtu tosin siirtyi siinä vaiheessa naapurin ruokittavaksi, koska ylläpito oli parempaa. Se oli kissojen kissa!

Kun muutin omilleni 90-luvun alussa, hain jonkun navetan takaa tietenkin itselleni kissan, Saaran. Silloin oli täysin tavanomaista, että kissanpennut luovutettiin 8 viikkoisena. Nykyäänhän niiden pitäisi olla vanhempia. Saarasta onneksi ei näkynyt liian varhainen vieroitus. Saara oli fiksu yksilö. Se kyttäsi jouluna kylpyhuoneen oven takana ja selvästi pohti miten oven saisi auki, koska kinkku oli sulamassa lattialämmityksen päällä. Se oppi avaamaan kaikki ovet, avautuivatpa miten päin hyvänsä.

Saaran kaveriksi hain vuoden päästä vitivalkoisen Severin. Severikin tuli 8-viikkoisena, mutta se otti Saarasta itselleen äidin ja lussutti tissiä vielä yli 2-vuotiaana.... Se oli melkoinen näky, koska siitä kasvoi iso kolli, ja oli selvästi tätä ottoäitiään suurempi.



Parvekkeella ulkoiltiin näin vapaasti siihen asti, että Saara ensimmäisen kerran hyppäsi tai putosi. Kakkosesta eikä loukannut. Sitten tuli kanaverkko, jonka läpi raitista ilmaa haisteltiin.

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päätimme luopua kissoista. Ne saivat hyvän yhteisen kodin läheltä ja toivon mukaan elivät onnellisen vanhuuden. Siinä vaiheessa luulimme, että pojan hillitön ihottuma oli allergiaa, mutta onneksi kyse oli vain atooppisesta ihosta...

Myöhemmin 1990-luvun lopulla otimme jälleen kaksi kissaa, nyt nykyiseen omakotitaloon. Toffo ja Pesonen tulivat samasta pentueesta, muuten silloinkin 8-9 viikkoisena. Toffo oli kolli ja Pesonen narttu. Ikävä kyllä Pesonen oli sen verran varhaiskypsä, että kollipojat alkoivat sitä kyörätä jo varhain keväällä ja sille aloitettiin e-pillerit, koska se oli liian pieni vielä steriloitavaksi. Harmi kyllä siinä vaiheessa kun vein sen eläinlääkärille leikattavaksi, sillä olikin jo mahassa jokin kasvain ja se lopetettiin samalla reissulla alta vuoden ikäisenä. Se oli tullut lievästi aggressiiviseksi ja koska taloudessa oli pieniä lapsia, katsoin, että se oli ainoa järkevä teko.
Toffo ulkoili vapaana ja onnellisena, taloon hankittiin ensimmäinen koira ja yhteiselo oli sujuvaa ja lämminhenkistä, kunnes pari vuotta myöhemmin Toffo oli jäänyt auton alle kuljeskeltuaan tuolla keskellä kirkonkylää.... 


Kissanpäivät, oikosenaan terassin pöydällä


Suksiboksin päältä oli hyvät näkymät


Talossa on jo koira. Koira on pienempi kuin kissa....

Toffon jälkeen meistä tuli oikeastaan tosissaan koiraihmisiä.
Karo tuli taloon vähän sillä lailla tyypillisesti: haluaisin kaverin lenkille, kaverin sienimetsään, jonkun joka pakottaa ulos. Sitten kun pentu oli, tuli lähdettyä harrastamaan, tutustuttua mainioihin ihmisiin, joista monen kanssa ollaan edelleen paljon tekemisissä (Kiitos teille, tunnistatte kyllä itsenne!!), ja lopulta tietyt harrastukset veivät vielä mukanaan.


Karon ollessa neljä, otimme sille kaveriksi Edun. Toinen samanlainen. Elämäni koira. Elämäni rakkaus eläimistä.
Edussa oli kaikki: se oli maailman paras harrastuskoira, sillä on huumorintajua, se vie edelleen lenkille, se nauraa kanssani ja antaa itkeä olkapäätään vasten. Se saunoo viikottain kanssani, kerjää saunaolutta (löylyveden joukosta) ja kertakaikkiaan mainio rakkauspakkaus.


Kun näistä kahdesta aika jättää, tulen olemaan pitkään hajalla.

Vuoden 2014 nimesimme Lotan Huimaksi vuodeksi.
Vuokrasimme nimittäin tyttärelle ponin, ja täytyy sanoa, että tuon vuoden aikana kehitys ratsastajana otti aimo harppauksen eteenpäin. Huima lienee edelleen Lotan suuri rakkaus, joskin tallilla on myös muita loistoyksilöitä, joiden kanssa on kiva harrastaa.



Mun tytöt.

Eläimet on hauskoja. Niiden kanssa vaaditaan tolkuttomasti huumorintajua ja tiettyä tasapuolisuutta sekä tietoisuutta siitä, että näin tein viimeksikin. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Oppii!!

Eläimet on harmillisia, koska niiden elinkaari on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen. Niiden sairaudet ja muut riesat voi myös olla taloudellisesti mahdottomia....
Karolla oli pentuna vakuutus, mikä lakkautettiin sen jälkeen kun se oli sterkattu. (Vakuutus oli naurettavan kallis, silloin. Meistä.) Miten ollakaan, Karo sairastui vakavasti 5-vuotiaana ja totta puhuen käytimme siihen niin paljon rahaa, että sillä olisi saanut vaikka kaksikin uutta pentua. Itse opiskelin siinä vaiheessa ja jokainen työssäolotunti oli tarpeen siinä vaiheessa kun eläinsairaalan laskussa alkoi olla neljää numeroa..... mutta tänä päivänä meillä on kaikesta huolimatta rakas Vanharouva, pirteä nelivetoinen pallogrilli, joka saa kikattamaan harmaanakin päivänä.

Edun vakuutusta ei olla purettu. Ja toisaalta Edu teki kaiken toisinpäin: se teloi itseään ensimmäiset 5-6 vuotta joka vuosi niin perusteellisesti, että vakuutusyhtiö olisi voinut ostaa meille pari pentua niillä rahoilla, jotka se laittoi eläinlääkärikeskukseen.

Sellaista se on.
Elämäni eläimet.

Nyt on eläinten viikko, kuulemma. Meillä se on ihan 52 viikkoa vuodessa.

****
MUOKS!!
Unohdin eilen kirjoittaessani lisätä tämän kuvan


Olemme siis aloittaneet talviruokinnan.  Tuon uuden siemenautomaatin vasemmalla puolella on aitaverkosta tehty melkoisen ruma häkki, jossa mökki siemenille ja paikka "makkaralle". Häkin tarkoitus on pitää isot linnut (naakat, varikset, harakat) pois makkaran kimpusta, koska ne takovat yhden makkaran päivässä jos päästää ne irti. Plus että inhoan niiden ääntä.

Näitä pikkutirppoja on ihana katsoa. Keittiön ikkunan takana siis tämä näky.