perjantai 19. syyskuuta 2014

Perniöstä ja Perniöläisistä - rakkaudella

Taustaa: olen muuttolaatikkolapsi. Olen pisimmillään asunut yhdellä paikkakunnalla 4-11 -vuotiaana, muuten olemme muuttaneet n. 3-4 vuoden välein. Eikä muutot ole olleet mitään naapurikortteliin muuttoja vaan välimatkaa on ollut aina satoja ellei tuhansia kilometrejä (myös maasta toiseen). Ehkä tästä syystä tunnen itseni siltä osin kotoisaksi missä tahansa. Puhu(i)n sujuvaa Etelä-Karjalaa (mie, sie) ja toisaalta nyt pärjään Varsinais-Suomalaisella määkimisellä, jos en siitä aina niin pidäkään.

****

Muutimme Perniöön, jos en ihan väärin muista, 17.4.1997. Asunto oli pieni rivitalokaksio, isot lapset olivat 2,5v ja 6 kk. Pasi jäi Helsinkiin tekemään loppusiivousta ja tuli muuttoautolla, me ajoimme lasten kanssa edellisenä iltana uuteen kotiin, ja nukuimme pelkillä patjoilla lattialla kämpässä, jossa oli todella kylmä....  (Lämmitys kytkettiin päälle vasta kun tultiin ja sen ensimmäisen illan Ronja oli toppahaalarissaan ja Joonas leikki myös ulkovaatteissaan....)

Ensimmäisiä muistikuvia tästä kylästä: työnsin rattaita tuossa kylän keskustassa olevalla sillalla, Ronja nukkui ja Joonas seisoi potkulaudan päällä. Joku minulle ventovieras mies, siististi pukeutunut, hymyilevä, pysäytti meidät, kurkisti vaunuihin ja tokaisi: "minä tiedän kuka tuon lapsen isä on" ja jatkoi matkaansa. En muista toivottiko hyvää jatkoa tai mitään. Muistan vaan miten hämmentyneeksi tunsin itseni. Jälkeenpäin olen ajatellut "niin minäkin, mutta mahdammeko puhua samasta miehestä"?

Sittemmin tutustuin muutamiin ihmisiin, kävin äiti-lapsi kerhossa, kirjastossa, apteekissa, virastoissa jne. Pikkuhiljaa havaitsin, että kaikki tuntee toki apinan, mutta apinakin alkaa tunnistaa ihmisiä. Epä-Varsinais-Suomalaisittain täällä otettiin minusta hyvin vastaan. Vaikka joku näkikin vaivaa pudottaakseen vähän maan pinnalle ja sanoi "Perniöläiseksi tullaan siten, että teidän lapsista joku menee naimisiin Perniöläisen kanssa ja saa lapsen, se LAPSI on sitten Perniöläinen"....  

****
Tänään aamulenkillä koirien kanssa. Menomatkalla tärkeä rouva siistissä jakkupuvussa kävelee keskustaan päin, toivottaa huomenta ja nyökkää ohikulkiessaan. Pururadalla lukuisia iloisia lapsia, tohkeissaan suunnistamassa ja huutelevat toisilleen "missä on 11", "näkikö joku kutosen"... ja sitten "ai moi" meille... (Ei, en tunne näitä lapsia mutta tervehtivät, koska niin on opetettu.)
Vastaan tuli sauvakävelijä-pariskunta, muuten emme tunne, mutta joka-aamuiset huomenet toisillemme toivotamme hymyillen, sitten tuttu lenkkeilijä, jonka kanssa vaihdan kuulumisia puntilla, myöhemmin vielä koiranulkoiluttaja-tuttu Sissi-labukan kanssa (ainoa koira, jonka Edu hyväksyy), ja juuri ennen isän risteystä kolme rouvaa, joiden kanssa vaihdamme aina kuulumiset tien päällä. Koiranomistaja asuu siinä isää vastapäätä ja jäi leskeksi joitain vuosia sitten. Heistä on aina hullunkurista, kun menen aamukahville lenkin jälkeen (isälle) ja siitä vitsaillaan, läpi talvenkin.

Jos jotain sattuisi, kuka tahansa näistä "vieraista" ihmisistä olisi valmis tarjoamaan apuaan.

Hymyilen leveästi kun kuljen kotiin. Ehkä meillä ei ole varsinaisia sydänystäviä täällä, eikä kovin montaa tuttavaperhettä joiden kanssa olisimme paljon tekemisissä, mutta nämä ihmiset ovat jotenkin sitä "omaa laumaani", tuttuja ja turvallisia. Me tunnemme (ulkonäöltä) ja meidät tunnetaan.
Toisaalta voin luottaa siihen, että jos omat lapseni törttöilisivät tuolla keskustassa jotain, kuulisin siitä jotain kautta. Kaupan kassat ja myyjät moikkaavat iloisesti, heidän kanssaan vaihdamme kuulumisia myös siviilissä jos näemme. Kirjastossa on takuulla paras mahdollinen henkilökunta, joka menee melko äärimmäisyyksiin voidakseen olla avuksi.

****
Kun tähän lisätään mahtavat ulkoilumaastot puolen kilsan säteellä omasta ulko-ovesta, lasten harrastusmahdollisuudet omalla kylällä, kaikki tarvittavat palvelut kävelyetäisyydellä, ja toisaalta jollain tavoin se asenne "koko kylä kasvattaa", ollaan asian ytimessä.
Tästä pikkukylästä on tullut KOTI. Sanokaa mitä sanotte Perniöläisenä syntymisestä, kyllä me olemme Perniöläisiä näiden 15 vuoden jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kylppäriremonttia, surullinen osa III

**  VAROITUS!! Sisältää roisia tekstiä! ** Viimeksi jäätiin siis kertomuksen tähän vaiheeseen: Olin aivan halvauksen partaalla tuost...