Helmikuun stressi, ja kuuluihan siihen nyt jotain kivaakin

Tämä on ollut jokseenkin hirveä kuukausi tähän saakka. Olen tyytyväinen, kun se joskus loppuu.
Maaliskuun alussa alkaakin ihan uudenlainen stressi sitten. 😣

Otin naurettavan määrän ylitöitä tammikuun loppuun - helmikuun alkuun. Olinhan ostanut ne lentoliput syksylle ja luottokorttilaskun haluan kuitata heti pois, koska hätkähdin siinä ilmoitettua 15% vuosikorkoa!!!! No, tulihan tehtyä. Lasku on kuitattu pois ja seuraavat ylityöt saavat odottaa taas hetken.

Samaan aikaan omissa töissä porukasta puolet on kouluttautumassa uuteen potilastietojärjestelmään (joka on sivumennen sanoen varastonhallintaohjelma, jonka Varha viisaudessaan on valinnut, koska halpa, meille jatkossa käyttöön... siis aloitus maaliskuussa.), joten kiirettä on riittänyt. Samoin stressikertoimet on olleet kohtuullisen korkealla.

Esimies-taso ei tunnu ymmärtävän, ettei me huvikseen potilaita oteta vastaanotoille, mutta silti ainoa millä tuntuu olevan väliä, on puhelin. "Se on lakisääteinen, että kaikki puhelut hoidetaan päivän aikana". Joo, näin on, mutta jätetäänkö me sitten tikit poistamatta, haavat hoitamatta, korvat katsomatta ja istutaan ihmettelemässä kun puhelut on hoidettu? Kun mitään edellämainittuja ei siis pitäisi varata etukäteen.

Se siis valittamisesta. Tiedostan kyseessä olevan se kuuluisa eettinen stressi. Haluaisin tehdä työni hyvin, ja koen, ettei siihen anneta mahdollisuutta. Aika ajoin toivoisin voivani olla samalla tavalla kyyninen, kuin muutama työkaveri, joiden mukaan potilaan myöhäinen ajanvaraus on "heidän henkilökohtainen helvettinsä".... kun niitäkään asioita ei voi jättää hoitamatta.

Ja tämä on ehdottomasti vain väliaikainen tilanne. Joskin asiakkailta tulee runsaasti palautetta, jossa Varhaa nimitetään mm. Turhaksi tai Harhaksi, jotka molemmat ovat melko osuvia nimityksiä. Sama tilanne lienee kaikilla hyvinvointialueilla. Se ei kuitenkaan stressiin vaikuta vähentävästi.

Sään puolesta on ollut outoa. Viimeisen kuukauden on voinut kulkea lenkkareissa, koska lunta on korkeintaan sen verran kuin kuvassa. Tämäkin eiliseltä, tähän saakka on ollut täysin kuiva ja musta maa. 

Selkä on kiittänyt. Kovapohjaiset kengät vetää aina ruodon jumiin, joten vähän helpommalla on päässyt lenkkien kanssa. Tosin runsaat ylityöt lyhyessä ajassa, ja valvotut yöt perään, vetivät viikko sitten koko kropan ihan hassuun tilaan. Aamulenkki ei vaan lähtenyt kulkemaan ja suunnitellun reippaan mittaisen lenkin sijaan oli pakko palata kotiin vähän vähemmillä kilsoilla. 

Keskiaikaista ranskalaista kylää tässä.

Pullapuoti sisältä.

Tämän orkidean oikeastaan haluaisin.

Paikallinen kyläyhdistys järjesti Lego-tapahtuman. Porukka siis rakensi Legoista kaikenlaista ja vei esitteille. Paikalla oli upea ranskalainen kylä pullapuoteineen linnoineen. Kaikki rakennukset oli tämän parikymppisen nuoren miehen toimesta kuitenkin myös sisustettu. Kerrokset sai erilleen ja joka kerroksessa oli oma ideansa. Hän esitteli meille linnaa, jossa ruokasalissa oli upeat kipsireliefit seinällä, kristallikruunu katossa jne. Koska hän oli ajatellut linnan olevan turistinähtävyys, myös yleiset WC-tilat oli rakennettu ruokasalin lähelle. Mieletöntä mielikuvitusta, aivan upeaa toteutusta!

