torstai 1. lokakuuta 2015

Lasten suusta

Meidän Edu ei kerjää. Siis sanan siinä merkityksessä, että se notkuisi kuolaten pöydän ympärillä kun ihmiset syö.
Se toki tekee tiettäväksi, että on olemassa ja ihan tässä lähellä. Ja jos jotain sattuisi putoamaan, tai jonkun yhtäkkiä tekisi mieli ojentaa maistipala pöydän alle, se on paikalla. Mutta se EI kerjää.

Se tulee ja laittaa kuonon reidelle, tuijottaa vetoavasti ja heiluttaa häntää. Kun istun juomassa iltateetä (ilman mitään syötävää), tai kun luen keittiön pöydän äärellä.
Se painaa päätä reittä vasten vaikka käsi irtoaa ja silittää, rapsuttaa, heiluttaa korvia. Voin hyvin toisella kädellä nostaa leipää suuhun, eikä se reagoi siihen.

Tässä päivänä muutamana olin pitkän päivän töissä, lähdin 7 jälkeen ja palasin vähän ennen 21. Koirat nyt riemastuu joka kerta muutenkin kun tulee kotiin, sama se onko ollut pois vartin vai kolme viikkoa. Olin aika räytynyt ja kaadoin itselleni teetä, istuin plaraamaan postia, ja kuono ilmestyi reidelle. Silitin ja lepertelin.
Lotta tuli hetken päästä ja istui syömään iltapalaa viereen. Edu siirtyi siihen. Se tekee tosiaan tämän oman perheen jäsenille.

Lotta rapsutteli myös, myöhemmin meni oikein lattialle polvilleen ja rapsutti kunnolla. Siinä ohessa sitten tokaisi: Jos rapsutukset olis ruokaa, sä olisit kuule tosi lihava.

Hekottelin tätä vielä seuraavanakin päivänä. Se oli niin kuvaavaa.
Edu toden totta ei kerjää ruokaa. Se kerjää kyllä rapsutuksia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti