sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Syksy saapuu

Se vanha biisi, jossa veisataan, että "läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, kaipuun kaljakori kilisee, mua oottaa ikävistä ikävin, marraskuu..." pitää niin paikkansa.
Osa syksystä on ihan kaunista, mutta inhoan, vihaan ja tulen epätoivoiseksi, kun on pimeitä aamuja, pimeitä iltoja, sateisia ja harmaita päiviä, pyykkiä ei saa kuivaksi missään, mikään ei huvita, tuulee niin, että tukka irtoaa päästä ja yök yök yök....

FB:n kaverilistaa ihmettelin.
Mulla ei ole enää mitään tekemistä oikeassa elämässä kenenkään niiden kanssa, jotka ovat mun "kavereita" vaan siitä syystä, että meillä on koira. Jäinkin miettimään kaikkien niiden poistamista, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä oikeassa elämässä viimeiseen vuoteen. Niitä on rapiat toista sataa.
Toisaalta oma perhe, työkaverit ja tietyt ystävät - niiden kanssa olen tekemisissä ilman naamakirjaakin, joten miksi nähdä vaivaa ja roikottaa niitä siellä?
Jotain vanhoja (paino sanalla vanhoja, vuosien takaa) kavereita toki on, ja heidän kuulumisiaan on kiva lukea.
Alan vaan kaiken kaikkiaan kyllästyä koko ideaan. Suurin osa niistä ihmisistä, jotka kommentoi jotain mun kirjoituksiin, ei oikeassa elämässä ole niitä, joihin voisin luottaa totuuden hetkellä. Sanotaanko näin: niistä tuskin kukaan tulisi mun hautajaisiin.

(Ai synkällä mielellä?)

Kasvihuone on tyhjennetty, kesäkukat haudattu kompostin uumeniin ja terassi siistitty.



Ronja kanssa tehtiin muutama karjalanpiirakka. 




Joku otos piskeistäkin. Poikkeuksellisesti julkaisen jotain. 

Olivat jahdissa (lue: iltalenkillä) ja sattumalta haulikon kantaman päähän osui rusakko. 
Duu-duu nouti sen kuin vanha tekijä. Jaksan edelleen ihmetellä mitä tuosta koirasta olisi tullut osaavissa (ja viitsivissä) käsissä. 
(Ehkei ainakaan sitä tekosyytä sanoa irti toistasataa "kaveria".... )




perjantai 19. syyskuuta 2014

Perniöstä ja Perniöläisistä - rakkaudella

Taustaa: olen muuttolaatikkolapsi. Olen pisimmillään asunut yhdellä paikkakunnalla 4-11 -vuotiaana, muuten olemme muuttaneet n. 3-4 vuoden välein. Eikä muutot ole olleet mitään naapurikortteliin muuttoja vaan välimatkaa on ollut aina satoja ellei tuhansia kilometrejä (myös maasta toiseen). Ehkä tästä syystä tunnen itseni siltä osin kotoisaksi missä tahansa. Puhu(i)n sujuvaa Etelä-Karjalaa (mie, sie) ja toisaalta nyt pärjään Varsinais-Suomalaisella määkimisellä, jos en siitä aina niin pidäkään.

****

Muutimme Perniöön, jos en ihan väärin muista, 17.4.1997. Asunto oli pieni rivitalokaksio, isot lapset olivat 2,5v ja 6 kk. Pasi jäi Helsinkiin tekemään loppusiivousta ja tuli muuttoautolla, me ajoimme lasten kanssa edellisenä iltana uuteen kotiin, ja nukuimme pelkillä patjoilla lattialla kämpässä, jossa oli todella kylmä....  (Lämmitys kytkettiin päälle vasta kun tultiin ja sen ensimmäisen illan Ronja oli toppahaalarissaan ja Joonas leikki myös ulkovaatteissaan....)

Ensimmäisiä muistikuvia tästä kylästä: työnsin rattaita tuossa kylän keskustassa olevalla sillalla, Ronja nukkui ja Joonas seisoi potkulaudan päällä. Joku minulle ventovieras mies, siististi pukeutunut, hymyilevä, pysäytti meidät, kurkisti vaunuihin ja tokaisi: "minä tiedän kuka tuon lapsen isä on" ja jatkoi matkaansa. En muista toivottiko hyvää jatkoa tai mitään. Muistan vaan miten hämmentyneeksi tunsin itseni. Jälkeenpäin olen ajatellut "niin minäkin, mutta mahdammeko puhua samasta miehestä"?