Heti eteisessä oli noin metrinen Eiffel-torni.

Pidätin henkeä, kun taaperoikäiset kulkivat 

melko huolettomasti heilutellen siitä ohi....

Tällainen Star Wars fani tietenkin ilahtui suunnattomasti, kun työkaverin 9v poika toi paikalle omat settinsä avaruutta ja hahmoja.... ♥

Star destroyer

Star Trooper

Koska arki on ollut tietyllä tavalla rankkaa, olemme lämmittäneet saunaa monta kertaa viikossa. Koko porukka relaa ihan eri tavoin saunan lämmössä kuin muuten.

Saunan jälkeen olemme katsoneet Areenasta Peltsin ja Osmon ja tästä ihastuneena myös Peltsin Lappi -nimisen sarjan. Olemme huonoja seuraamaan mitään sarjoja muuten. Areena on kätevä, kun voi katsoa useamman jakson peräkkäin. 
(Sarjojen katsomisen huonoudesta kertoo sekin, että meiltä jäi Konfliktista viimeinen osa näkemättä, koska oltiin sinä lauantaina jossain.... Mitään maksullista kanavaa meille ei hankita ja vielä sitä ei maksuttomasta näe.)

Tarjousteet.... eipä lopu hetkeen.

Nuo Peltsin sarjat olivat varsinaisia hyväntuulen ohjelmia ja saivat Lappi-kaipuun jälleen ihan uusiin mittoihin. Ollapa mahdollisuus lähteä vaikka vuodeksi.

Lapin kaipuuta helpottamaan olemme ystävien kanssa suunnitelleet kesälle tulossa olevaa reissua kartan ja reittien ällistelyllä. Kyllä yksi parhaista lomista on se, jota voi suunnitella, sitten elää sen läpi ja vielä jälkeenpäin muistelle. Varsinkin hyvällä porukalla.

Loppuun vielä elävää kuvaa yläkerrasta. 
"Kerro, että sinulla on koira kertomatta, että sinulla on koira".... 

Sohva oli jonkin aikaa niin päin, että sen selkänojalta pääsi hyvin kurkistelemaan pihalle. Ja yläkerrasta näkee kauas, joten takuulla päivisin on ollut paljon vahtimista ja haukkumista.

Kunhan vähän lämpenee, pesen ikkunat ja nuo nenänjäljet. Nauratti, kun ne tässä aurinkoisena päivänä olivat silmien alla. 

Kuvan surullisen näköinen puu on persikka. Se pudotti, ja pitikin pudottaa, lehtensä pitkin talvea. Nyt on mahtavan kokoiset silmut jo, ja toivon, että se vielä pitää vähän aikaa taukoa ennen kuin alkaa puskea uutta. Persikka kukkii valitettavasti jo maalis-huhtikuussa, joten jos haluan hedelmiä, joudun tämänkin suhteen olemaan itse pienenä pörriäisenä vesiväripensselillä. Niinhän sitruunat on pölytetty jo monta vuotta.

Virheitä tuli tehtyä ja siitä sitten opimme

Mä haluun olla yksin,

haluun olla hiljaa,

haluun, että nukkuu kerrankin voin.

Mä haluun olla yksin,

lukee vaikka kirjaa,

junamatka Turkuun ihana ois.

Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa

tuijottaa kauas tyhjyyteen

ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,

muistan taas miks tän kaiken teen.

Pyöriskö tää maailma ilman mua,

jos otteen antais hetkeks herpaantua?

Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.

