Töihinpaluu

Huh huh!! Olin jo unohtanut, miten paljon työnteko haittaa harrastustoimintaa....

Palasin niin, että kolmen viikon listasta oli jäljellä viimeinen viikko. Se alkoi kivasti kolmella vapaalla eli menin töihin torstaina ja toki vähän jännitti, miten käsi kestää, mutta hyvin se lähti.
Sitä listaa heti neljän putki, ja kun uusi lista alkoi maanantaista, siinä oli kolme perään. Ja koska meillä on näitä kaatumisia ja sairaslomia tullut, torstailta puuttui joku ja lupasin paikata....

Kahdeksan aamun putki oli vähän paljon. Äiti oli kyllä aika väsynyt kun torstai-illalla pääsi kotiin....

Virallisesti en tietenkään saanut käydä katsomassa omia papereitani, mutta kuvat eivät tule OmaKantaan.... enkä ajatellut haastaa itseäni oikeuteen niiden katsomisesta.
Huvitti hivenen: tuon murtuneen luun nimi on tuberculum majus ja koska toimin keuhkohoitajana, voin jatkossa todeta kaikille, että "minäkin podin tuberkuloosin murtumaa talvella 2019"... lähes sama asia, eikö?

Nyt siis jälleen arkea.
Sillä lailla toki juhlan muodossa, että tänään tanssitaan Wanhat ja oma nuorin tyttäreni siellä pyörähtelee. Ai että! ♥

Aamu alkoi kampaajalla ja pukemisella.... siitä sitten erikseen kun kaikki kuvat on käyty läpi ja hyväksyntä julkaisusta saatu!

Lunta

MUOKKAUS 12.2.: Kirjoitin tämän tekstin aiemmin ja latasin koneelle vasta alkuviikosta.
Nyt kun ollaan jälleen siinä tilanteessa, jota Varsinais-Suomalaisessa talvessa vihaan: .loskapaskaa on maailma täynnä, joka askeleella lipsuu ja/tai uppoaa ainakin yhden kengänsyvyyden verran. 
Juu, kiitos, nättiä oli ja nyt sitten kevät!

******
Vielä en myönnä millään tavoin kyllästyneeni tuohon valkoiseen, mitä taivaan täydeltä putoilee...

Nättiä on. Kerrassaan.

MUTTA. Minne sitä enää laittaisi, kun pihasta alkaa loppua tila? Noiden kinosten yli on tosi vaikea enää saada vietyä eteenpäin ja kulkuväylät kuitenkin pitäisi pitää puhtaana.

Pihalle tehdyn polun vierellä hanki ylettää itseäni hyvinkin polveen. Arvioin, että siinä on kevyttä pakkaslunta pinossa ainakin 50-60 cm.

Tekee vallan hyvää viime kesän kuivuuden jäljiltä maalle ja pohjavedelle. Sikäli kun ei tule sitten oikein märkää kevättä, jolloin joka paikka tulvii ja on yhtä kuraa.

Tein lumienkelin lenkillä.

Metsään ei ole enää päässyt hetkeen.

En jaksa rämpiä polkuja auki yksin ja siellä ei tunnu muut kävelevän.

Pihapolku

Onneksi on lumilinko. Mies ajoi sillä pihasta alaspäin menevän polun auki, jotta Ipana pääsee kouluun uppoamatta polvia myöten. (Kun muistetaan vielä teinien tapa kulkea nilkat paljaana...)

Sitten mies huvitteli tekemällä pihaan vielä ison kahdeksikon, että koirilla olisi lenkki, mitä juosta.

Niinkuin ne juoksisivat ilman, että siellä pinkoo edellä. Mutta idea oli hauska.

Mehän teemme myös isän pihassa lumityöt talvisin, kun ovat pois. Kun molemmissa osoitteissa on melko iso piha (meillä pitkä pihatie), on siinä oma hommansa. Linko on oivallinen apu, varsinkin kun lumi on märempää ja painavampaa.

Kokeilin vähän puskea sitä nyt kun on liki nollaa, mutta ei tällä kädellä kyllä siirrellä lunta kuin hyvin niukasti kerrallaan. Asento tuon lumentyöntimen kanssa on niin hölmö: toinen käsi on kaukana varren päässä ja sieltä pitäisi löytyä voimaa työntää. Työnnin on siis varmaan 80cm liian pitkä itselleni....  joten jätän odottamaan työstä palaavaa, joka käynnistänee koneen avuksi.

