Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2014.

Syksy saapuu

Kuva
Se vanha biisi, jossa veisataan, että "läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, kaipuun kaljakori kilisee, mua oottaa ikävistä ikävin, marraskuu..." pitää niin paikkansa. Osa syksystä on ihan kaunista, mutta inhoan, vihaan ja tulen epätoivoiseksi, kun on pimeitä aamuja, pimeitä iltoja, sateisia ja harmaita päiviä, pyykkiä ei saa kuivaksi missään, mikään ei huvita, tuulee niin, että tukka irtoaa päästä ja yök yök yök.... FB:n kaverilistaa ihmettelin. Mulla ei ole enää mitään tekemistä oikeassa elämässä kenenkään niiden kanssa, jotka ovat mun "kavereita" vaan siitä syystä, että meillä on koira. Jäinkin miettimään kaikkien niiden poistamista, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä oikeassa elämässä viimeiseen vuoteen. Niitä on rapiat toista sataa. Toisaalta oma perhe, työkaverit ja tietyt ystävät - niiden kanssa olen tekemisissä ilman naamakirjaakin, joten miksi nähdä vaivaa ja roikottaa niitä siellä? Jotain vanhoja (paino sanalla vanhoja, vuosien takaa) kavereit

Perniöstä ja Perniöläisistä - rakkaudella

Taustaa: olen muuttolaatikkolapsi. Olen pisimmillään asunut yhdellä paikkakunnalla 4-11 -vuotiaana, muuten olemme muuttaneet n. 3-4 vuoden välein. Eikä muutot ole olleet mitään naapurikortteliin muuttoja vaan välimatkaa on ollut aina satoja ellei tuhansia kilometrejä (myös maasta toiseen). Ehkä tästä syystä tunnen itseni siltä osin kotoisaksi missä tahansa. Puhu(i)n sujuvaa Etelä-Karjalaa (mie, sie) ja toisaalta nyt pärjään Varsinais-Suomalaisella määkimisellä, jos en siitä aina niin pidäkään. **** Muutimme Perniöön, jos en ihan väärin muista, 17.4.1997. Asunto oli pieni rivitalokaksio, isot lapset olivat 2,5v ja 6 kk. Pasi jäi Helsinkiin tekemään loppusiivousta ja tuli muuttoautolla, me ajoimme lasten kanssa edellisenä iltana uuteen kotiin, ja nukuimme pelkillä patjoilla lattialla kämpässä, jossa oli todella kylmä....  (Lämmitys kytkettiin päälle vasta kun tultiin ja sen ensimmäisen illan Ronja oli toppahaalarissaan ja Joonas leikki myös ulkovaatteissaan....) Ensimmäisiä muistik

Mitä siis todella tapahtui?

Sissus näitä pikkukylien juorupesiä. Joku kuulee jotain ja kertoo siitä eteenpäin, ja yhtäkkiä koko tarina on suunnilleen värittynyt täysin toiseksi. Pistetäänpä joitain asioita nyt ihan oikeaan perspektiiviin. Ensinnäkin jos joku tässä teloi itsensä jollain tunnilla, se oli ihan takuulla vaan allekirjoittaneen oma vika. Mulla on lähtökohtaisesti huonot niska-hartialihakset joita ei ainakaan auta järjettömät tunnit koneella tai lukien (pää vinossa alaspäin) ja vuodet tietokonetöissä teki varmasti hallaa. En myöskään osaa noita punttien nostotekniikoita ihan puhtaasti, ja se mitä ei suorittava lihas jaksa, kompensoin siis näköjään väärillä (= niskan) lihaksilla. Se, mikä Hannan osuus tässä kuviossa on, on korkeintaan olla ihana tsemppari, joka omalla iloisella persoonallaan saa ihmisen haluamaan muutosta ja tekemään parhaansa . Tällä kertaa mun paras oli sitten mun niskalle vähän liikaa. Sillä kahvakuulatunnilla, josta tämä ilmeisesti alkoi, tehtiin paljon pystypunnerruksia (= ku

Kramppeja - ja nyrjähdyksiä

Piti sitten oikein julkisesti kehua, miten kiskoin sitä 30 kilon kahvakuulanippua siellä kentällä.... No, nyt ei pää käänny mihinkään suuntaan ja nieleminenkin tekee kipeää. Niska oli jumissa jo heti keskiviikkona. Se ikään kuin paheni koko ajan ja alkoi tuntua kurkussa ja kuvittelinkin, että olen saamassa jotain flunssan poikasta. Pasi hieroikin joku ilta ja olin jollain tavoin helpottunut, että kyllä se siitä. Mutta ei... Eilen piti kahvit hörpätä vielä ennen lähtöä illalla ja meinasin saada kupillisen syliini kun tajusin, etten pysty kallistamaan päätä taaksepäin. Viime yö, onneksi jälkimmäinen, oli töissä hankala, koska niska särki lukuisista särkylääkkeistä ja hevoslinimentistä huolimatta melko huolella... olisi pitänyt opiskelijan väliarviota pitää, mutta enhän pystynyt keskittymään kuin tarraamaan kädellä omasta niskastani kun olo oli, että koko pää irtoaa. Kotona nukuin nelisen tuntia ja ylösnouseminen oli varsinainen temppu ja miten se tehdään. Jo kotimatka oli sellaine

Painojen vartiointia

Miksihän se on yleensä niin, että (naisena) se oma psyykkinen mukavuuspaino (= se, jossa haluaisit olla ja jossa uskot olevasi parhaimmillasi) on yleensä viitisen kiloa vähemmän kuin kropan mukavuuspaino (= se, jossa paino pysyy melko helposti vähän huonommillakin ruokailutavoilla)? En nyt voi väittää kärsiväni kovinkaan vakavalla naamalla ylipainosta. AINA sitä on joku makkara jossain, josta mieluusti pääsisi eroon, ja AINA on joku kohta mitä voisi vähän tiukentaa tuosta ja napata muutaman sentin tästä.... Olen aikuisikäni ollut jotakuinkin samoissa mitoissa (kiloissa mitaten) raskauksia lukuunottamatta. Vaan ne sentit.... Tämä ajatus tuli tänään töissä, kun joku minusta oikein laiha työkaverini puhui ruokapöydässä miten pystyn syömään noin suuria annoksia lihomatta. Olin siis poikkeuksellisesti hakenut ruokalasta lämpimän ruuan, koska havaitsin eilen, että tarjolla on kalaa ja tuli vimmattu mieliteko. Vedin siis itseni ähkyyn siten, että puoli lautasta oli täynnä salaattia, höyr

Epämukavuusalueella

Reilun viikon sisään on mahtunut aika paljon. Uusi opiskelija on nyt ollut vedossa viikon ja edelleen ihmettelen... Alkuun sellainen syvä hiljaisuus oli jollain tavoin hyväksyttävääkin; hän kuitenkin kuunteli, katsoi ja teki perässä. Näppärä likka, hoksaa kerrasta ja pystyy luottamaan, että tekee jatkossakin samoin. Mutta kun ei suu aukea. Ei voi olla varma onko asia sisäistetty vai ollaanko täysin pihalla. Toisaalta, potilaiden kanssa ihan mahtava: juttelee reippaasti ja on muutenkin hyvin rauhallinen ja luonteva. Ei puhu kansliassa, ei puhu ruokapöydässä, missä ollaan epävirallisia, ei naura mukana..... Olenko se siis minä? *** Lauantaina oli kahvakuulatunti. Toiseksi viimeinen, ja loppukirin sijaan oli joukkuekisa, jossa piti heittää kahvakuulaa (8kg) mahdollisimman pitkälle ja viestin tyylisesti aina läpsäyttää seuraava juoksemaan kuulalle heittämään. Hauskaa!! Ehdottomasti sopivan leikkisää ja teknisesti helppoa.... Tänään viimeisellä kerralla kisan muoto oli sitoa yhteensä

Härdelliä, ostoksia

Kuva
Syyskuun eka viikko alkoi vauhdikkaasti. Uusia opiskelijoita aloitti maanantaina kolme. Otin vastaan kuten ennenkin, esittelin, puhuin, kaadoin heille päähän niin paljon tietoa, että ensimmäiset oli ihan pökerryksissä jo tunnin jälkeen..... Sitten siirryin oman opiskelijani kanssa soluun, jossa meidän piti olla vaan "ylimääräisinä käsipareina", mutta kivasti aamulla jo minulle oli tullut tekstiviesti, jossa kerrottiin, että "ylläripylläri, niin paljon poissaoloja, että olet valittu ihan osastovuoroon...." Luonnollisesti potilaina melko monimutkaisia juttuja (=aikaa vievää) ja toisaalta itselleni pitkästä aikaa taas "vieras" solu ja siinä kaiken keskellä piti sitten yrittää vähän opiskelijaakin perehdyttää.....  ja kellothan ne tietenkin soi taukoamatta.... Muuten viikko on mennyt siten kuin alkoikin: jollain tavoin ikävän kiire mieliala, mitään ei ehdi tehdä loppuun kun tulee joku keskeytys, opiskelija on todella hiljainen tyyppinä, joten en aina tiedä