Joidenkin ihmisten katkerista puheista huolimatta en varsinaisesti valikoinut burnarin ajankohtaa nimenomaan heinäkuun helteille. Pahoittelut, että joudun näin pettämään kuvitelmat. Parempiakin aikoja olisi nimittäin ollut tarjolla, jopa ihan lähitulevaisuudessa....

Tällainen tilanne jakaa hyvin kaverit kahteen kolmeen valikkoon: 

- ne, jotka on hengessä mukana ja jotka jatkaa tavallista elämää kanssani, tarjoutuu kuuntelemaan, mutta puhuu myös muusta ja kutsuu kahville ja ihmisten ilmoille kuten normaalisti, ja sitten 

- ne, jotka ei sanallakaan viittaa tapahtuneeseen, jotka välttelee aiheesta puhumista ja ilmeisesti tietämättään tai tahallisesti välttelee myös minua.  Mainitsemattakaan, että lähtee tähän paskanjauhamiseen työpaikalla tajuamatta, että se tulee omiin korviini lopulta.....

- Ja sitten on niitä, joita loukkaa se, että jouduin tunnustamaan olevani heikko.

Tästä viimeisestä ryhmästä olen eniten ihmeissäni. Miten kukaan muu voi loukkaantua siitä, että minä en pystynyt jatkamaan? Miten oma uupumukseni voi satuttaa ketään muuta? Miten kenenkään muun loukkaantuminen näistä työsuhdeongelmista voi olla sillä lailla suurempi, että mulla ei olisi oikeutta muun ohessa siitä väsyä tyystin?

Give me the right 

to be heard, to be seen,

to be loved, TO BE ME,

to be safe,

to believe in something

I have a right

to be heard, to be seen

to be loved, to be free,

to be everything I need,

TO BE ME,

to be safe 

to believe in something

Aloitin (sairas)loman touhuamalla hirveasti. Havaitakseni, etten jaksa.

Tämähän on se koko pointti: suoritan, homma lähtee keulimaan samantien. Enemmän, korkeammalle, lisää, nopeammin....  aivan sama mistä on kyse. 

Ei ihme, että sydän hakkasi ja leposyke nousi 85-90 pintaan. Joten kun mies rakensi roskiskatoksen ja maalasin laudat, yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi oli katsoa miten maali kuivuu..... 

Lopulta en oikeastaan tehnyt paljon mitään.

Nukuin, Kävelytin koirat. Join kahvia. Nukuin päiväunet. Kävelytin koirat. Söin. Luin. 

Pyrin välttämään jatkuvaa puhelimen räpläämistä ja pakonomaista suorittamista. Mittasin toki koiralenkit, mutta en katsonut kilometrilukemia kuten ennen: ai kamala, Bono sai "vaan" kuuden kilsan lenkin, vaan hyväksyin sen, että koira selviää ehjänä ja jopa nauttii siitä, että joskus kävellään vaan neljä. 

35 kilsan fillarilenkit pois ohjelmistosta. Tilalle sellaisia hupilenkkejä pururadalla, jossa nauroin jo ääneen, kun orava paiskasi kävyllä kypärään.... 

Muutamia kahvihetkiä kavereiden kanssa, puhuen puutaheinää mistä tahansa muusta paitsi töistä ja ylipäänsä stressaavista asioista.

Kaikki loputon kauneus

kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet

kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta

ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa.

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima

jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.

Tää on pelkkä tyhjä kuori,

joka sun pitää täyttää.

Tää on valoista kirkkain

tää on loputon yö

tää on sydämen lyönti

tää on ajattomuus.....

Miksi tässä yhteiskunnassa oikeastaan arvostetaan eniten niitä tyyppejä, jotka vetää koko ajan sata lasissa? Vai olenko vaan itse sokeutunut sille ja kuvittelen, että näin on?