Sittemmin tutustuin muutamiin ihmisiin, kävin äiti-lapsi kerhossa, kirjastossa, apteekissa, virastoissa jne. Pikkuhiljaa havaitsin, että kaikki tuntee toki apinan, mutta apinakin alkaa tunnistaa ihmisiä. Epä-Varsinais-Suomalaisittain täällä otettiin minusta hyvin vastaan. Vaikka joku näkikin vaivaa pudottaakseen vähän maan pinnalle ja sanoi "Perniöläiseksi tullaan siten, että teidän lapsista joku menee naimisiin Perniöläisen kanssa ja saa lapsen, se LAPSI on sitten Perniöläinen"....  

****
Tänään aamulenkillä koirien kanssa. Menomatkalla tärkeä rouva siistissä jakkupuvussa kävelee keskustaan päin, toivottaa huomenta ja nyökkää ohikulkiessaan. Pururadalla lukuisia iloisia lapsia, tohkeissaan suunnistamassa ja huutelevat toisilleen "missä on 11", "näkikö joku kutosen"... ja sitten "ai moi" meille... (Ei, en tunne näitä lapsia mutta tervehtivät, koska niin on opetettu.)
Vastaan tuli sauvakävelijä-pariskunta, muuten emme tunne, mutta joka-aamuiset huomenet toisillemme toivotamme hymyillen, sitten tuttu lenkkeilijä, jonka kanssa vaihdan kuulumisia puntilla, myöhemmin vielä koiranulkoiluttaja-tuttu Sissi-labukan kanssa (ainoa koira, jonka Edu hyväksyy), ja juuri ennen isän risteystä kolme rouvaa, joiden kanssa vaihdamme aina kuulumiset tien päällä. Koiranomistaja asuu siinä isää vastapäätä ja jäi leskeksi joitain vuosia sitten. Heistä on aina hullunkurista, kun menen aamukahville lenkin jälkeen (isälle) ja siitä vitsaillaan, läpi talvenkin.

Jos jotain sattuisi, kuka tahansa näistä "vieraista" ihmisistä olisi valmis tarjoamaan apuaan.

Hymyilen leveästi kun kuljen kotiin. Ehkä meillä ei ole varsinaisia sydänystäviä täällä, eikä kovin montaa tuttavaperhettä joiden kanssa olisimme paljon tekemisissä, mutta nämä ihmiset ovat jotenkin sitä "omaa laumaani", tuttuja ja turvallisia. Me tunnemme (ulkonäöltä) ja meidät tunnetaan.
Toisaalta voin luottaa siihen, että jos omat lapseni törttöilisivät tuolla keskustassa jotain, kuulisin siitä jotain kautta. Kaupan kassat ja myyjät moikkaavat iloisesti, heidän kanssaan vaihdamme kuulumisia myös siviilissä jos näemme. Kirjastossa on takuulla paras mahdollinen henkilökunta, joka menee melko äärimmäisyyksiin voidakseen olla avuksi.

****
Kun tähän lisätään mahtavat ulkoilumaastot puolen kilsan säteellä omasta ulko-ovesta, lasten harrastusmahdollisuudet omalla kylällä, kaikki tarvittavat palvelut kävelyetäisyydellä, ja toisaalta jollain tavoin se asenne "koko kylä kasvattaa", ollaan asian ytimessä.
Tästä pikkukylästä on tullut KOTI. Sanokaa mitä sanotte Perniöläisenä syntymisestä, kyllä me olemme Perniöläisiä näiden 15 vuoden jälkeen.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Mitä siis todella tapahtui?

Sissus näitä pikkukylien juorupesiä. Joku kuulee jotain ja kertoo siitä eteenpäin, ja yhtäkkiä koko tarina on suunnilleen värittynyt täysin toiseksi.

Pistetäänpä joitain asioita nyt ihan oikeaan perspektiiviin.

Ensinnäkin jos joku tässä teloi itsensä jollain tunnilla, se oli ihan takuulla vaan allekirjoittaneen oma vika. Mulla on lähtökohtaisesti huonot niska-hartialihakset joita ei ainakaan auta järjettömät tunnit koneella tai lukien (pää vinossa alaspäin) ja vuodet tietokonetöissä teki varmasti hallaa. En myöskään osaa noita punttien nostotekniikoita ihan puhtaasti, ja se mitä ei suorittava lihas jaksa, kompensoin siis näköjään väärillä (= niskan) lihaksilla.
Se, mikä Hannan osuus tässä kuviossa on, on korkeintaan olla ihana tsemppari, joka omalla iloisella persoonallaan saa ihmisen haluamaan muutosta ja tekemään parhaansa. Tällä kertaa mun paras oli sitten mun niskalle vähän liikaa.

Sillä kahvakuulatunnilla, josta tämä ilmeisesti alkoi, tehtiin paljon pystypunnerruksia (= kuulaa vietiin pään yläpuolelle). Yläselän lihasten treeni vaati myös niskan pitämistä suorana. Näköjään pidin siinäkin lihakset timminä. Sen lisäksi tehtiin tasapainojuttuja, joissa joudun keskittymään paljon ja ilmeisesti myös siinä jäkitin niskaa suoraksi. Ja vasta lopussa oli se kisa, jossa kiskoin sen 30 kilon kuulanipun kentän päästä toiseen. Siinä myönnän heti, etten osannut tekniikkaa yhtään, eli en käyttänyt (vahvempia) alakropan lihaksia vaan kiskoin niskalla, hartioilla ja sisulla....   ja virhe on yksinomaan minun, omani, ja sillä hyvä.

Tunnin jälkeen kävin saunassa ja venyttelin huolellisesti. Ja kuten kirjoitin jo aiemmin, keskiviikkona Pasi hieroi ja olo oli parempi. Käytin heppalinimenttiä (=kylmää) iltaisin ja olin tyytyväinen olooni.

Toinen virhe, sekin yksinomaan omani, oli perjantaina ennen töihin lähtöä pitää lämmintä (KUUMAA!) kaurapussia harteilla joku 15 min. Koska sen jälkeen niska nimenomaan oli jäykkä ja sain kahvit lähes syliini. Ja loput ongelmat alkoivat nimenomaan siitä hetkestä.

En missään nimessä syytä tästä ketään muuta kuin itseäni! Tiedän, tiesin jo ennenkin, että punttien nostotekniikkaa tarvii hiota. Sanonta "pidä hartiat rentoina" ei valitettavasti mene perille mun hartialihaksille.... tiedän, että jäykistelen niitä muutenkin millä tahansa punttitreenikerralla. Kroppa vaan kompensoi heikkoa lihasta tuomalla viereisen apuun. Voitte olla varmoja, että pyydän Hannalta vinkkejä miten treenata niitä heiveröisiä tämän jälkeen oikein ja asiallisesti.

Jos jollakulla on edelleen jotain kysyttävää siihen liittyen uskaltaako Hannan tunneille tulla ja miten minä nyt noin itseni rikoin, sopii olla yhteydessä suoraan asianomaiseen. Hannalla on itsellään tärkeä kisa ihan näillä viikoilla eikä hän tarvitse mitään turhaa stressiä tällaiseen joutavaan liittyen. Joten drop it!


lauantai 13. syyskuuta 2014

Kramppeja - ja nyrjähdyksiä

Piti sitten oikein julkisesti kehua, miten kiskoin sitä 30 kilon kahvakuulanippua siellä kentällä....

No, nyt ei pää käänny mihinkään suuntaan ja nieleminenkin tekee kipeää. Niska oli jumissa jo heti keskiviikkona. Se ikään kuin paheni koko ajan ja alkoi tuntua kurkussa ja kuvittelinkin, että olen saamassa jotain flunssan poikasta. Pasi hieroikin joku ilta ja olin jollain tavoin helpottunut, että kyllä se siitä. Mutta ei...

Eilen piti kahvit hörpätä vielä ennen lähtöä illalla ja meinasin saada kupillisen syliini kun tajusin, etten pysty kallistamaan päätä taaksepäin.
Viime yö, onneksi jälkimmäinen, oli töissä hankala, koska niska särki lukuisista särkylääkkeistä ja hevoslinimentistä huolimatta melko huolella... olisi pitänyt opiskelijan väliarviota pitää, mutta enhän pystynyt keskittymään kuin tarraamaan kädellä omasta niskastani kun olo oli, että koko pää irtoaa.

