maanantai 10. lokakuuta 2016

Kun voimat vaan loppuu


Joskus on niitä viikkoja, kun sitä menee ja tekee ja touhuaa... ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Voi olla vaikka miten kivaa ja mielenkiintoista, ja sitten vaan kertakaikkiaan ei enää pysty. Ei jaksa.

(Ja huomisen, yhden päivän vapaan jälkeen, sitä lähtee taas töihin suorittamaan seuraavaa 5-6 päivän putkea....)


Olen ollut äärettömän stressaantunut nyt noin vuoden.
Vuosi sitten töissä uhkailtiin (vähän voimakas sana, ilmoitusluontoisena asiana se esitettiin), että sairaala ehkä ajetaan alas ja toiminnot siirretään kantasairaalaan yliopistokaupunkiin. Fakta, joka ei tavallaan ollut uutinen, mutta otti kyllä kipeästi.  
Pian sen jälkeen sain hirveitä hengenahdistuskohtauksia työpaikan remontista johtuvasta sisäilmaongelmasta ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. 
Samanaikaisesti, ja edelleen, koen, että perhe-elämä valuu viemäristä.


Meillä elää tässä talossa tällä hetkellä kolme ihmistä. Keskimmäinen lapsi siis suorittaa työharjoitteluaan muualla ja asuu toistaiseksi pois kotoa.
Kolme ihmistä, joista kahdella on yhteistä ulko-ovi ja jääkaappi, siinäpä ne tärkeimmät. Ja niin, se kolmas.

Viime vuonna meillä tuli puhetta mahdollisesta mun työn loppumisesta, tai edes siirtymisestä 75 kilsan päähän (suuntaansa). (Olen tuota väliä ajanut talven ja voin kertoa, etten pysty siihen. En näillä työajoilla.)
Valitettavasti kommentti kolahti kipeästi: "jaa, no mun työt on täällä ni ei mun tarvi mihinkään muuttaa".

Siihen jäi aika vähän enää kommunikoitavaa tältä saralta.
Kenties allekirjoittaneen on syytä alkaa etsiä sitä omaa kotia sieltä, missä töitä on, tai vaihtoehtoisesti hakea niitä töitä mistä tahansa ja etsiä se kämppä sen mukaan.


Tämä kesä ja alkusyksy on ollut varsinainen henkilökohtainen helvettini. Töissä ei ole ollut helppoa ja kun kokee, ettei kotoa tule mitään tukea, vähän yksin sitä ihminen on. 

Tässä kohtaa elämää tajuan kauhistuneena, että en omaa minkäänlaisia turvaverkkoja. Olen koko ikäni muuttanut, tehnyt aina uusia kavereita ja edelleen minulla on muutamia todella rakkaita ihmisiä, mutta niistä yksikään ei ole tältä paikkakunnalta. Ja jos joskus niin nyt sitä olkapäätä kaipaisi ihan kirjaimellisesti tähän viereen.

Hirveää tajuta, että mulla ei oikeastaan ole tällä paikkakunnalla ketään, jonka luokse voisin noin vaan mennä kahville ja kertoa miten paska fiilis on. Kahvittelupaikkoja toki on, mutta enpä usko, että niistä monikaan katsoisi hyvällä synkkää tilitystä pullan äärellä.




Olen aivan jäätävän väsynyt. Syksy ei sovi minulle muutenkaan. Syksyiset aamuvuorot yhdistettynä edes tähän eiliseen yhteen ilta-aamu komboon (tarkoittaa max viiden tunnin unia) ei erityisesti sovi, ja kaiken muun lisäksi olen nukkunut todella huonosti jo ainakin kuukauden. (Hah, kuukauden, kokeile vaikka viisi kuukautta....) 

Työstressiä, kotistressiä, koirastressiä ja jos mitä stressiä. 

Heräilen aamuyöllä ja sen jälkeen menee pelkäksi torkkumiseksi ja pyörimiseksi. Eilen join idioottimaisuuksissani illalla 22 jälkeen teetä ja nousin kolmelta vessaan. Kun kello soitti viideltä, tajusin, etten ole nukkunut sen kolmen jälkeen yhtään....

Väsymys on ihan fyysistä: töistä lähtiessä 25 kilsan matkasta ei jää mitään muistikuvia. Sitä ajaa lähes sokkona ja unessa ja näköjään selviää liikenteellisistä jutuista vähän vahingossa.

Oli tässä aamu, kun ajoin vielä oman kylän keskustasta isolle tielle päin, ja tajusin yhtäkkiä tuijottavani peuraa silmiin. Jos ikkuna olisi ollut auki, olisin ylettänyt silittämään sitä. Kaverinsa seisoi auton edessä ja 7-8 peuran lauma seisoi kahta puolta tietä.
Onneksi tilanteessa oli nopeutta ehkä 50 km/h, koska sain lyötyä liinat kiinni eikä mitään sattunut. Isolla tiellä nopeusrajoitus on sata (mitä en itse asiassa enää pimeässä aja)....


Kotona odottaa nelijalkaiset. Onneksi odottaa.
Ilman niitä lojuisin joka päivä vain sohvan nurkassa ja torkkuisin. 
Tänään tosin silmät ei kertakaikkiaan pysyneet enää auki vaan oli pakko kaatua hetkeksi..... havahtuakseen vaan hirveään kylmyyteen. Väsyneenä paleleekin niin älyttömästi.



Pahoittelut. Ja sitten taas ei.
Joskus se on minullakin oltava lupa olla heikko ja väsynyt, ja kerrankin sanoa suoraan.
Korpeaa tämä "kiltin tytön syndrooma"...

2 kommenttia:

  1. Ei omia tunteitaan pidä pyytää anteeksi, eikä aina todellakaan tarvitse jaksaa ❤
    Luettuani koko jutun ymmärrän täysin uupumisesi! Melkoisessa pyörityksessä ja paineen alla olet ollut :/ Toivon sinulle kaikkea hyvää, pikaista helpotusta arkeesi ja paljon, paljon voimia ❤

    VastaaPoista
  2. En osaa sanoa mitään muuta kuin voimia <3
    Ole itsellesi armollinen ja tee niin kuin sinulle on parhaaksi.

    VastaaPoista