keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Lasten harrastamisesta


Harrastaminen, erityisesti liikunnan harrastaminen, on tässä maassa tehty vaikeaksi siinä mielessä, että hyvin vähän voit harrastaa joukkuelajeja kuulumatta mihinkään seuraan tai yksilölajeja maksamatta kentän, hallin tai muun tahon ylläpitäjälle siitä korvauksen. Ja vaikka rahaa olisi kuin Wahlroosin Nallella, ei noita kenttiä ja hallivuoroja noin vaan saada.

Seuroihin kuulumisesta toisaalta… Oliko se niin, että lapsen pitäisi saada kokeilla vähän kaikkia lajeja (muuallakin kuin koulussa), jotta voisi sanoa mistä ehkä tykkää ja mikä ei ole lempilaji? Ainakin omaan korvaani kuulostaisi kovin hienolta ja kannatettavalta idealta. Käytäntö vaan on melko lailla toinen, ainakin omien kokemusteni kautta. Onko kaiken harrastamisen pakko olla tyyliä veren maku suussa ja ”voittakaa” tai ”tapa se!” niin kuin karikatyyrisesti kenttien laidalla vanhemmat huutavat?

Keskimmäinen lapsistani harrasti hetken verran ala-asteikäisenä koripalloa. Sinänsä kiva harrastus, mahdollisuus käydä harkoissa omalla paikkakunnalla, samanikäisten tyttöjen seuraa jne. Mikäs siinä. Hankimme sisäpelitossut ja oman pallon, ja tervemenoa heittelemään. Olisiko pari viikkoa mennyt kun tuli ensimmäinen viesti kotiin: viikonloppuna olisi ”peli” jossain toisessa kaupungissa, ja sinne tarvitaan a) vanhempia kuljettamaan mukuloita (Kuinka iso tila-auto teillä on, mahtuuko kyytiin koko naapuruston tyttölauma?),  b) vanhempia pitämään kanttiinia (tässä vaiheessa ei vielä mainittu siitä leipomisesta mitään….) ja c) jokainen pikkutyttö pelaamaan.

Miten ollakaan, meidän perheessä myös vanhemmat harrastavat jotain omaksi ilokseen eikä lapsikaan näyttänyt niin iloista naamaa ajatuksesta, että lauantaiaamuna noustaan viideltä ja lähdetään ajamaan jonnekin tämän ”pelin” vuoksi. Joten hän päätti ihan itse, ettei halua lähteä. Tämä kirjoitettiin paperilappuun, ja lapsi kiikutti sen valmentajalle seuraaviin harkkoihin. Ajattelimme, että se kävi kivuttomasti ja end of story.

Ja seuraavalla viikolla lapsi tulee harkoista kotiin vähän naama väärinpäin ja saa tivaamisen jälkeen kerrottua, että ei päässyt juurikaan tänään edes pompottelemaan. Valmentaja oli todennut, että jos ei käy peleissä, ei myöskään saa peliaikaa harkoissa. Lapsi oli tässä vaiheessa 9-vuotias eikä meillä ollut esitetty toivetta, että hänestä tulee Namikan ykköstähti koriksessa vuosien päästä…..

Sattuneesta syystä meillä ei pelattu koripalloa edes sen vuoden loppuun. Mutta kiitos vaan onnistuneesta liikunnan ilon pilaamisesta!

Mitä tulee tuohon vanhempien harrastamiseen, olen henkilökohtaisesti sen verran itsekäs, ja uskallan sen myöntää, että myös oma hyvinvointini ylläpitäminen on tärkeää. Koripallokentän laidalla seisominen vieraassa kaupungissa pakotettuna ei ylläpidä minun hyvinvointiani. Ja kun minä voin huonosti, sitä voi koko perhe. (Tuolloin tein vielä ns. normityötä ma-pe 8-16 eli viikonloput olivat sitä omaa aikaani.)

Kyllä, jos joku lapsistani olisi suhtautunut jokseenkin intohimoisesti tiettyyn lajiin ja halunnut pelata sitä aamusta iltaan ja joka ikinen päivä, olisin luultavasti luopunut omista menoistani ja järjestänyt aikataulut siten, että olisin osallistunut noihin peleihin yms. Mutta kun kyse oli ensisijassa siitä, että lapsi itse ei halunnut lähteä viikonloppuna minnekään vaan olla lapsi ja leikkiä kavereidensa kanssa (joita ei arkisin niin paljon ehdi nähdä kuin koulussa), minusta oli väärin, että lasta rangaistiin kieltämällä tästä syystä myös harkoissa kivanpitäminen eli pelaaminen. Näyttäkää minulle mukula, joka oppii yhteistyötä ja arvostamaan joukkuelajia istumalla vaihtopenkillä viikosta toiseen….

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti