Verkkoja vesillä, osin rannallakin

Tavallaan otsikossa ei ole mitään järkeä. Jos ihmisellä on loma, TOTTA KAI sillä on myös viikonloppu vapaa. Jopa tällaisessa ammatissa, minkä työajoissa ei muuten ole järjen häivääkään. Noukin tosiaan Ipanan kentältä kyytiin viime tiistaina. Äitinsä tytär: toinen laukku oli tägätty lapulla "heavy" ja ylipainosta oli maksettu.... (maksettu oli myös siitä, että yhdellä matkustajalla oli niitä laukkuja kaksin kappalein... huooh!! Tulipa käytettyä sitä korttia sitten.) Ehkä, varmuuden vuoksi vain ehkä, tämä oli viimeinen kerta tänä vuonna , kun ajan kentälle. On siellä sitten tullut jokunen hetki 2018 aikana vietettyäkin. Kotiin tuli tyytyväinen lapsi , joka lähti jo ekana iltana suihkun jälkeen moikkaamaan kavereitaan kylälle. Toi tuliaisina naurettavat määrät tavaraa, kaksi toinen toistaan upeampaa vanhojentanssimekkoa ja lukuisia muita vaatteita, kielitaidon, ison hymyn ja iloisen mielen. Jet lagistä näytti toipuvan ihan vaan nukkumalla sen ensimmäisen yön 21-7 ja p

Luin tässä taannoin tuttuja blogeja (kun olen vihdoin ottanut aikaa itselleni kaiken kesähässäkän jälkeen) ja Annukka oli postannut todella mielenkiintoisen jutun päivän liikunnoista. Siitä, miten itseään voisi tarkkailla vähän ja pohtia onko elämän osa-alueet tasapainossa. Koska olen nopea liikkeissäni, en ehtinyt paljon muuta kuin lukea jutun ja olin ihan liekeissä, että pakko tämä on omaltakin kohdalta kokeilla. Minähän mittaan muutenkin koko ajan kaikkea liikuntaa. Miksen sitten jotain arkipäivää. Erityisesti nyt, kun olen kaksi päivää viikossa poliklinikka-työssä, liikun toisella tavoin kuin normaalissa osastovuorossa. Joten tarkkailun alle eräs hyvin tavallinen keskiviikko: Töihin tullessa päädyn ns. ykköskerrokseen, jostan kävelen labran läpi ja laskeudun nollakerrokseen pukuhuoneeseen. Poliklinikka on ykkösessä ja oma osastoni neljännessä. Ykkösestä neloseen on 88 porrasta, ykkösestä kakkoseen 22 rappua. Pistin laskien kuinka monta kertaa kipittelen noita portaita

Vihdoin piha alkaa saada jotain muotoa. Alkukeväällä jo uhosin asiasta, mutta kesä oli paitsi ihanan lämmin ja siksi ei hirveästi huvittanut puuhastella, saati siirrellä mitään kasveja... myös ihan vähän turhan vauhdikas lukuisten vieraiden kanssa, joten kaikki on jäänyt. Satokauden viimeiset. Jötkäleet! Talviomena tosiaan oli pakko kaataa kokonaan kun toinenkin iso oksa murtui irti. Loppu puu olisi kaatunut ensimmäisen syysmyrskyn (Mauri 2018?) tullen enkä halunnut ottaa riskiä, että menee jotain muuta siinä mukana. Juuri tänä vuonna, kun omenaa vielä tuli aivan määrättömästi....  Simpura, että harmitti kun niitä meni hukkaan monta sataa kiloa. Lavakaulukset saatiin vihdoin paikoilleen ja multakuormakin tilattiin. Nyt enää toivotaan, että vadelmat eivät tykkää kyttyrää näin myöhäisestä siirtelystä. Toivon mukaan Ipana ostaa vielä Amsterdamin kentältä kukkasipuleita ja pääsen ne kuoppaamaan tuohon juurelle. Olisi sitten keväällä jo värikäs ja silmienilo. Kukkasip

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun on toisaalta aivan ihanaa, että jotain muuttuu ja samalla on tosi haikeaa ja kurjaa, kun se muuttuu? Meillä oli kolmisen viikkoa Jenkkityttö asumassa, ja vaikka aika ajoin koin raskaaksi, että piti vähän miettiä miten olla ja tehdä ja aikatauluttaa, nyt kun hän ei ole täällä enää, talo on jotenkin tosi tyhjä. Omalla tavallaan palataan normiarkeen, kun voi vaikka kulkea alasti (vaikken kyllä vielä ole sitä tehnyt....) Toisaalta se extra käsipari puuttuu. Lainateini Brynna jatkoi tänään matkaa Itävaltaan, jossa puuhastelee au pairina tulevan vuoden. Oli yllättävän viihtyisää, kun talossa oli teini. Istuttiin iltaisin keittiönpöydän äärellä ja puitiin kaiken maailman asioita. Toisaalta käsiparin sai avuksi, kun jotain piti tehdä. Puoli sanaa, ja hän oli tyhjentämässä tiskikonetta tai kantamassa pyykkejä. Se, mikä kuitenkin vaikutti itseeni eniten, oli se arvostus ja kunnioitus, millä Jenkeistä tullut nuori katsoo tätä meidän kotimaata. Miten

Lyhyt koirapäivitys tähän väliin. Koetan parantaa tapani kun ns. normiarki lähtee pyörimään eli reilun viikon päästä kun Ipana palaa Suomeen ja kaikki lainateinit ovat omilla huudeillaan. Siihen asti en juurikaan koneella ehdi aikaa viettää..... Ilmoitin Bonon Porvoon koiranäyttelyyn, koska - noh - Porvoo. Vanhaan kotikaupunkiin on aina kiva mennä, lisäksi meillä on siellä olevasta näyttelystä vain kivoja muistoja. Niinhän siinä sitten kävi, että Bono yllätti meidät kaikki. Jatkossakin siis Porvoon näyttely taitaa olla meille hyvinkin houkutteleva paikka. KÄY ERI, SA, KÄK1,  PU3 ja SERT Suomennettuna: käyttöluokan erinomainen, sertin arvoinen, luokkansa voittaja, paras uros kolmonen ja sai/vastaanotti sertin. Kolmella sertillä valioituu muotovalioksi, eli siinä mielessä nyt on putki auki.  Kasvattaja esitti Bonon ensin kehässä, mutta sen verran se kuikuili minun perään, että paras-uros -kehään vein sen sitten itse. Olihan se aika villi fiilis olla s

Tosi mielenkiintoinen heitto Tiia lta, joten nappasin heti kiinni. Koska perisuomalaiseen tyyliin todennäköisesti kuuluisi luetella noin sata asiaa, joissa kokee olevansa huono, tiivistän omat huonouteni kuitenkin muutamaan.... Tarkoitus ei ole tässä märssytä asioilla ja kerjätä sympatiaa saati "etkä ole" -kommentteja. 1. Siedän huonosti teennäisyyttä, nuoleskelua, asennevammoja  ja yleistä negatiivisuutta (myös (lue: varsinkin) itsessäni) Ihmiset, joiden ulkoinen habitus antaa käsityksen ns. normikäytöksestä ja selän takana puukko heiluu, jotta lapaluita kutittaa. Juu, ei ole mun ihmisiä ne! Miksihän tässä tulee heti ekana mieleen koiranäyttelyt kehän reunalla? Myös esim. pomon nuoleskelu (saati se, että pomolta se menee läpi) on myös äärettömän ärsyttävää! 2. Siedän huonosti ihmisiä, jotka keskeyttävät jatkuvasti, koska haluavat sanoa oman mielipiteensä asiaan. (Ja eniten pännii kun teen tätä itse!) Jokaisen pitäisi voida odottaa vuoroaan. Normaali tapa min

Ja niin se on, että kun kuukausi vaihtuu, meidän perheestä jo kaksi lasta riekkuu ulkomailla. Poika nimittäin siirsi opintonsa Irlantiin, Corkin kaupunkiin, täksi syksyksi. Vähän niinkuin viimeinen mahdollisuus, koska keväällä pitäisi pokata valmistumispaperit. Kuva netistä Haettiin miehen kanssa autokuormallinen tärkeimpiä ja arvokkaimpia kamoja jemmaan tänne kotiinkotiin, pojan asunto kun alivuokrataan. Kivempi, että kalliit kitarat ja tietokoneet ja värkit on täällä. Jollain tavoin vähän haikeaa, toisaalta jälleen kerran tosi voitonriemuinen fiilis: ne pärjää, ne osaa, ne uskaltaa!! Elämä kantaa! Vielä ei tiedetä tarkkaan paluupäivää. Corkin yliopiston tenttipäivät ovat joko juuri ennen joulua tai melko lailla uudenvuoden jälkeen, joten vähän jännitystä ilmassa siltä osin. Suotavaa tietenkin olisi saada poikanen kotiin jouluksi, koska yksinäinen joulu siellä kuulostaa karulta vain muutaman tentin tähden. Kuva netistä Onneksi Ipana inen palaa kotiin kuun lopulla