Sallatunturi talvella

Tämä oli loma, jota olin odottanut enemmän kuin montaa muuta lomaa koskaan. 
Olen äärettömän ihastunut Lappiin ja ensimmäinen kerta siellä talvella kuulosti niin ihanalta.

Torstai-illalla Turkuun rautatieasemalle ja auton lastaus junan kyytiin. Näin kun moista ei tee alvariinsa ja erityisesti kun sen tekee ensimmäistä kertaa, sitä soisi, että ohjeistus olisi jotain muuta kuin "lastaus alkaa klo XX ja päättyy klo XX". Väli noiden kellonaikojen suhteen oli nimittäin melko niukka puoli tuntia eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta mistä junaan ajetaan.

Virkailija asemalla viittoi oikeaan suuntaan ja tosiaan; siinähän tuo on, ihan parkkipaikan vieressä. Mutta miksei sitä kylttiä voisi olla jossain älykkäästi näkyvillä, ettei tarvitsisi käydä kysymässä? Siis vaiva ei ollut järin suuri, mutta stressasi ihan turhaan. Lisäksi kuka tahansa ulkomainen voisi arvostaa ihan simppeliä liikennemerkkiä "Juna Rovaniemelle".

VR tilaihme eli lemmikkihytti

Bono itseoikeutetusti mamman punkassa eli yläpunkassa

Junaan ajaminen oli helpompaa kuin laivaan; suora linja ja lisäksi vaunu käännettiin jossain kohtaa ja sieltä ajettiin myös etuperin pois. 
Mies ja koirat olivat asemalla ja minä tepsutin sinne reppuineni kun auto oli pysäköity. Siinä oli rapiat pari tuntia hukattavaa aikaa eikä Turussa nyt ole merkittävää tekemistä kahden repun ja kolmen koiran kanssa torstai-illalla klo 19 jälkeen.....
Haettiin lähi-Salesta purtavaa ja lojuttiin asemalla. Koirat sai iltapalansa siellä ja vielä pienen pissakeikan, kunnes päästiin nousemaan junaan.

No, oli odotettavissa, etten nuku, mutta yllätti ikävästi miten meluisaa junassa tosiasiassa on. Jollain tavoin se kiskojen ääni resonoi sängyn rakenteisiin ja siinä ei tyyny merkittävästi vaimentanut. Koska en muista ikinä ajatelleeni junassa istuen, että se olisi kovaäänistä, yllätyin. Ajattelin vielä, että lentokoneessakin on se kova taustahumina, mutta tämä oli ihan omaa luokkaansa.
Yhtä kaikki, lepäsin. Ehkä torkahdinkin, koska olo ei ollut mitenkään merkittävän nuutunut Rovaniemeen päästyämme.

Noukimme nuorisoa kyytiin lentoasemalta ja jatkoimme Kemijärvelle, jossa pikainen lounas. Minähän katsoin Areenasta sarjan Taivaan tulet tuossa reilu vuosi sitten ja oli hirveän huvittavaa tunnistaa paikkoja Kempassa. Ruoka oli muuten erinomaista!!

Kämppä oli entisellään.

Saavuttuamme pikaiset kahvit ja sitten ruokakauppaan hakemaan perustarvikkeita ainakin viikonlopun yli. Nuoret lähtivät hankkimaan hissilippuja ja vuokrakamppeita, me otimme koirat ja lähdimme tekemään ensimmäisen viikon lenkeistä. Nauraen sitä, että "pikkuhyppely" on jälleen lenkki poropuistoon ja takaisin....

Talven kartta oli melko samanlainen kuin kesänkin.

Hienot reitit suksilla, kävellen ja pyörällä.

Sallatunturissa oli ensimmäisen viikonlopun aikana runsaasti tapahtumia. Poro-Cup ajettiin nimittäin Keselmäjärven jäällä lauantaina ja sunnuntaina. Koko Cup päättyy Inariin nyt tänä viikonloppuna.

Tuon Cupin myötä paikalla oli paitsi tietenkin itseoikeutetusti kymmenittäin ellei sadoittain kilpaporoja ja niiden ajureita, myös paljon paikallisia ja sellaista hilpeää markkinatunnelmaa makkaroineen ja soppatykkeineen.

Rinteessä oli rauhallista vielä aamulla lenkille lähtiessä.

Kisaporo JJ tässä loppusuoralla

Oli tuo reipas laji. Luin jälkeenpäin, että poro juoksee jopa 60 km/h ja ihannepaino sille perässäkiskottavalle suksijalle on myös 60 kg. Rataa oli reilun kilometrin verran jäällä, soikionmuotoinen, ihan tuli elävästi ravit mieleen. Porot muuten menivät laukkaa.

Valitettavasti viikonloppuna oli todella poikkeuksellisen lämmintä, edes yöllä ei mennyt pakkaselle, ja sunnuntain osakilpailuista osa jäi ajamatta, koska jään pinta muuttui poroille vaaralliseksi ja pehmeäksi. 

Lauantaina paikallisessa Papana Pubissa oli sitten vielä tanssit ja ohjelmistoon liittyi luonnollisesti arpojen myyntiä yms. Pääpalkintoina oli mm. kaksi poron vasaa ja jäimme hetkeksi miettimään mitä olisi tapahtunut, jos etelän ihme olisi moisia voittanut.

Omppuhyvää jälkiruuaksi

Peli-iltojen puuhia

Mukana reissussa oli Yatzy, koska se on nopea pelata, ja sitten tuo nuorten joululahjaksi ostama Terraforming Mars, mikä on peleistä ihan omaa luokkaansa. Oikein kunnon taktiikkapeli, jossa joutuu vähän miettimäänkin omaa osaamistaan ja sitä, miten pärjää parhaiten. 

Illat siis istuskeltiin yleensä jonkun pelin äärellä, kun päivä oli vietetty ulkona ja nähty ehkä ruokapöydässä tai kahvilla.

Annoin houkutella itseni vielä kertaalleen kokeilemaan mutkamäkeä. Vaikka se, mitä sanotaan vanhoista naisista ja tiukoista nuorten urheilulajeista pitää ihan paikkansa. Lupasin etukäteen saapua kotiin murtamatta mitään raajaa....

No, olihan se aivan sairaan hauskaa.

Reidet ja polvet huusi armoa jo parin kerran jälkeen. Reidet eritoten hississä, kun matkat oli hippasen pidempiä kuin mihin silloin viimeksi 15 vuotta sitten jäin, kun Teijolla kävin muutaman kerran mäessä. Polvet sitten taas tuosta laskutyöstä.

Laskin pojan kanssa sinisiä rinteitä niin, että olen nyt kolunnut jokaisen rinteen (miinus kisarinne) läpi, mitä Sallatunturi tarjoaa ja onhan siellä panostettu ihan erinomaisesti turvallisuuteen ja mukavuuteen. 
Meiltä on kämpältä hissijonoon järven selän yli satakunta metriä. Eturinne on punainen, mutta siihen pääsee yli puolenvälin aika kivaa sinistä pitkin. 

Ihan viimeisellä laskulla huomasin, että lihakset alkaa väsyä ja yhdessä kohtaa (sitä punaista mäkeä) horjahdin. Taivaan kiitos selvisin kaatumatta. Siinä oli vauhtia niin paljon, että olisi sattunut aivan varmasti. Säikähdin sen verran, että oli hyvä, että oli suunnitellusti viimeinen lasku.

Niin kivaa kuin olikin, taidan jättää tämän lajin nyt nuoremmille suosiolla.

Pohjoisrinne alhaalta

Joku ehti somessa jo ihmettelemäänkin kuvia, että missä kaikki muut on. Oltiinko me siellä ihan keskenään? 
No tavallaan kyllä. Pertsaladuilla oli aika vilinä, kävelyreitit kun kulki niiden viertä. Ja kaikki majoituspaikat oli ääriään myöten täynnä. Mutta tuonne hupenee väki kun tilaa on.

Rinteessä oli siksi kivaa, kun ei tarvinnut hirveästi miettiä varovansa muita. Ainakin pohjoisrinnettä laskettiin pojan kanssa ihan kaksistaan ensimmäinen kerta. Mäki siis avattiin juuri kun hisseiltiin itärinteeltä ylös.

Tuon paikan ehdottomasti paras juttu on juuri se, että siellä on rauhallista.

Me emme kaipaa iltahälinää tai monotansseja saati bilettämistä ja diskovaloja.

Eturinteessä oli pitkä pulkkamäki.

Ehkä hauskin juttu kun salli itsensä lapsettaa tarpeeksi.

Pulkka luisti järven yli lähes kotiovelle.

Ja siinä nousi vauhti niin kovaksi, että kypärä olisi ollut hyvä!

Olimme etukäteen suunnitelleet yhden pitkän kävelyn viikolle. Tavoitteena oli käydä Ruuhitunturin latukahvilassa. Päiväksi osui tiistai, kun edellisenä yönä asteet oli käyneet pakkasella viitisen asteen verran. Nimittäin hankien pinnat tahtoi muuttua pehmeäksi mössöksi päivän mittaan ja oli aika savotta tulla yhdeltä kävelyltä takaisin, kun joka toinen/kolmas askel upposi lähes reittä myöten sellaisen sadan metrin matkan.... Kontaten olisi päässyt nopeammin. Keksin sen liian myöhään.

Hangasjärven laavulla on edelleen keinutuoli.

70 cm lunta edessä vähän hidasti kiikkustelua,

mutta virallinen pose saatiin otettua.

Koirat saavat ehdottomasti yhden suurimmista kiitoksista onnistuneesta lomasta. Ne ovat aina niin iloisia lähdössä lenkille ja minne tahansa. Helppoja kuin mitkä. Ja reissaavat kuin eivät muuta tekisikään.

Sitten kotona makaavat reporankoina ja lepäävät ja ovat jälleen valmiina uusiin seikkailuihin. 

Hiihtäjiin, poroihin, huskeihin ja moottorikelkkoihin ne suhtautuivat välinpitämättömästi ja ohittivat rauhassa. Taukopaikoilla olivat kiltisti, joskin Mellis kävi nokistamassa naamansa joka ikisellä nuotiopaikalla.

Boogie haki Lapin kasteen menemällä yhden suo-ojan jäästä läpi. Luonnollisesti se ainoa oja, jossa virtasi sen verran, ettei ollut pohjia myöten jäässä. 

No, takajalkojen verran kastui, ponnisti itse pohjasta ylös eikä traumatisoitunut. Minä säikähdin huolella nähdessäni sen, mutta tuo ei ollut millänsäkään.

On ne aika patikkakoiria.

Reitti Ruuhitunturiin oli valtavan kaunis. Aika tiuhaan hiihtäjiä ohitteli ja huuteli terkkuja mennessään. Oli kiva latu-etiketti, että ohikulkijoita moikattiin. Majalle päästyämme menimme suoraan päivätupaan, missä lämmitimme reissumurkinaa, eli mössöruokaa pussissa.

Siihen päälle kahvit niin elämä hymyili kuin aurinko konsanaan.

Majalle saapui iso porukka moottorikelkoilla, puheesta päätellen ulkolaisia turisteja. Oli hauska kuunnella vilkasta ja iloista keskustelua ja huomata, miten hekin ihmettelivät äärettömän puhdasta ilmaa ja kirkkautta yms.

Me elbailimme niin pitkään, että oli hyvä fiilis lähteä takaisin kotiin päin. Matka takaisin menikin yllättävän äkkiä, kun suurin osa oli alamäkeä. Jossain mutkassa Hangasjärven tietämillä emme kääntyneet ilmeisesti oikeasta risteyksestä vaan jatkoimme pyöräuralla päätyen vähän pidemmän kautta kotiin, mutta ei haitannut. Itse asiassa tämä vaihtoehtoreitti oli nimenomaan näin päin tosi kaunis, ja alamäkeen....

Ruuhessakin oli riippumatto

Rinteet oli tosi kauniit iltaisin kun hissit oli kiinni.

Ihmettelimme isoa lumikissaa, jolla rinteet huolletaan joka päivä.

Ehdottomasti huikean hyvä viikko. Aurinko porotteli sen verran, että posket ja nenä otti vähän väriä. 

Tällä reissulla emme ehtineet vuokrata murtsikkasuksia, mutta jäi hampaankoloon niin, että se on jatkossa varmasti ohjelmassa. 

Edelleen on pohdinnassa tavallisten ja luistelusuksien erot ja se, kumpia sitä haluaisi kokeilla. Tietysti vuokraamalla voi ottaa molemmatkin. Mutkamäkeily muistutti mieleen, että luistelu on myös yksi vaihtoehto....

Meidän tuskin tulee etelässä hiihdettyä juurikaan, joten sikäli näppärä ajatus vuokrata vehkeet niin saa aina huolletut ja viimeisintä uusinta huutoa olevat kokeiluun. Jos sitten innostuu, ehkä jonain vuonna voi harkita omienkin hankkimista. Mutta varastoon niitä on turha ostaa odottamaan aikoja parempia.

Juna etelään oli varattuna myös torstaille, joten puolenpäivän jälkeen pakkasimme itsemme autoon ja otimme jälleen suunnan kohti Rovaniemeä.

Pysähdyimme Napapiirillä Joulupukin Pajakylään, koska poika tai tyttöystävänsä eivät ole siellä koskaan käyneet. 

Olen edelleen sitä mieltä, että se on viehättävällä tavalla toteutettu kokonaisuus. Jollain tavoin kaikki asiat ajateltu valmiiksi eikä niin, että jokainen toimija toteuttaa omaa näkemystään.

Onhan se aika paljon krääsää niissä myymälöissä, mutta tällainen jouluhullu ihminen, kuten minä, nauttii kyllä. Käveltiin Joulupukin pajan läpi ja se on ehdottomasti kauniisti tehty ja jollain tavoin niin hyväntuulinen kokonaisuus. Ne suloiset paketit pöydillä, arkut, joissa ohjeistus, mihin kohtaa poron rekeä lastataan.... 

Pukki itse oli päiväunilla emmekä tavanneet. Mutta sen sijaan ihailimme valokuvia julkkiksista Pukin kanssa ja erilaisten kurkisteluluukkujen läpi tonttujen touhuja. Kiirettä niillä pitää jo maaliskuussa.

Söimme pikaisesti Napapiirillä ja sitten olikin pakko pudottaa nuoriso lentokentälle odottamaan kyytiä etelään ja suunnata jälleen rautatieasemalle lastaamaan autoa.

Samat sanat kuin Turussa, olisi kiva, jos olisi mikä tahansa viitoitus kertomassa minne ajaa..... Koska autoja oli erilaisissa jonoissa, on vaikea tietää minkä jonon päähän jäädä ihmettelemään.

Paluumatka puksuteltiin samoin, ehkä jopa hivenen paremmin nukkuen. 

Tosin VR:n tyynyt ovat littanaakin littanammat ja joku siinä punkassa pisti rintarangan sattumaan. Mutta helpompaa kuin ajaa itse.

Mahtava porukka. Mahtava loma.

Kiitos osallisille!! Eiköhän nyt jaksa töissäkin taas tovin.

Kulkutaudin jälkeen

Palasin töihin 12 päivää sen jälkeen, kun kotitesti vilautti positiivista. Näiden päivien alle jäi onneksi vain viisi työvuoroa. Onni on tässä kohtaa 80 % työaika ja runsaat vapaapäivät. Ja onneksi tartuntatautipäivärahaa (mikä sanahirviö!) ei tarvitse hakea itse vaan työnantaja hakee sen puolesta ja maksaa ihan normaalin palkan lisineen, kuin olisin ollut töissä.

Tultiin iltalenkiltä tästä suunnasta kotiin.

(Yleensä toisesta suunnasta.)
Koti auringonlaskussa. Jotenkin niin hyvä mieli tästä kuvasta.

Oli tosi kiva palata töihin. Mieli oli korkealla. Työkaverit oli ilahtuneita kuultuaan, että olen toipunut ja oli helppo sujahtaa takaisin työmoodiin. Maski naamalla harmitti toki, mutta oli kiva tunnelma kun tulin kotiin ja lähdettiin koirien kanssa lenkille.
No, seuraavana päivänä ylityö- ja vuoronvaihtokielto oli päättynyt ja oli tarve paikata, joten lupauduin jäämään extraan vuoroon eli pitkään päivään.

Jo illan aikana huomasin, että oli vähän hankala olla kuonokopan takana, mutta kun oli mielekästä tekemistä niin siinähän se meni.....
Illalla sitten kotiinlähtiessä huomasin, että olen ihan poikki. Keuhkoihin sattui ja autolle päästyä yskin kuin viimeistä päivää. Olo oli aivan surkea kun ehdin kotiin. Huonompi kuin kertaakaan koko taudin aikana.

Vietävä, että harmitti! Oli pakko todeta esimiehelle seuraavana päivänä, että omalta osaltani pitkät päivät on nyt hetkeksi tauolla, koska sote-alalla tuskin päästään enää ikinä pois noista pakkoräteistä naamalla. Yöh!

Eli sellainen jäänne taudista jäi. Haluaisinpa nähdä keuhkokuvan itsestäni.... (tai ehkä en.)

Suurin osa saikkarista oli tällaista!
Ai vähänkö oli tuuria! Sai tuulettaa keuhkojaan kunnolla.

Ehdin tehdä muutaman työvuoron suunnitellusti, kun edessä oli talviloma. Alunperin olin ehkä jopa nolona, että se tuli niin äkkiä saikkarin jälkeen. En tosin tuolle taudille mitään voinut, joten turha sitä on nolostella. Mutta onhan se, kun ensin on kaksi viikkoa pois ja sitten käy kääntymässä jäädäkseen lomalle.... Sellainen perisuomalaisen luterilainen "otsa hiessä sinun on työsi tehtävä" -asenne.

Joten tämän viikon aloitin kammoamillani yövuoroilla. Mutta tällä kertaa ne meni helpommin: käytin koirat aamulla nopealla lenkillä, että ne malttaisivat vähän edes levätä. Torkuin nelisen tuntia ensimmäisen yön jälkeen. Nousin ylös, puuhastelin. Miehen tultua kotiin olin ajatellut lähteä seuraksi koiralenkille, mutta meninkin "pikku päikkäreille" ja kas, nukuin kolmisen tuntia. 
Ja jälkimmäinen yö oli miellyttävä kun en ollut kuolemanväsynyt kuten aiemmin. Eikä hirvittänyt ajaa kotiin, kun tällä kertaa ei ollut takana 48 valvottua tuntia.

Keskiviikkona torkuin muutaman tunnin ja nousin puuhastelemaan/pakkaamaan. 

Operaatio näin taimet selviävät lomasta: 

laitoin isoon vuokaan siihen kuuluvan ritilän, sen päälle pyyheliinan ja kunnolla vettä vuokaan. 

Pyyhe imee vettä. Nuo turveruukut tuntuvat imevän kosteuden pyyhkeestä 

ja näin kuvittelen, että taimet selviävät. 

(Elleivät sitten kylmety siksi, että ovat koko ajan märkinä.... pirskatti tällaista huolta.)

Isommat purkit sijoitan toisen ritilän päälle koirien kylpyammeeseen samalla idealla. 

Niissä on saviruukut ja vähän huolestuttaa. 

Mutta mies ei innostunut yhtään ajatuksesta raahata kasvit retkelle mukaan! 😆   OUTO!

Me emme ole koskaan olleet Lapissa talvella. Never.

Mutta jos nyt sitten.
Torstaina illalla auto junaan ja koirien kanssa makuuhyttiin puksuttelemaan kohti pohjoista. 
Laskin tätä useasti ja totesin, että junaliput vs hotelliyö matkan varrella on jotakuinkin saman arvoista. Talviaikaan ei kertarykäisyllä pystyisi 14 tuntia kiskomaan autossa pimeyden vuoksi.... 
Ja uusia kokemuksia. Ekologisuuttakin. Puhumattakaan itsensä säästämisestä.

(Ehei, en epäile hetkeäkään, että saisin nukutuksi silmällistäkään junassa, mutta pystyn lepäämään, mikä on enemmän kuin auton ratissa tai pelkääjän paikalla.)

Juna Rovaniemellä aamulla ja siitä parin tunnin ajo Sallatunturiin. Poika tyttiksineen lentää Rolloon, josta noukimme heidät vielä kyytiin.

Odotan lomaa mielettömällä fiiliksellä.

Talvikamppeiden lisäksi autoon on pakattu muutamat lautapelit koko porukan iltahuveiksi.
Luin Sallan turisti-infon sivuilta, että jo viikonloppuna paikallisessa Papana-pubissa on porokilpailujen jälkeen monotanssit ja kaikenlaisia kilpailuja. Taidan suunnata sinne ihan vaan, koska voin.

Patikointia, ehkäpä niiden liukulumisuksien vuokraamista ja kokeilu. Mahdollisesti kertaalleen vähän mutkamäkeä. Edellisestä kerrasta on rapiat 15 vuotta ja lupasin kyllä, etten katkaise mitään raajaa vaan palaan ehjänä töihin.

Kauheita asioita tapahtuu

Olen törmännyt useammassakin paikassa nyt kirjoituksiin, joissa ihmiset ovat kauhuissaan, rakentavat kotivaraa ja pelkäävät.
Tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, puutteelliseksi ja kummalliseksi, koska en tunne mitään noista edellämainituista tunteista. 

Surua? KYLLÄ. Minusta on hirveää ja surullista, että idän pieni idiootti katsoo oikeudekseen noin vain päättää, että naapurikansa kuuluu oikeastaan hänen vallan alle. Ja realistisesti ymmärrän, että sama voi tapahtua meillä täällä vaikka vielä tänään.

En silti saa itseäni ajattelemaan tuota mahdollisuutta niin paniikissa, että alkaisin tehdä asialle jotain. Mitä sitä paitsi edes voisin tehdä? Pakata laukkuni ja ostaa lentolipun pois? Pakata tavarani autoon ja lähteä jo valmiiksi ajamaan kohti länsinaapuria?

Idästä ei muuta hyvää tule kuin auringonnousu.

Vanha totuus, joka pitää edelleen paikkansa.

Mitä tulee muuhun valmisteluun, meillä on jonkinlainen kotivara olemassa. 
Ruuan ja polttoaineen hinta tulee kallistumaan ja se tulee vaikuttamaan meidän elämään suoraan. Valmiiksi pännii, mutta minkäs teet.

Tänne meidänkin paikkakunnalle tulee Ukrainasta porukkaa. Runsaat alueen maanviljelijät ovat jo vuosia heitä majoittaneet, ja todennäköisesti pystyvät tänä keväänä majoittamaan työntekijänsä perheineen. Onneksi.

Tottakai on äärimmäisen ikävää, että joutuvat pakenemaan kotoaan. On ihan kohtuutonta ja epäreilua, ettei mikään taho ole pystynyt vielä saamaan aikaan jotain niin radikaalia, että tuo pienimunainen nuija joutuisi pois päättävältä paikalta. 
Mutta en silti pysty tällä hetkellä ajattelemaan, että asia koskettaisi minua henkilökohtaisesti. Tiedä sitten pidetäänkö minua tunnevammaisena tästä hyvästä, mutta en usko olevani ainoa, joka jatkaa omaa elämäänsä ja toivoo parasta.

Olen toki lahjoittanut keräyksiin, useampaankin. 
Olen myös pohtinut valmiiksi mitä käyttötavaraa pystyisin lahjoittamaan noille tänne muuttaville.

Mitä muuta minun odotetaan tekevän?
Auttaako se, että pukeudun säkkiin ja ripottelen tuhkaa päälleni?
Menenkö itkemään julkisesti kadulle? Voivottelemaan suureen ääneen? Marssinko täältä Helsinkiin kyltti pään päällä?
Julkaisenko someen trollikuvia ja muokattuja vitsikuvia tuosta idiootista?

Pankki lähetti heti sodan alettua viestin, että "ethän nosta talletuksiasi vaan jatkat suunnittelemallasi säästölinjalla". Toki. Tuskin rahojen siirto tilille mitenkään auttaa, eivät ainakaan kasva senkään vertaa korkoa....

Tosin ehdin kyllä pohtia sen verran, että pakon sanelemassa tilanteessa pystyn lunastamaan ne liput sitten koko laajennetulle perheelleni ja siirtymään heidän kanssa jonnekin lännemmäs.
Tähän vaihtoehtoon en vaan mitenkään pysty uskomaan.

Politiikkaan en sekaannu, mutta jospa vihdoin olisi korkea aika ottaa se askel, mistä on vuosikymmeniä pelleilty, eli liittyä siihen Natoon.
En jaksa uskoa, että ryssää hirvittää, kun Suomen pojat huutelevat rajan yli, että "hah haa, meilläpä on OPTIO"....

Kakkubuffet

Joskus sitä pitää mennä omalle epämukavuusalueelleen. No, oman perheen kesken uskaltaa.

Meillä oli miehen kanssa tässä taannoin synttärit (ei mitään tasavuosia, joten en sikäli niitä muistele, ollaan peräkkäisinä päivinä synnytty...) ja päätin heittäytyä suureelliseksi ja rakentaa kakkubuffetin. (No, piirakkabuffan itse asiassa...) Laitoin viikolla nuorille viestiä, että sopisiko tulla, jos mamma urakoi, ja tottahan he lupautuivat.

Minä olen kyllä ollut enemmän ja vähemmän leipuri aina, mutta muutamien viime vuosien aikana olen havainnut tiettyä epävarmuutta omassa tekemisessä enkä koe leipomista enää pelkästään kivana ja stressivapaana juttuna. Ikään kuin suorituspaineita olisi kasautunut itsestään. Enkä edes pysty sanomaan mistä se johtuu. En muista mitään tiettyä graavia epäonnistumista, en mitään yksittäistä tapahtumaa, minkä vuoksi olisi ei-niin-kivaa leipoa. Se on vaan jäänyt.

Perusjutuista on aina helppo lähteä liikkeelle: mustikkapiirakka toimii! Samoin sitruunamarenkikakku ja meidän perheen salainen rakkaus, jonka ohjeessa jo todetaan "tämä kakku on tahmea ja hivenen sitkeä..." eli pikainen mikrossa tehty mutakakku. (Siitä tuli vaan syntisen ruma silikonivuuassa, koska tavalliset piirakkavuuat loppuivat.)
Näille seuraksi kotitekoista rocky roadia (lue: uunissa sulatettua suklaata ja siihen pistaasipähkinää, lakritsin paloja ja keksinmuruja) ja Kristiinan ihana ananaspiirakka, jossa korvasin mantelilastut kookoksella saaden siihen vähän eksotiikkaa.

Halusin jotain suolaista myös tarjolle ja pakastimessa oli iso pala savustettua kalkkunaa. Nopea laskenta kertoi, että siitä saisi voileipäkakun ja lisäksi meille seuraavalle viikolla kiusausta lounaaksi, joten otin kalkkunan sulamaan. Saksalainen marketti taas sattui tuomaan tarjouslehtisen, jossa espanjan viikot oli herkullisesti esillä ja kävin hakemassa vähän tapaksia tai mezejä, mistä nekin muuten erottaa? Onko joku paikkakuntajuttu? Yhtä kaikki, tarjolle tuli sujuvasti.

Vähän tapaksia, koska minusta nämä tällaiset lautaselliset

pikkupurtavaa on vaan kertakaikkiaan herkullisia.

Kalkkunarouhevoileipäkakku

Oli jälleen kerran tosi kivaa saada nuoriso kerralla pöydän ääreen.

Iltapäiväkahvit meni iloisesti lörpötellessä ja jokainen löysi jotain lempijuttuaan ja toisaalta jotain uutta siten, että ehkä tulevaisuudessa pyydetään uudestaan jotain tiettyä tarjolle.

Pieni Hilla oli suloinen ja mukana. Hän istui isänsä sylissä ja hyvin päättäväisesti tarttui kahvikupista kiinni kuolaten sen reunaa. Lopulta etsimme hänelle erikseen kuksan pureskeltavaksi, koska siinä luulisi itsessään olevan jo vähän makua. Kahvia ei sentään ihan vielä tarjottu, vaikka Suomalaislapset kuulemma opetetaan kahville ihan liian nuorina.

Kookoksinen ananastorttu

Mustikkapiirakka

Sitruunamarenki

Olisi ollut paljon kauniimpi, jos olisin malttanut jättää kaiken valkuaisvaahdon pursottamatta.

Mutta sitä oli jotenkin tosi paljon ja päätin vaan paistaa kaiken marengiksi.

Olihan se selvää, että hyvin paljon kaikkea jäi myös yli. Mies on tässä viikon aikana sitten "uhrautunut" töistä tullessaan ottamaan kahvin kanssa aina palan jotain makeaa. Jostain syystä hän ei ole mitenkään kovin valitellut tätä kovaa kohtaloaan...

Kulkutautilomalla eli koronapäiväkirja

Huomaa, että otsikon sanat ovat yhteenkirjoitettuja. Olisikin vihdoin, että kulkutauti lomalla. Lähtisi vaan lomalle, loputtomiin. Tällä hetkellä vaikka tuonne itäisen rajan taakse, tulee muutama pää mieleen, johon voisi iskeä kaikin voimin.

Kotitesti siis vilautti heikkoa positiivista. No, edellinen heikko positiivinen täyttää maaliskuun lopulla 21 vuotta, joten oikeaankin PCR-testiin siis varaamaan aikaa. (Jonne toki sote-alan ihmisenä täytyy tarjoutua, ei se meinaan niin hauskaa ole...)

Täysin käsittämätöntä, että mies sairasti kulkutaudin jo muutama viikko sitten. Mitenkään emme kotona pyrkineet välttelemään toisiamme ja olinkin varma, että on vain ajan kysymys milloin iskee. 
Koska en sairastunut, käytin sitten vielä seuraavalla viikolla tyttären ja Hillan päivystyksessä, koska heille tauti löysi jostain ja Hilla alkoi kuumeilla. Vastasysntyneenä koetun epileptisen kohtauksen vuoksi kuumekouristukset ovat lievästi sanottuna ei-toivottuja, joten lääkärille näyttämään kuumelääkkeitä saadakseen. Eivät anna noin pienille puhelinreseptejä tai ohjeita Buranalle näkemättä, mikä onkin ihan oikein. Vaikka oli se toki tylsää heitä kuljettaa, kun molemmat oli ihan reppanoita! Voi kun olisikin sellainen kotilääkärisysteemi käytössä.

Altistuin kuitenkin näin ollen kotioloissa kahteen otteeseen kahden viikon sisällä ihan huolella, ja tauti kiersi kaukaa!! Ehdin jo aika lailla paukutella henkseleitänikin töissä, että jumaliste: kuolematon ja negatiivinen ikuisesti! 😃 Noh.... äläpä nuolaise jne.

Tikkua nokkaan perjantaiaamuna ja paluu kotiin.
Tovi pohtimista mistä ja milloin.... vaikka turhaa se sinänsä on. 
Kävimme elokuvissa sunnuntaina ja rajoituksethan on nyt poistuneet. Kyse oli animaatiosta ja leffateatteri oli aika täynnä lapsia/lapsiperheitä. Taisin olla vaan sen verran herkistynyt kotialtistumisten jäljiltä, että löysi paikkansa kun osui oikeaan kohtaan.

Olo: tukkoinen, räkäinen, yskittää. Ehkä hiven lihaskipuja, kun oikein ajattelen asiaa. Räkäisyydestä johtuen aika ajoin hassu tunne päässä.
Haju- ja makuaistit tallella. Omikron.

Iltamaisemat kotipihalla alkaa olla taas aika messevät!

Tartuntatautilääkäri (no, jäljittäjä kylläkin) teki virallisen karanteenipäätöksen kun vastaus tuli lauantaina 13:30 ja nyt siis kotona. Eipä siinä sitten sanomista ole. Onneksi opettelin sen nettikaupan. (Ja jotta saisin kunnolla hekotella itselleni, minähän keksin samantien noin tusinan verran erilaista tekemistä, jotka kaikki olisivat edellyttäneet jossain tai muualla käymistä, lähinnä kauppoja.... joten hoh hoijaa.)

Nauratti, kun huomasin, että karanteenin päättyessä, tänään keskiviikkona, on päivälleen kaksi vuotta siitä, kun lähdimme viettämään omia 50 v päiviäni perheen kanssa teemalla "koronaa karkuun" ja itse asiassa Suomeen palattuamme maan rajat lyötiin kiinni vain 36 tuntia saapumisen jälkeen. 

Koska olen töissä käyttänyt nyt kaksi vuotta noita maskeja koko päivän, olen ilmeisesti herkistynyt jollekin kiinalaiselle ötökkämyrkylle tms mitä niihin laitetaan, koska olen suunnilleen vuoden kärsinyt myös satunnaisista kurkkukivuista maskeihin liittyen. 

(Ja tässä onkin se ongelma: sote-alan ihmisiä käsketään käymään herkästi testissä aina oireisena, mutta jos oireilee työpaikan käytäntöjen vuoksi, on se sitten maski tai vaikka sisäilma, on hiukan hassua kuormittaa systeemiä jatkuvilla testeillä... Varsinkin kun muistetaan, että testiin voi päästä aamulla ja se päivä on menetetty työpäivä. Tulos valmistuu ehkä seuraavan päivän iltapäiväksi, jolloin myös seuraava menee saikkuillessa. Tulee äkkiä kalliiksi kaikille pyörittää tätä näin.)

No, juuri ennen sairastumista hoidin kaksi 14 tunnin päivää koronapotilaita, eli käytössä oli tiukka FFP2 maski ja muut vermeet, ja heräsin näiden työpäivien välisenä yönä kovaan kurkkukipuun kertaalleen. Se oli kuitenkin aamuun mennessä ohi enkä asiaa edes ajatellut. Ennen kuin jälkiviisasteluna....

Kuva otettu aikaisemmin

Toivon tosiaan, etten ole vahingossa ollut tartuttava jo tuolloin ja jättänyt työkavereille ikäviä terveisiä. 

Heikon positiiivisen päivän iltana oli pariin otteeseen tunne, etten oikein pysty vetämään henkeä koko keuhkokapasiteetin täydeltä. Pelottava tunne!
Vanhana keuhkohoitajana laitoin jo kavereille viestiä pystyisivätkö tuomaan postilaatikkoon mulle puhalluspullon töistä. On sitten ainakin varoiksi, jos tulee myöhemmin käyttöä.
Pystyn samaistumaan ihmisiin, joita astma tms keuhkosairaus kiusaa, ja ymmärrän hyvin, miksi tämä tauti on itsessään pelottava.

