Työuupumus

Keväällä tuli korona ja sen myötä pakkolaki.
Pakkolaki ei meillä näkynyt, ei näkynyt kyllä koronakaan.

Mainittakoon, että pakkolaista huolimatta tai juuri siksi, olen tehnyt aivan idioottimaisia määriä ylitöitä ehkä noin kaksi viimeistä vuotta.
Ylitöitä tein, koska kiltin tytön syndrooma. Jonkunhan ne oli tehtävä niin miksen minä? Ihan joka kerta....   ja rehellisesti, kuten lääkärillekin jouduin myöntämään, en edes taloudellisesta pakosta vaan ahneuttani ja koska luulin, ettei niitä tee sitten kukaan muukaan ja esimies on pulassa.

Sitten oli paskamyrsky henkilökemioihin liittyen työpaikalla.
Henkilökemiat on aina mielenkiintoisia. Jään ihmetellen odottamaan miten asia etenee.  Toisaalta 80 naisen työpaikassa olisi ihmeellistä, jos jokaisen kanssa olisi paras kaveri.

Mies jäi lomautetuksi ja kadehdin häntä niin, että viittä vaille aivoverisuoni ratkesi.
Miehen lomautukset eivät jatkune....

Kesälomaa oli suunnitellusti kaksi vaivaista viikkoa.
Opinko jotain kesälomien suunnittelusta? No en oikeastaan. Säästin tarkoituksella syksyyn paria viikkoa, kuten aina. Jossain normaalissa tilanteessa tuo kaksi viikkoa olisi riittänyt hyvin.

Sitten tuli stoppi.
Tie nousi pystyy kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Tätä kutsutaan kai burn outiksi. Työuupumus maximus. Hoitona pakkolepo.

Täällä ollaan. Opettelen uudestaan elämään. Olisi kivaa, jos muistaisi miten hymyillään.
Ehken jatkossa kiristä ruuvia ihan näin tiukalle.
On totta, että tässä on monta asiaa monessa.
Pääsääntöisesti tämä on ollut tähän asti todella kammottava vuosi. Voisiko 2020 vaan ladata uudestaan?