MEJÄ, lyhyt kuvaus harrastuksesta

Mikä on MEJÄ?
Näin harrastajana sitä aika ajoin unohtaa, ettei kaikki koiraihmisetkään ole niin hurahtaneita tiettyyn lajiin. Toisaalta itselleni agilityssä tehtävät "valssit" ym ovat ihan hepreaa enkä koskaan selviäisi siitä lajista katkaisematta joko omaa tai koiran jalkaa....

MEJÄ = metsästyskoirien jäljestämiskoe, nimi on sikäli typerä, että laji vapautettiin ihan kaikille roduille jo useita vuosia sitten. (Olen nähnyt kokeessa puudelin, sillä oli haalari päällä suojaamassa turkkia ja se oli muistaakseni vielä ihan pätevä.)
Sitä ennen se oli nimenomaan kennelliiton jaon mukaan vain metsästyskoirille, kuten tollereille. (Novascotian duck tolling retriever, tolleri, novascotiannoutaja, nuo omamme. Tollaus on tietty tapa miten koira houkuttelee lintuja lähemmäs ammuttavaksi, ja noutaa ne sen jälkeen.)

Mejästä löytyy toki hyllymetreittäin kirjallisuutta, mutta ehkä paras teksti on kuitenkin yhden lajituomarin kirjoittama kuvaus noutajakoirajärjestön sivuilla. Lyhyesti: siinä testataan koiran kykyä seurata keinotekoisesti tehtyä verijälkeä (kuvastaa esim. vahingoittunutta hirvieläintä). Koeluokkia on vain AVOin ja VOIttaja, ja tietyin vaatimuksin VOI-luokasta kolme ykköspalkintoa saanut saa arvokseen JVA eli JäljestysVAlio.

Mejä-viikonloppu alkaa lauantaina niin, että saavutaan koepaikalle, jossa jaetaan jälkiparit, kartat ja tarvikkeet. Jälki tehdään metsään vetämällä vereen kastettua sientä tietty matka tietyin vaatimuksin. Ensin jälki suunnistetaan, sitten veretetään. Jälkipari tekee yleensä aina kaksi jälkeä.
Jälkien teon jälkeen koepaikalla on tarjolla ateria ja yleensä sauna. Metsässä rämmitään kahden (VOI)jäljen aikana periaatteessa vain esim. 4 x 1200m eli ikäänkuin meidän normaali aamulenkki, mutta hikistä hommaa se on.

Jäljet jätetään metsään vanhenemaan ja koepaikalle palataan koirien kanssa sunnuntaina. Silloin arvotaan jäljet, eli jokainen menee koiransa kanssa toisen tekemälle jäljelle, minkä lisäksi opastaa sen tekemänsä jäljen.

Koirat "ammutaan" eli suoritetaan laukauksensietotesti ennen kuin metsään päästään lähtemään. Ne sidotaan puuhun ja jätetään istuksimaan ja ilmaan ammutaan laukaus esim. haulikolla. Koirien tarvitsee tämä ääni sietää, koska oikeassa tilanteessa jossa loukkaantunut sorkkaeläin sieltä löytyisi, koira ei saa mennä paniikkiin kun eläin lopetetaan.

Jälki ajetaan siten, että koira on kuuden metrin pitkässä liinassa kiinni, tyypillisesti valjaissa. Sille näytetään alkumakaus (=potkittu alue, johon on pirskoteltu verta), ja koiran tehtävä on lyhyesti tämän jälkeen vaan nenäänsä käyttämällä näyttää perässäkulkijoille, mistä sieni on vedetty ja missä loppuun jätetty "kaato" on. Kaatona käytetään hirven/peuran polvesta katkaistua sorkkaa. Koiran ohjaaja, joka roikkuu liinan toisessa päässä, ei periaatteessa tiedä eikä näe missä jälki menee, hän seuraa koiraansa. Perässä kulkee tuomari ja ihan viimeisenä jäljen opas, joka tietää jäljen paikan. Jälki on merkitty niin, että taaksepäin katsomalla pystyy kertomaan mistä sientä on vedetty.

****
Täytyy myöntää, että sitä saa mielenkiintoisia katseita osakseen kun palaa maanantaina töihin ja kertoo viettäneensä viikonlopun metsässä vetäen perässään veristä sientä, ja rämpineensä mielellään hyttysten syötävänä käärmeitä väistellen....

Mejä-ihmiset on ihan oma rotunsa. =) Metsästysmajalla on yleensä mahtava tunnelma, lauantaina jälkienteon jälkeen saunotaan porukalla pitkään, grillataan, paistetaan lettuja ja viihdytään seurassa. Meilläkin oli muutaman vuoden asuntovaunu, jolla kierrettiin pitkin Etelä-Suomea eri kokeissa. Se täytyy kokea itse ymmärtääkseen.

Edu valioitui jo heti 2-vuotiaana, toisen kauden alussa. (Kokeeseen pääsee kun koira on 9 kk.) Sillä on hyvä nenä ja se tykkää lajista hurjasti. Tosin se höseltää, joten sen pistesaaliit eivät ole mitään mahtavia. Toisaalta se on ollut kakkosena Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisoissa, joten ihan turha kirsu sillä ei ole.
Mummokoira-Karo aloitti lajin ja tutustutti meidät niihin ihmisiin. Karon vei harrastuksesta pois paitsi Edun muutto perheeseen, myös autoimmuunisairaus. Se ehti kuitenkin pokata joitain palkintoja sekin.

Pohtiessani mahdollista seuraavaa pentukoiraa meille kasvamaan, yksi suurimpia kriteerejä onkin ollut se, että haluan siitä(kin) harrastuskoiran. Eli toive on löytää koira, jonka vietti nuuskuttamiseen on suuri, joka nauttii hankalistakin maastoista, ja toisaalta jonka turkki ei tuo vaikeuksia metsässä vietetyn viikonlopun jälkeen.