Mies lämmitti illalla saunan. Meillä on saunassa katon rajassa lähellä kiuasta vanha kukkaruukku, jossa on himalajan suolaa isoina klimppeinä. En tiedä onko pelkkää uskon asiaa vai mitä, mutta olen huomannut aiemminkin, että ne ilmeisesti jotenkin haihduttavat suolaa hengitysilmaan höyryn mukana, ja olen saanut siitä apua siitepölyn aiheuttamaan tukkoisuuteen, ja nyt huomasin saunan jälkeen, että hengittäminen oli normaalia ja helppoa. Toki paiskasin yhden Duactin huiviin myös yötä vasten. Ja on muistettava, että kostea hengitysilma auttaa myös. Eli ehkäpä kaikki yhdessä, mutta tykkään silti ajatuksesta, että tuossa suolassa olisi joku taika... 😀

Miten sattuikin, viikonlopuksi tuli uskomattomat kelit. Olin olosuhteisiin nähden erittäin hyvävointinen ja meidän takapihan joen toisella puolen oleva kesälehmien  laidun on mahtavaa maastoa koirien rallatella. Joten sinne. Siinä joutaa juosta kilsan suuntaansa eikä häiritse ketään. Eikä törmää muihin ihmisiin.

Koska yöllä oli ollut pakkasta, hankikanto oli parhaimmillaan.

Viikonloppu oli siis rauhallinen. Runsaasti ulkoilua ja vähän pentukoiran treenaamista pihalla. Kun naapureita tuli vastaan, huutelin matkan päästä, että pidän etäisyyttä.

Ipana kävi pariin otteeseen kun sattui olemaan lomilla. Kertaalleen sairastaneena on helppoa.

Näin rokotettuna täytyy sanoa, että jos tällä taudilla ei olisi näinkin kuuluisaa nimeä, normaalioloissa ketään ei kiinnostaisi vähääkään. Aivan tavallinen kunnon räkis. Sikanuhan sairastaneena 2009 tämä on ihan lastenleikkiä. Kenen tahansa normaali-ihmisen tulisi näillä oireilla jäädä kotiin sairastamaan eikä olla urhea ja ajatella olevansa se, jonka sormesta jää vesilasiin reikä siellä työpaikalla. Toivon, että jos tämä kulkutauti jotain on opettanut, edes sen.

Rokotteista

Minä en todellakaan ollut ensimmäinen, joka huusi, että rokote mulle heti. 
Päinvastoin. Silloin keväällä 2021 kun niitä alettiin pistää, tietenkin hoitohenkilökuntaan ensin, olin aivan saletti, etten ole sitä ensimmäisenä testaamassa. Sen verran possunuhapiikkiä seuranneesta uutisoinnista jäi huonot fibat. 
Mutta sittemmin seurasin liiankin läheltä koronan sairastaneita, ihmisten keuhkokuvia ja pysyviä arpia, kuulin niitä ei-niin-kivoja-selviytymistarinoita. Mieli muuttui. 
Kun oma aikani silloin vihdoinkin tuli, olin ihan vapaaehtoisesti nostamassa hihaa ylös neulaa varten. Myös toisen ja kolmannenkin kerran.
Samoin tulevana syksynä neljännen, ja todennäköisesti jatkossa vuosittain.

 
Henkilökohtaisesti en näe enää mitään tarvetta pitää hirveitä rajoituksia päällä. Todennäköisesti tauti tulee käymään kaikki läpi jossain kohtaa jotenkin. Toiset mahdollisesti vielä oireettomampana kuin itse olen. 

Jos sitten haluat olla rokottamaton, uskoa anttiheikkilät ja marianordinit, sehän on vain jokaisen henkilökohtainen valinta. Mutta tällä kokemuksella en käsitä miksi kaiken kansan pitäisi kärsiä siksi, että jotkut saavat osoittaa isoilla kirjaimilla omaa itsemäärämisoikeuttaan.

Nämä ovat omia mielipiteitäni, joihin minulla on oikeus. Sinulla on oikeus olla eri mieltä.

(Mutta korona ei johdu insuliiniresistenssistä eikä sitä voida parantaa ajattelemalla positiivisesti....)

Sairaslomasta

Karanteenin päättyessä olen edelleen aika oireinen. Jäljittäjän soittaessa on pakko sanoa, etten ole vielä työkuntoinen, vaikka voinkin hyvin.
Jatkanevat siis kolmisen päivää vielä saikkua, koska en pystyisi tällä hengityskapasiteetilla ja niistämisellä vielä pitämään maskia koko päivää. Karanteenin päättymisestä huolimatta pidättäydyn myös kontakteista, vaikka kieltämättä sormia kutisee päästä mm. kangaskauppaan (!!), kukkapurkkikauppaan ja kirjastoon.

Jos aiemmin olinkin niin voittamattoman kuolematon, mikähän minusta tulee näin piikkien JA sairastamisen jälkeen? Hah! 

Kyllähän tämä vähän jo kyllästyttää.