Kuuntelin fillaroidessa musiikkia. Jotkut kappaleet kolahtivat kovemmin kuin aiemmin sanoituksista johtuen. Toisaalta joissain pilkahti sellainen määrä toivoa, ettei mitään rajaa. ♥ 

Everybody's gonna make mistakes

but everybody's got a choice to make

everybody needs a leap of faith

when are you taking yours?

Koronapääsiäinen

Tämän kevään juhlat lienee sitten juhlittu.
Meidän osalta vappua en pidä juhlana ja lakkiaisia ei voi järjestää.

Huoh!! Tuo lakkiaisten järjestäminen "joskus" on asia, joka stressaa. Aika paljonkin.

Kun ei tiedä voiko ne pitää kesällä, siirtyykö syksyyn vai peräti joulun alle. Lakitettavalla on myös ostettuna lentoliput pitkälle reissulle heinä-syyskuulle niin eipä ole juhlakalukaan toivon mukaan paikalla, jos koulu järjestää juhlat elokuulla.

Stressinaiheeksi voidaankin lisätä tuo reissu. Minä kun en osta lentolippuihin mitään peruutusturvaa, jää nähtäväksi miten rajat aukeavat ja pääseekö niitä käyttämään....

Pääsiäinen tuli. Pupu sukelsi muniin ja hukkui.....
Sain yhdeltä ystävältä näitä huovutettuja pupuja viime vuonna 
ja minusta tämä pelkkä peppu on kerrassaan viehättävä!

Herkkuruokapäivä: keitettyjä broileripyöryköitä! Pakastimessa oli broilerin jauhelihaa. Minä tykkään siitä muuten, mutta sellaista murukastiketta on työläs tehdä, kun se on takertuvaa ja tahtoo paakkuuntua minusta liikaa.
Joten pyörykät tai pihvit siitä tulee helposti. Eikä tarvita kananmunaa tai korppujauhoja.

Minä maustoin taikinan aika vahvasti ja jätin maustumaan ehkä n. tunniksi.
Sillä aikaa sekoitin tiukan chilillä maustetun liemen, siis ihan perus kanaliemi mutta vähän lisämausteita. Liemi imee jonkin verran makua noista pullista.
Pyörittelin taikinasta lusikan avulla palloja ja pudottelin niitä 5-6 kerrallaan kiehuvaan liemeen. Ne nousee pintaan, kun alkavat olla kypsiä. Asia, joka huvitti suuresti. Keittelin ehkä 5 minuuttia aina yhtä satsia ja nostin kulhoon. NAMIA!!!

Liemen siivilöin, lisäsin puoli purkkia ruokakermaa ja suurustetta ja lopulta uitin pullat takaisin siihen liemeen. Suositus kokeiluun!

Alun perin oli tarkoitus viettää perhepääsiäinen. Ensin jänisti poika, joka ilmoitti, ettei ehkä sittenkään uskalla lähteä reissaamaan edes saman maakunnan alueella kaiken varalta. 

Koska Ipana oli kulkemassa Turkuun, pakkasin mukaan sitten herkkuja ja poika sai pääsiäisherkkuja kuitenkin. 

Seuraavaksi isäni soitti ja sanoi, etteivät he uskalla tulla syömään kuitenkaan. Mutta jaoimme eväät siten, että he paistoivat lammasta ja toivat meille palan, ja kun olimme hakeneet paikalliselta kalkkunatilalta palan savustettua kalkkunaa, leikkasin siitä kunnon kimpaleen heille.

Kahvit joimme sentään terassilla ulkoilmassa kaikki yhdessä.

Tuin paikallista yrittäjää ja tilasin juustokakun (kuvassa) heiltä. Asiasta tuli jo itsessään hyvä mieli eikä kakkukaan ollut pöllömpää!

Vanhempi tytär kävi sentään. Ipanakin kääntyi kotona.

Meillä alkaa kuulkaas tupa tyhjentyä!!! 😲

Jotain kevätkukkia uskalsin laittaa!

Ihanan pirteää ja aurinkoista - säästä huolimatta!!

Koronaa ei ole meidän sairaalassa vieläkään, kuvasta huolimatta!!
Sen sijaan saimme jotain suojaimia kaiken varalta.
Olen hyvin toiveikas, että huolimatta Uudenmaan rajojen avaamisesta se ei leviäisi enää aivan holtittomasti ja villisti.

Ryytymys maximus

Stressimittarilla lukemat paukkuu punaisella.
Enpä ole hetkeen ollut yhtä paljon loman tarpeessa, kuin tällä hetkellä.

Onneksi on muutama luottoihminen. Kun ei enää osaa edes sanoa ei, eikä (ehkä) tajua omaa parastaan, joku kirjaimellisesti kolauttaa takaraivoon ja kertoo, että hetkeksi seis.

Tänään taisin näyttää aamusta vielä tavanomaistakin räytyneemmältä.
Kävin kysymässä esimieheltä voisinko käyttää viime listan (päättyi eilen) ylitöitä kuittaamaan tämän listan (alkoi tänään) vajaaksi jääviä päiviä, kun vaihdoin mm. yhden yövuoron pois ja tein päivän sen sijaan.

Pomo katsoi minua hetken ja totesi "tiedäthän, ettei sun ole pakko joka kerta sanoa kyllä kun kysytään tekemään jotain vuoroja tai kun kaverit pyytää vaihtamaan."
Sitten hän rauhallisesti ujutti mun ylityötunnit tähän listaan ja kehotti pitämään kolme päivää vapaata!

Huh huh!!

Onneksi kotiintulo on aina yhtä riemukas!!

Voi jee, voi jee!!

Sä asut täällä sittenkin vielä!

Mulla oli jo niiiiiin hirveä ikävä kun olit ihan puoli vuotta pois!!

(toim. huom. ihan kahdeksan tuntia)

Piha on vielä vaiheessa. Suurin kiitos miehelle, joka puuhasteli sen kanssa koko armaan juhannuksen kelistä välittämättä. Itse asiassa ne pienet sateenropinat taisi tehdä hirmu hyvää tuolle kuivuvalle betonille. Sehän ei saa kuivua liian nopeasti, koska halkeilee silloin.

Alkaa näyttää siltä, miltä pitikin.

Takaosaa pitää vielä vähän kaivaa auki.
Harmikseni tuo iso kivi onkin todella iso.

Olisin halunnut sen käännettäväksi esiin, mutta käännäpä tuollaista kuution

möykkyä ihan vaan rautakangella ja ihmisvoimin.....

Laitetaan sen ympäristö nyt sitten pikkukiville.

Arvatkaa vaan onko muurahaiset ehtineet kahdessa päivässä

kantaa tuohon jo monta kourallista hiekkaa.

PRKL!

Kun piha nyt vihdoin saadaan kuntoon JA ulkomaiset vieraat lähtevät kotiinsa, ehkäpä lepään vaikka pari päivää? (Ajattelematta, miten seuraavat ulkomaiset vieraat tulevat jo siitä vajaan kuukauden päästä ja rumba alkaa alusta? Mukana myös reilu vuosikas lapsi ja meidän Edu ei ole lapsiperheen koira......)

Tosiaan, vajaa kolme viikkoa jenkkisiskon ja lastensa saapumiseen. Tarkoitus on ajaa Saaristorengas Kustavista Paraisille ja viettää yksi päivä Flow Parkissa Turussa. Ajattelin, että tuollainen kiipeily on varsinkin teineille kohtuullisen hauskaa (sitäpaitsi tykkäsin siitä itsekin viime syksynä....) ja tulee tarpeeseen päivän autossaistumisen jälkeen.

Stressaan siitä viikosta itseni mahahaavalle. Kun toiset meistä aloittavat loman vasta sen jälkeen ja tämän työn yhdistäminen mihinkään vieraiden viihdyttämiseen on hivenen haastavaa. Lisäksi tällä on hyvin hiljaista ja ahdistun ajatuksesta, että joutuvat istumaan tyhjänpanttina meillä....  *huoh*

Onneksi on pinkkejä asioita, jotka ilahduttavat!!

Puuma-Panttereita löytyi vielä!! NAM!!

Ja tuo pelargoni on vaan niin hienon värinen!

Arkihaaste 34/52

Tätä viikkoa kuvaa parhaiten yksi sana: PANIIKKI!!

Vedettiin tarjous mökistä pois.
Nyt ei ole oikea aika hankkia lisäharrastuksia, koska näyttää pahasti siltä, että on syytä alkaa miettimään missä asumme esim. jouluna....

Jos mulla ei olisi näitä kahta, pää ei ehkä kestäisi.
Metsässä toivun, stressi helpottaa ja päänsärky loppuu.

Jännä muuten: ihan sama onko stressi osittain positiivista, silti se on stressiä ja kroppa reagoi siihen.

Laiska töitään luettelee....

Menossa/tulossa todella tiukat pari viikkoa.
Aikataulut on lähes minuutilleen kiinnitetty ja auta armias jos jossain klikkaa....

Tällä viikolla itse aamuissa, mies iltavuoroissa. Käytännössä koirien kannalta aivan taivaallista: saavat hyvän lenkin aamulla ja toisaalta illallakin on joku paikalla.

Toisaalta se tarkoitti sitä omalta kohdaltani esim. tänään, että

* herätyskello soi viideltä,
* vedin täyden reippaan päivän töissä,
* kiirehdin kotiin (25 min),
* pissatin koirat pihalla,
* nappasin penskan autoon,
* ajoin takaisin kaupunkiin Pentueskariin (25 min matka + tunti eskaria),
* palasin kotiin (25 min),
* otin Pappakoiran remmin jatkeeksi ja tein tunnin lenkin,
* ja vasta sen jälkeen pääsin edes harkitsemaan mitään kotitöitä....

Bono löysi hauskan tyynyn, jonka kanssa painia.

Etsin vanhoja farkkuja joiden lahkeesta saisin siihen uuden pinnan.

Juurikin tänään meinasi käpy kärähtää kun pääsin kirjaimellisesti ensimmäistä kertaa kotiin eteistä pidemmälle klo 19:30 - ja tajusin samalla, että

* pyykit on pesemättä (niitä toki kannetaan lisää pesuun mutta kone ei käynnisty ilman minua),
* tiskikone lähes täynnä,
* lattialla roskaa (penska popsii polttopuita....),
* takka lämmittämättä päivältä
* ja kun itsellä on nälkä ja jano, sitä meinaa ihan kilahtaa.

****
Pentueskari. 
Sanana hauska, meille tarpeellinen. Olen ehtinyt yhdeksässä vuodessa unohtaa koiran kouluttamisesta kaiken.
Harjoiteltiin rauhoittumista ja kontaktia. Molemmat niin tärkeitä arkipäivän taitoja. Vilkkaalle rodulle varsinkin rauhoittuminen on tosi tarpeen.

Kotiin tultua muistin omistavani useammankin klikkerin ja tein pienen klikkeritreenin kylppärissä. Ideana oli tänään opettaa penskalle mitä "klik" tarkoittaa, jotta sitä voi myöhemmin käyttää kouluttamiseen palkkana.

Hyvä mieli. Paitsi että Bono on syönyt niin paljon kuivia karkkeja tänään, että iltapalaksi vain "lihasoppaa" eli pieni nokare Edun kalkkunanlihaa runsaassa vedessä ja vain varovasti omia papanoita sinne joukkoon. Ettei kuivat jumitu suolistoon.
Nyt illan tullen kakara on paksu! Huvittavaa....

Näistä kahdesta voi saada jo kuvan samaan aikaan.

Edellyttäen, että penska on väsytetty.