Yhden päivän plus-merkkinen lämpötila teki lumesta kaameaa sohjoa. Nyt jalkakäytävät on jälleen liipattu peilinkirkkaiksi ja siihen päälle tiputeltu karkea sora vaan pyörii jalkojen alla. Raskaita kokkareita on kaikki tien pientareet täynnä.

Autoiluja

Meillähän nykyään aikuiset (lue: vanhemmat) istuvat pelkääjän paikalla ja antavat korkeintaan huonoja vinkkejä, kun Ipana ajaa näitä autokoulutuntejansa. Hän siis kävi pakollisen teoriatunnin autokoulussa ja kaikki ajotunnit hoidetaan itse.

Aloitimme tosi varhain eli marraskuussa jo ajattamaan. Nyt tuo onkin niin reipas ja tunnollinen, että aika ajoin vähän harmittaa, ettei voi pyytää sitä hoitamaan jotain asioita puolesta. Kuten vaikka pikaruuan hakemista kun äitiä oikein laiskottaa.....

Koska asumme maalla, suurin osa ajoista on maantieajoa. Toki esim. tallille meno on yhden sortin seikkailu, vaikka kyse on maantieajosta, maantien koko on kuitenkin melko pieni ja kiemurainen. Täytyykin erikseen hankkiutua aina kaupungin keskustaan, kun haluaa treenata kaupunkiajoa.

Kun olin aivan ensimmäistä kertaa kyydissä, suuntasimme tallille. Se oli varmasti jotain joulukuun alkuaikaa ja maailma oli tietenkin jo ihan pimeä kun lähdimme. Rauhallisesti Ipana kurvaili ja ja jossain kohtaa nosti jalan kaasulta ja painoi varovasti jarrua. Silloin minäkin näin valoissa, miten kaksi isoa peuraa ylitti tien hyvän matkan päässä. Ipana oli nähnyt hahmot tien vierellä aiemmin.

Pisimmän retken teimme sairasloman aikana kun Ipana ajoi meiltä Uuteenkaupunkiin ja takaisin. Matkaa tulee pari tuntia suuntaansa ja siinä on vaikka minkälaista liikennettä ja tapahtumaa.

Moottoritie oli tosi liukas. Nopeusrajoitukset oli laskettu 80, mikä kertoo siitä, että tie oli tosi huonossa kunnossa. Olin itse tullut pari iltaa aiemmin kotiin samaa reittiä ja todellakin oli kurja ajokeli.
Koska meillä ei ollut kiire, kuuntelimme poppia ja tulimme rauhassa. Turku ohitettiin tyylikkäästi ja Ohikulkutiellä ohitettiin muutama rekkakin, kun se tie oli hyvässä kunnossa ja uskalsi nostaa vauhdin liki satasta.

Vain yhdessä kohtaa arvio petti ja tilannenopeus oli liian suuri. Risteys/liittymä, jossa pitää kääntyä lähes 300 astetta eli melkein koko ympyrä. Auton perä lähti heittämään sivukautta..... Minä katsoin peileistä, että takana tuleva jätti väliä siltä varalta, että pyörähdetään kokonaan ympäri, Ipana ohjasi hellästi sentti kerrallaan ja koskematta jarruun (mikä olisi takuulla sitten heittänyt ympäri) rauhallisesti takaisin oikealle kaistalle. Liittymässä menee kaksi samansuuntaista kaistaa ylöspäin ja käytimme toki molempia, mutta niin vaan päädyimme oikeaan!
(Ja tämän jälkeen Ipana sanoi, että "Nyt tiedän miltä se tuntuu, otetaan seuraavat aika paljon rauhallisemmin"....)

Sitten eilen lähtivät miehen kanssa ajamaan tallille. Täällä on ollut todella järkyttävä keli nyt muutaman päivän: uutta räntää, vettä ja loskaa. Asteet plussalla ja toisaalta yöllä sitten pakkasta....
No, eivät päässeet tallille asti. Matkalta tuli mieheltä viesti, että "ojassa ollaan". Hitaassa vauhdissa loska oli lähtenyt viemään. Sehän menee kuin pulkka. 360° ympäri ja perä edellä vääränpuolen ojaan....

Onneksi kukaan ei loukannut. Ja toivon, ettei tämä tarkoita sitä, että ei kahta kolmannetta. Ainakin se kolmas kertakin saa olla tätä lajia, että vaan vähän pyörii.

Täällä on tiet näin "hoidettu".

Olen enemmän kuin suivaantunut kaupungin touhuun.

Tarviiko niitä liipata peiliksi ja jättää siihen?

Nuo hoitamattomat paikat on paljon helpommat kulkea.

Saa nähdä onko minulla autoa enää maaliskuun lopun jälkeen käytettävissä? Täältä periferiasta kun ei pääse minnekään julkisilla ja kavereita on muualla.
Miehen auto on myynnissä ja tilalle havitellaan pientä farmaria tai vastaavaa. Joka tapauksessa autoa, jossa on kaikki turvallisuusvermeet eli tyynyt ja edes jotain ajonvakauslaitteita. En halua ajella itse, enkä varsinkaan halua, että kokematon kuski ajelee autolla, jonka turvallisuus on kysymysmerkki.

Kierrätystä

Meillä on tyhjennetty tuo piharoskis "Sulo" joka toinen viikko nyt sellaiset 20 vuotta. Aika ajoin roskis on ollut aivan ääriään myöten täynnä, joskus on jouduttu laittamaan viereen toinenkin säkki. Roskafirma luonnollisesti laskuttaa extraa tällaisesta....

Lehdet, pahvit, lasin ja metallin olen kuljettanut jo vuosia aina molokiin. Varsinkin posti kantaa naurettavan määrän roskaa. Kun postia ei muutenkaan enää jaeta järkevästi, piruako jakavat jotain "Postinen" -lehteä, joka on täynnä mainoksia. Lisää jätettä vaan luukusta sisään, vaikkei asiapostikaan kulje. PAH!
(Ja ei, en voi laittaa laatikon päälle lappua, ettei ilmaisjakelua, koska silloin jäisin ilman myös sitä yhtä paikallista uutislehtistä, joka jaetaan joka talouteen.)

Vuoden vaihteessa päätimme kokeilla miten paljon jätteen määrä vähenee, jos kierrättäisimme muoviroskan itse. En olisi tähän muuten ryhtynyt, mutta aivan sairaalan vieressä on muovinkeräysastia, joten sen enempää en joudu erikseen niitä kuljettamaan. Meidän omassa kylässä on nimittäin sellainen täysin naurettava juttu, että noita nykyisiäkin astioita (paperi, pahvi, metalli ja lasi) vähennetään ja puhutaan koko ajan, että lopetettaisiin.

Tämä asia saa minut ihan raivoihini! Täällä asuu monta tuhatta ihmistä eikä suinkaan edes joka toisella ole välttämättä asiaa kaupunkiin edes viikottain. Mutta annetaan vaan ymmärtää, että kaupunki on se ympyrä kilometrin verran torilta ja sinne kuuluu jokaisen haluta.
Peruspalvelut meillä on.  Lähes jokaista laatua kauppaketjun liike, pankkeja, asiamiesposti ja tätä nykyä jopa Smartpostin laatikot, on yksi pieni vaatekauppa, kampaajaa ja parturia joka kulmalla, Suomen paras Kebab-paikka ja tietenkin autokoulu.

Ja kierrätyksestä halutaan luopua!!?  Syy ei ole allekirjoittaneelle valjennut.

Kerään muoviroskan tuollaiseen pipariämpäriin. Turhake sekin sinällään, koska kertaalleen tyhjäksi syötynä se on liian iso minkään säilyttämiseen eikä ne taida kaupassa antaa sitä täyttää..... Irtopiparimyyntiähän sitä kaivattaisiinkin joulun alla. Heh!  Idean saa varastaa vapaasti!

Tuo ämpäri on täynnä joka ikinen päivä. En ollut ajatellutkaan miten paljon muovia kertyy ennen kuin konkreettisesti näki.
Miksi hitsissä teepussit pitää pakata ensin yksittäin, sitten pahvilaatikkoon, joka kierretään vielä muoviin? Kun ne pussit on jo yksittäispakattu foliopintaiseen pussiin. Ärh!!

Koska meillä syödään paljon rahkaa, rahkapurkkeja tulee päivittäin. Ostan 500g purkkeja ja jätän ne lavuaariin niin, että kun siinä huuhdellaan jotain muuta, vesi valuu purkkiin ja sen voi huuhtoa niillä ylimääräisillä vesillä. Siinähän ei nimenomaan järkeä olisi, jos käyttäisi sitten litratolkulla vettä erikseen niiden pesemiseen.
Huuhdottava ne kuitenkin on, alkavat äkkiä haista ja mies oli jo pari hiirulaista tavoittanut varastosta nakertamasta yhtä pussia kun siellä oli jotain lihan muovia......
Niin, kippaan siis muovit ämpäristä muovipussiin ja kuljetan ne siinä astiaan. Aina useampi pussi kerrallaan. Pussit avaan ja ravitselen roskat irtonaisena säiliöön, koska automaattinen silmä ne erittelee lajin mukaan sitten kierrätysasemalla.

Niin, harvensimme tyhjennysvälin nyt neljään viikkoon ja kun purkki tyhjennettiin ensi kertaa, se oli hädin tuskin puolillaan.
Sen sijaan olen kyllä saanut viikottain viedä roskia eteenpäin, pelkkää muovia.

Ei ihme, että maailma on hukkumassa muoviin!

Ihana ystäväni oli askarrellut sytykeruusuja. Antoi minulle niitä ison pussillisen (jonka Bono söi rikki ensimmäisen tilaisuuden tullen, luullen noita hyvänmakuisiksi....)  Nyt ovat saaneet olla rauhassa, kun on todistettu, että ei ole syötävää. Takan päälle en uskalla laittaa. Sulaisivat siellä.

Koska meille ei kerry kynttilänjämiä, olen miettinyt voisiko sitä soijakynttilärouhetta sulatella vastaaviin ja käyttää sytyttämiseen. Sen pitäisi olla luontoystävällisempääkin!

Järkeähän tässä ajatuksessa ei ole. Soijarouhe oli kallista ja näihin pitäisi hukata turhaa ja ylijäänyttä. Mutta minulta jäi soijarouhetta vähän. Jos se sitäpaitsi toimii, onhan se nyt sitten sillä lailla halvempaa kuin ostaa erikseen sytykepaloja, jos itse pystyy tekemään. Minun sytykkeiden ei tarvitse olla näin kauniita ja tasaisesti peiteltyjä, koska ne on vaan tarvekapineita. En ole ajatellut laittaa niitä esille minnekään.

Munakennoja meiltä kyllä löytyy. Ostan lähes aina kananmunat näissä isoissa kennoissa.

Minä kun en askartele, olen viime aikoina saanut pelottavan paljon ideoita kaikkeen käsillä tekemiseen. 

Luetut kirjat, tammikuu

Luen koko ajan.
Saikkarilla olin kyllä ajatellut, että katsoisin yhden Ipanan intoileman sarjan kaudet DVD:ltä, mutta en ole vielä ehtinyt..... (Vähän on samanlainen fiilis, kuin eläkeläisillä, että aina on kiire.)

Hassua sinänsä, mitäpä muutakaan tässä olisi kuin aikaa. Mutta päivät vaan hupenee jotenkin käsistä.
Ihan arjen pyörittäminen: aamulenkki, aamukahvi, suihku, ehkä pyykkiä ja ruuanlaittoa, lukemista, sitten tuleekin jo ensimmäiset kotiin töistä ja koulusta, koiralenkkiä, pohtimista pitäisikö jotain tehdä (kauppareissu) ja hupsis, on ilta.

Kirja on kiva seuralainen.
Minun lukemat kirjat ovat rehellistä hömppää, enkä takuulla sivistä itseäni niillä tippaakaan.

Sikäli loma tuli hyvään saumaan, että se mahdollisti nyt mm. sellaisen reissun, että Ipana sai ajaa Uuteenkaupunkiin minun toimiessa apukuskina, ja käydä kesätyöhaastattelussa samalla. Työaikana en olisi pystynyt nipistämään tällaista päivää mitenkään ja olisi voinut vaikka lapsi jäädä ilman kesätöitä! (Niin, mitään varmaa ei toki vieläkään ole vastattu.)

****
En mitenkään saa päähäni mitä luin jouluna ja välipäivinä. Jollain tavoin on olo, että joku on unohtunut, mutta yritän ainakin listata kirjat, jotka olen lukenut tammikuun aikana.

Joulupukki toi Keplerin, Nesbon ja Remeksen. Olen useasti ostanut Remeksen jo isäinpäiväksi (koska se ilmestyy silloin), mutta joulupaketissa se ajaa saman asian... ja saapa vähän jännittää vielä pidempään ennen kuin saa käsiinsä.

Kuvassa olevat toiset kolme on kirjaston Jokereita, lainausaika max kaksi viikkoa, ei varauksia tai uusintoja. Mies löysi tuon Liitu-ukon ja se kiinnosti. Mutta aika ei riittänyt ja niinpä kävin lainaamassa sen itselleni vielä muutamaksi päiväksi.