Kotona nukuin nelisen tuntia ja ylösnouseminen oli varsinainen temppu ja miten se tehdään. Jo kotimatka oli sellainen, että hirvitti.... kirjaimellisesti. Jos nimittäin isompia sorkkaeläimiä olisi tullut, en pystynyt edes katsomaan tien sivuun...   onneksi pääsin kotiin ilman vahinkoja.

Nyt sitten tulehduskipulääke mahassa ja mietintä lähdenkö päivystykseen piikitettäväksi. Relaksanttia se olisi vailla.... Sirdaludia mulla on kotona mutta muistini mukaan se teki vaan pöhnäiseksi muttei varsinaisesti laukaissut kramppia silloin kun niitä sain.

Mitä tästä opimme? Jos et osaa tekniikkaa, älä revi.
Kääntyvä pää kuuluu ihmisoikeuksiin.  =)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Painojen vartiointia

Miksihän se on yleensä niin, että (naisena) se oma psyykkinen mukavuuspaino (= se, jossa haluaisit olla ja jossa uskot olevasi parhaimmillasi) on yleensä viitisen kiloa vähemmän kuin kropan mukavuuspaino (= se, jossa paino pysyy melko helposti vähän huonommillakin ruokailutavoilla)?

En nyt voi väittää kärsiväni kovinkaan vakavalla naamalla ylipainosta.
AINA sitä on joku makkara jossain, josta mieluusti pääsisi eroon, ja AINA on joku kohta mitä voisi vähän tiukentaa tuosta ja napata muutaman sentin tästä.... Olen aikuisikäni ollut jotakuinkin samoissa mitoissa (kiloissa mitaten) raskauksia lukuunottamatta. Vaan ne sentit....

Tämä ajatus tuli tänään töissä, kun joku minusta oikein laiha työkaverini puhui ruokapöydässä miten pystyn syömään noin suuria annoksia lihomatta. Olin siis poikkeuksellisesti hakenut ruokalasta lämpimän ruuan, koska havaitsin eilen, että tarjolla on kalaa ja tuli vimmattu mieliteko. Vedin siis itseni ähkyyn siten, että puoli lautasta oli täynnä salaattia, höyrytettyjä vihanneksia ja toinen puoli ihanaa lohikastiketta (alla oli ehkä kolme pastan pätkää....)  Samaan hengenvetoon ko. kaveri vielä puhkui miten hänen pitäisi tiputtaa kilo tai pari....

Ruotsissa ollessani lihoin muutaman kilon, jotka ovat istuneet tuossa kaulan ja reisien välissä aika sitkeästi. Kyse oli puhtaasti siitä, että vedin Polly-karkkeja (sitruuna-salmiakki) ja Polar Knäckeä illat ja katsoin netistä leffoja kun ei ollut seuraa eikä voimia yksin lähteä liikkeelle, ainakaan joka ilta. Höttö hiilareita.

Seuraavana keväänä (muistaakseni) osallistuin Hannan järjestämälle kurssille, jossa treenattiin ja oli valmiiksi suunniteltu ruokavalio yms. Tiputin silloin sen muutaman kilon ja vielä useampia senttejä ja kilot olen pitänyt, sentit vaan palaavat just heti välittömästi kun syön taas hiilareita. Vaan eipä siitä sen enempää. Jos pitäisi ahtautua johonkin tiukkaan pikkumustaan, pitäisin tiukan hiilarittoman kuurin ja tiedän, että nestekuorma putoaa heti.

Kulutan ehkä 500-700 kcal joka päivä ihan vaan koiralenkkeihin ja hyötyliikuntaan, jota tässä tapauksessa kutsutaan myös työssäkäymiseksi.