Kyykkyyn ei auta mennä, silloin se tulee luokse.

****

Mikä sitten tekee näistä viikoista niin kiireisen?

Paitsi kaikki.

No, tälle viikolle tosiaan oli tänään tuo eskari, huomisen pentupainin taidan jättää väliin, koska aikataulu olisi samalla tavalla kiireinen enkä halua ottaa siitä stressiä. Torstaille Ipana haluaa tulla kaupunkiin, koska on jo jonkun aikaa tarvinnut uuden ratsikypärän, mutta kauppa on typerästi auki eikä sinne ole yksinkertaista mennä. Joten suoraan töiden jälkeen treffit niin onnistutaan.

Pe-la yön valvon, lauantain käytän herättyäni leipomiseen, koska sunnuntaina on paikallisen VPK:n iso kevättempaus-päivä, jonne menen kahvia myymään ja laitamme leivonnaisia myyntiin. Perniön VPK täyttää syksyllä 100 vuotta ja meillä on iso juhla virallisine kutsujuhlineen yms. Nämä rahankeräys-jutut on tarpeen.

Ensi viikosta alkaa sitten se iso rutistus uuden opiskelijaohjaus-moduulin kanssa. Ensi viikkoon sattuu vaan tiistaille koko päivän laivaristeily koulutuksen muodossa sekä to-pe Sairaanhoitajapäivät Helsingissä.... ja samanaikaisesti pitäisi siis olla vetämässä tuota uutta systeemiä opiskelijoille. 

Ihan vähän on riittämätön olo. Kaikkea kun ei työvuorosuunnittelukaan pysty ottamaan huomioon....

Keskiviikkona minulla olisi vapaa, mutta epäilen, että työmaalle on pakko mennä. Opiskelijoita kun ei voi jättää heitteillekään, ja kollegani on pitkällä sairaslomalla.

Maalaismaisemaa.

Tätä katsoessa stressikin laukeaa.

Sanotaan, että laiska se töitään luettelee. Otan harvoin stressiä tällaisesta. Tämä hässäkkä loppuu jo reilun viikon päästä, sitten eletään taas normiarkea. Mutta kyllä se vähän sellaista ylimääräistä mieleen tuo....

Kun voimat vaan loppuu

Joskus on niitä viikkoja, kun sitä menee ja tekee ja touhuaa... ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Voi olla vaikka miten kivaa ja mielenkiintoista, ja sitten vaan kertakaikkiaan ei enää pysty. Ei jaksa.

(Ja huomisen, yhden päivän vapaan jälkeen, sitä lähtee taas töihin suorittamaan seuraavaa 5-6 päivän putkea....)

Olen ollut äärettömän stressaantunut nyt noin vuoden.

Vuosi sitten töissä uhkailtiin (vähän voimakas sana, ilmoitusluontoisena asiana se esitettiin), että sairaala ehkä ajetaan alas ja toiminnot siirretään kantasairaalaan yliopistokaupunkiin. Fakta, joka ei tavallaan ollut uutinen, mutta otti kyllä kipeästi.  

Pian sen jälkeen sain hirveitä hengenahdistuskohtauksia työpaikan remontista johtuvasta sisäilmaongelmasta ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. 

Samanaikaisesti, ja edelleen, koen, että perhe-elämä valuu viemäristä.

Meillä elää tässä talossa tällä hetkellä kolme ihmistä. Keskimmäinen lapsi siis suorittaa työharjoitteluaan muualla ja asuu toistaiseksi pois kotoa.

Kolme ihmistä, joista kahdella on yhteistä ulko-ovi ja jääkaappi, siinäpä ne tärkeimmät. Ja niin, se kolmas.

Viime vuonna meillä tuli puhetta mahdollisesta mun työn loppumisesta, tai edes siirtymisestä 75 kilsan päähän (suuntaansa). (Olen tuota väliä ajanut talven ja voin kertoa, etten pysty siihen. En näillä työajoilla.)

Valitettavasti kommentti kolahti kipeästi: "jaa, no mun työt on täällä ni ei mun tarvi mihinkään muuttaa".

Siihen jäi aika vähän enää kommunikoitavaa tältä saralta.

Kenties allekirjoittaneen on syytä alkaa etsiä sitä omaa kotia sieltä, missä töitä on, tai vaihtoehtoisesti hakea niitä töitä mistä tahansa ja etsiä se kämppä sen mukaan.

Tämä kesä ja alkusyksy on ollut varsinainen henkilökohtainen helvettini. Töissä ei ole ollut helppoa ja kun kokee, ettei kotoa tule mitään tukea, vähän yksin sitä ihminen on. 

Tässä kohtaa elämää tajuan kauhistuneena, että en omaa minkäänlaisia turvaverkkoja. Olen koko ikäni muuttanut, tehnyt aina uusia kavereita ja edelleen minulla on muutamia todella rakkaita ihmisiä, mutta niistä yksikään ei ole tältä paikkakunnalta. Ja jos joskus niin nyt sitä olkapäätä kaipaisi ihan kirjaimellisesti tähän viereen.

Hirveää tajuta, että mulla ei oikeastaan ole tällä paikkakunnalla ketään, jonka luokse voisin noin vaan mennä kahville ja kertoa miten paska fiilis on. Kahvittelupaikkoja toki on, mutta enpä usko, että niistä monikaan katsoisi hyvällä synkkää tilitystä pullan äärellä.

Olen aivan jäätävän väsynyt. Syksy ei sovi minulle muutenkaan. Syksyiset aamuvuorot yhdistettynä edes tähän eiliseen yhteen ilta-aamu komboon (tarkoittaa max viiden tunnin unia) ei erityisesti sovi, ja kaiken muun lisäksi olen nukkunut todella huonosti jo ainakin kuukauden. (Hah, kuukauden, kokeile vaikka viisi kuukautta....) 

Työstressiä, kotistressiä, koirastressiä ja jos mitä stressiä. 

Heräilen aamuyöllä ja sen jälkeen menee pelkäksi torkkumiseksi ja pyörimiseksi. Eilen join idioottimaisuuksissani illalla 22 jälkeen teetä ja nousin kolmelta vessaan. Kun kello soitti viideltä, tajusin, etten ole nukkunut sen kolmen jälkeen yhtään....

Väsymys on ihan fyysistä: töistä lähtiessä 25 kilsan matkasta ei jää mitään muistikuvia. Sitä ajaa lähes sokkona ja unessa ja näköjään selviää liikenteellisistä jutuista vähän vahingossa.

Oli tässä aamu, kun ajoin vielä oman kylän keskustasta isolle tielle päin, ja tajusin yhtäkkiä tuijottavani peuraa silmiin. Jos ikkuna olisi ollut auki, olisin ylettänyt silittämään sitä. Kaverinsa seisoi auton edessä ja 7-8 peuran lauma seisoi kahta puolta tietä.

Onneksi tilanteessa oli nopeutta ehkä 50 km/h, koska sain lyötyä liinat kiinni eikä mitään sattunut. Isolla tiellä nopeusrajoitus on sata (mitä en itse asiassa enää pimeässä aja)....

Kotona odottaa nelijalkaiset. Onneksi odottaa.

Ilman niitä lojuisin joka päivä vain sohvan nurkassa ja torkkuisin. 

Tänään tosin silmät ei kertakaikkiaan pysyneet enää auki vaan oli pakko kaatua hetkeksi..... havahtuakseen vaan hirveään kylmyyteen. Väsyneenä paleleekin niin älyttömästi.

Pahoittelut. Ja sitten taas ei.

Joskus se on minullakin oltava lupa olla heikko ja väsynyt, ja kerrankin sanoa suoraan.

Korpeaa tämä "kiltin tytön syndrooma"...