Lars Kepler: Lazarus
Jo Nesbo: Macbeth
Ilkka Remes: Perikato
C.J. Tudor: Liitu-ukko
Lee Child: Omalla maalla
Peter James: Kuolema sanelee ehdot

Tässä tuli sitten murhaa ja kuolemaa ja väkivaltaa kerrakseen noin alkuun....

Tuija Lehtine: Seinäruusu
Tuija Lehtinen: Rafaelin enkeli
Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar

Hömppää ja romantiikkaa väliin. Kuinkahan monetta kertaa nämä samat Lehtiset....
Pitäisi hakea ainakin Rafaelin jatko ja Ruutumadonnan edeltäjä. Näistä tykkään aina!

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä
Metropoliitta Panteleimon: Murha näyttämöllä
Metropoliitta Panteleimon: Kohtalokas Leningradin matka
Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä

Ai että!! Ihania, vähän Miss Marple-tyylisiä murhia Suomalaisessa maisemassa joskus 50-60 -luvuilla. Näille vahva suositus! Itselleni ihan uusi kirjailija ja sarja.
Mmmmhhhh... ehkä neljännen jälkeen on ihan hyvä, että sarja ei jatku ainakaan omalta osaltani. Tokihan ne toistaa itseään.

Antti Heikkinen: Juice Leskinen 1950-2006, risainen elämä

Leffan jälkeen jäi mieliteko lukea tämä, minkä perusteella elokuva oli tehty.
No, suurelta osalta kyllä kahlasin ja hypin vaan, koska tarina olikin enemmän henkilöhaastatteluja, joita en lopulta jaksanut lukea. Mutta sinällään sain jonkunlaisen kuvan.
Sääli! Hieno taiteilija, joka oli juoppo ja vähän liian täynnä itseään omaksi hyväkseen.

Tammikuun saldo 14 kirjaa. 

Huonoa omaatuntoa pitelemässä

Kun keli on nätti ja ehtii viettää koirien kanssa useita tunteja metsässä rauhallisesti samoillen ja ihaillen, sitä kyllä pakosta vähän nousee pintaan huono omatunto sairaslomasta, jolla ei tunne olevansa sairas. Olkoonkin, että tiedän, etten voisi repiä mitään painavaa repimättä siinä samalla itseäni rikki.

Mikä se onkin, että pitää olla niin luterilainen käsitys, että raataen sinun on leipäsi syötävä!

Lääkärin toiveesta hain heti magneettitulosten jälkeen terkkarista collar cuffin, hassun pehmustetun roikottimen, jossa käsi pysyy paikallaan. Ehkä maailman viheliäisin kapine: niska on kuin tulessa, koska raajan paino vetää koko ajan toisen puolen lihaksia jumiin. (Käytin sitä sitten ihan kokonaisen viikon....)

Toinen juttu on toki myös se, että jos kättä pidetään kaksikin viikkoa koko ajan 90° kulmassa roikkuen, sitten tarvitaankin useampi viikko fysioterapiaa, että saadaan kyynärvarsi taas pelittämään. Näitä siis ei suoraan enää suosita, jos potilas osaa yhtään itse arvioida miten paljon rasitusta käsi voi kestää. Minähän kuvittelen tietäväni.....

Mutta koetan nyt ainakin toimia ohjeiden mukaan. Tärkein tavoite on saada tuo käsi toimivaksi. Kylkiluun paraneminen tulee ottamaan aikaa ja se tulee olemaan kipeä pitkään. Koiralenkille en tietenkään lähde cuffin kanssa. Kaatuminen käsi kiinni olisi takuulla vaarallisempaa.....

Ja siinä tullaan tähän huonoon omaantuntoon. Kun ulospäin ei voi nähdä, että mitään on rikki, tulee sellainen lintsaava olo. Kuten nyt vaikka siitä viime viikolla tehdystä lehtijutusta.

Sitten kun vapaiden aikana erinäiset ihmiset hokasasivat, että "hei, mehän voidaan nähdä vaikka keskellä viikkoa..."  No, kyllähän sitä muutenkin on arkivapaita, mutta mukavuudenhaluisena en kyllä ihan aina lämpene ajatukselle lähteä viettämään esim. ainoaa vapaapäivää pitkin poikin ajellen. Näin useammalla vapaalla on ollut ihan kivakin käydä vähän kahvilla muualla kuin oman keittiönpöydän ääressä ja erityisesti edes joskus pukea jotain säällistä vaatetta päälle...

Yksi reissu tehtiin varsin ex tempore. Ihanat ystävät kutsuivat kylään ja lähdettiin ajamaan. Kun perheistä neljä aikuista tekee vuorotyötä, yhteensovittaminen minkään kanssa on ajoittain ollut todella vaikeaa. Nyt perheiden molemmat naiset olivat saikkarilla ja miehillä vapaa viikonloppu. Saattoi vähän huvittaakin tämä mahdollisuus. Sen se vaatii, että ainakin joku on pois töistä tekosyyn varjolla. Muuten meidän pitää sopia treffit aina kuukausia etukäteen ja jokaisen esittää töissä toive, että silloin ja silloin on vapaata.

No. Ensi viikolla olen jo iskussa työmaalla.
Saikku loppuu ensi sunnuntaihin ja seuraavan viikon työvuorot alkavat kolmella vapaalla. *facepalm*  Eli tässä tulee nyt se kevyt lasku.

Olen jo varovasti kättä ottanut käyttöön. Vieläkin on vaikea kurkottaa jotain ylhäältä oikealla kädellä. Vie varmaan aikansa, että lihasmuisti palaa. Kireyksien katoamisesta puhumattakaan....
Varovasti olen tehnyt kevyitä lumitöitä, koska lumi on ollut kevyttä. Lumentyöntimen kanssa pystyn tekemään pääasiassa terveellä kädellä ja huomaankin, että vasemman käden käsivarren lihakset jomottaa ihanasti, kun niitä on käytetty.

Hip hei! Kyllä se kohta on taas entisellään.

Toimittajan kanssa kävelyllä

Meillä ilmestyy pieni hauska paikallislehti kerran viikossa. Olemme tilanneet sitä vuodesta 1997 eli heti kun muutimme tänne. Uutiset ovat aitoja paikallisesti kirjoitettuja, mitään ei osteta valtakunnan uutisista eikä samoja juttuja tarvitse lukea ensin Hesarista ja sitten Salon seudun sanomista.

Kirkkaana ja rapsakkana päivänä tein koirien kanssa aamulla varhain pikkulenkin, pakkanen nipisteli -25,7°C ja Bono totesi reilun kilsan jälkeen, että varpaat ei kestä. Edu puolestaan oli syvästi tyrmistynyt, että aamulenkki loppui sikseen.... se istui vartin eteisessä ja tuijotti ovea syyttävän näköisenä.

Olin sopinut treffit toimittaja-tutun kanssa klo 11. Pakkanen ei merkittävästi lauhtunut, keittiön mittari näytti vielä -22 kun pakkasin vaatetta päälle. Onneksi löysin kätköistä Bonolle sopivat töppöset, joskus Mummo-Karolle ostetut fleecesukat.

Tepasteltiin treffipaikalle eikä pakkanen totta puhuen tuntunut ollenkaan niin kylmältä, mitä lämpötila antoi ymmärtää. Toimittaja-Aku saapui paikalle sovitusti ja lähdettiin metsään. Juttuidea oli kertoa muistakin kuin ns. perinteisistä ulkoilulajeista talviaikaan. Olen myös itse kirjoittanut erinäisiä kiittäviä mielipidekirjoituksia lehteen, koska meillä täällä ON hirveän hyvin pidetyt reitit ja polut.

Nytpä me sitten ollaan koirien kanssa paikkakunnan turhimmat julkkikset. Nauroin juttua ilahtuneena, kivasti kirjoitettu ja juuri sellainen tänne sopiva, valoisa ja positiivinen. Kuvat oli tosi kauniita, ja mikäs ollessa, kun päivä sattui olemaan juuri parahultainen tällaisen jutun tekemiseen.
Tunnin verran käveltiin ja pohdittiin syntyjä syviä. Toimittaja totesi, ettei näitä kävelypalavereja suotta kehuta, sitähän tuntee itsensä aivan uudeksi ihmiseksi pienen keskipäivän ulkoilun jälkeen.

Eipä tässä voi kuin allekirjoittaa. Ulkoilun jälkeen olo on ihan toisenlainen kuin sisällä vietetyn päivän.
Ja vaikka tästä jutusta kirjoitankin, nauran kyllä tälle "julkisuudelle". Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin. Muutamia nauraen heitettyjä "jaatko nimmareita" -kommentteja sain samantien aamulenkillä. Lehti kun ilmestyy aamulla niin puoli kylää vähintään on sen jo lukenut.