Täytyykin pistää ensi kuun alusta taas itselleen pieni seuranta päälle, eli joka lenkille/liikuntaan Endomondo käyntiin ja vähän seurantaa miten paljon kuukaudessa tulee. Ja töihin askelmittari. Muistaakseni vietän viikon lomankin lokakuun aikana, joten sitä hauskempi seurata.



tiistai 9. syyskuuta 2014

Epämukavuusalueella

Reilun viikon sisään on mahtunut aika paljon. Uusi opiskelija on nyt ollut vedossa viikon ja edelleen ihmettelen...
Alkuun sellainen syvä hiljaisuus oli jollain tavoin hyväksyttävääkin; hän kuitenkin kuunteli, katsoi ja teki perässä. Näppärä likka, hoksaa kerrasta ja pystyy luottamaan, että tekee jatkossakin samoin. Mutta kun ei suu aukea. Ei voi olla varma onko asia sisäistetty vai ollaanko täysin pihalla. Toisaalta, potilaiden kanssa ihan mahtava: juttelee reippaasti ja on muutenkin hyvin rauhallinen ja luonteva. Ei puhu kansliassa, ei puhu ruokapöydässä, missä ollaan epävirallisia, ei naura mukana..... Olenko se siis minä?

***

Lauantaina oli kahvakuulatunti. Toiseksi viimeinen, ja loppukirin sijaan oli joukkuekisa, jossa piti heittää kahvakuulaa (8kg) mahdollisimman pitkälle ja viestin tyylisesti aina läpsäyttää seuraava juoksemaan kuulalle heittämään. Hauskaa!! Ehdottomasti sopivan leikkisää ja teknisesti helppoa....

Tänään viimeisellä kerralla kisan muoto oli sitoa yhteensä 30kg kuulaa yhteen köyteen ja sen kanssa juosta 200 metrin matka edestakas. Jokainen vuorollaan taas kerran....

Juoksuhan multa toki sujuu. En ehkä ole maailman nopein todellakaan, eikä tässä kropassa valitettavasti ole riittävästi habaa heittämäänkään sitä useita metrejä.... mutta kävi kyllä selväksi, että hyvin suurimuotoinen intervallitreeni on tarpeen; enhän meinannut palautua siitä nopeasta juoksupyrähdyksestä millään.
Ja tänään tuo veto ei todellakaan ollut mun laji: hartiat veti jumiin ja silmissä mustui kun taapersin eteenpäin.....   *huoh*

***
Olen siis nyt usealla tavalla käynyt oman mukavuusalueeni ulkopuolella enkä oikein tiedä mitä siitä ajatella.

Olen pitänyt itseäni hyvänä ohjaajana. Omasta opiskelustani on niin lyhyt aika, että muistan vielä mitä hyvät ohjaajat tekee ja toistan niitä tapoja. Annan tehdä paljon, tänään kaiken.
Ja nyt jännittää ihan hirveästi minkälainen väliarvio on loppuviikosta.....   *jaiks*

Liikunnan suhteen olen pitänyt itseäni jotakuinkin hyväkuntoisena, kunnes jollain tavoin siinäkin tuli olo, että en pysty. HÖH!

***
Pettymystä ilmassa juuri nyt.
Sallikaa rypeä hetken. Ehkä se sisuunnuttaa (inhoan näitä mukahauskoja sanoja (pitkässä juoksussa, haaste, sisuuntua jne), mutta niiden sisältö on vaan niin kuvaava) treenaamaan vielä....

torstai 4. syyskuuta 2014

Härdelliä, ostoksia

Syyskuun eka viikko alkoi vauhdikkaasti. Uusia opiskelijoita aloitti maanantaina kolme. Otin vastaan kuten ennenkin, esittelin, puhuin, kaadoin heille päähän niin paljon tietoa, että ensimmäiset oli ihan pökerryksissä jo tunnin jälkeen.....
Sitten siirryin oman opiskelijani kanssa soluun, jossa meidän piti olla vaan "ylimääräisinä käsipareina", mutta kivasti aamulla jo minulle oli tullut tekstiviesti, jossa kerrottiin, että "ylläripylläri, niin paljon poissaoloja, että olet valittu ihan osastovuoroon...."
Luonnollisesti potilaina melko monimutkaisia juttuja (=aikaa vievää) ja toisaalta itselleni pitkästä aikaa taas "vieras" solu ja siinä kaiken keskellä piti sitten yrittää vähän opiskelijaakin perehdyttää.....  ja kellothan ne tietenkin soi taukoamatta....

Muuten viikko on mennyt siten kuin alkoikin: jollain tavoin ikävän kiire mieliala, mitään ei ehdi tehdä loppuun kun tulee joku keskeytys, opiskelija on todella hiljainen tyyppinä, joten en aina tiedä mitä pitäisi kertoa tai kannustaa tekemään...   *puuh*

Toisaalta olin etukäteen onnistunut järjestämään itselleni vähän "pakollisia menoja" juuri tälle viikolle, ja samanaikaisesti työkaverin pyynnöstä vaihdoin yhden iltavuoron aamuksi sillä seurauksella, että vedin kolme aamua putkeen. Not my case!! Edelleen ajoittain valvon ennen aamuvuoroja - tai siis nukun todella huonosti. Joten väsyneenä mentiin. Ja kun tähän yhdistää ne menot joita siunaantui joka illalle, olen kyllä onnellinen huomisesta vapaasta aamusta (=iltavuoro) ja erityisen onnellinen vapaasta viikonlopusta.

Nämä menot oli tietenkin vain kuvaannollisesti pakollisia. Ja ihan itse hankittuja. Eli syyttävää sormea voi osoittaa peilikuvalle.
Maanantai meni töissä, tiistaina olin sopinut Lotan kanssa, että hän pyrähtää koulusta suoraan Saloon ja käydään sovittamassa paria juttua, jotka bongasin kirpparilta netistä.
No, ne oli kyllä kannattavia ostoksia.


Mokkanahkainen lystikäs karvavuoritakki. Oli jo kuvassa tosi hauska ja sovitettuna näin naamasta, että nyt löytyi jotain todella mieleistä...   =)



Toinen, tärkeämpi ostos on vihdoin ne nahkaiset kisachapsit. 
Nämä oli ovh:ltaan yli 300 eur ja maksoin niistä satasen. 
Järjettömän tiukat, niitä pitää venyttää kasteltuna vielä useita kertoja etteivät blokkaa verenkiertoa... 

*****
Niin, ostosten jälkeen olimme kotona vasta 17:30 ja kahvakuulatunti alkaa klo 18:00. Onneksi poikkesimme hätäostoksille ruokakauppaan kun kumpikin oli nälkäinen.
Kahvakuulan jälkeen oli tietenkin taas hyvä mieli ja olo, mutta kieltämättä se, että tavallaan tulee ensimmäistä kertaa kotiin kunnolla vasta 19:00 jälkeen, tuntuu vähän.... 

Keskiviikkona olin ajatellut mennä lenkille. Ei siinä ajatuksessa mitään, mutta työpäivä venyi olosuhteiden takia ylipitkäksi, sitten kotona jotain hässäkän poikasta, lopulta torkahdin sohvalle koska ne edellisen yön valvotut tunnit kostautui....
Lopulta, omaksi ilokseni, raahasin luuni kuitenkin uusilla tossuilla purulle ja lenkki oli kevyt. Tossut on ihanat!! ♥ 
Sauna kruunasi illan. Mutta jälleen, vaikka kaikki oli tavallaan "kotona hengaamista", jotenkin en ole ehtinyt edes postia lukea koko viikkoon, aamun Hesaria lukuunottamatta.

Tänään..... jottei tavat muuttuisi, Joonas vei autonsa huoltoon, nappasin hänet kyytiin kotimatkalla, ajoin kotiin, nappasin Lotan kyytiin, vein tallille, kävin postissa hakemassa paketin ja vasta sitten pääsin kotiin. Kello kävi jo likemmäs neljää.... hyvin pian nelivetoisten ystävien kanssa lenkille, Pasi lähti sammutustyön kurssille Turkuun (onneksi palokunnan autolla!!) ja lenkin jälkeen hyvin pikainen vaatteiden vaihto ja itsekin palokunnalle, naisosaston kokoukseen. Eli jo kolmas ilta, kun tunnen, että pääsen kotiin istumaan päivän lehtien viereen vasta iltakahdeksan jälkeen.

Mutta en valita!! Nämä on omia valintoja, omia harrastuksia ja huomenna paitsi nukun "pitkään" eli ainakin puoli seiskaan, ja teen koirien kanssa ihanan pitkän lenkin, pesen vähän pyykkiä ja sitten lähden iltavuoroon.....