Outo kommentti-ongelma

Blogspotissa on ollut jokin outo ongelma. En ole saanut sähköpostiin viestiä, että joku olisi kommentoinut, joten en ole voinut niitä moderoida. Näin ollen tosi monen postaus on jäänyt julkaisematta.

ANTEEKSI!!

Kävin kommentteja läpi nyt koneelta, ja toden totta, siellä on vaikka kuinka ja monta. Huoh!! 
Enpä ymmärrä, mutta tein nyt tiettyjä fiksauksia kommentointimahdollisuuteen, joten pitäisi jatkossa olla helpompaa....

KIITOS SATU VIESTISTÄ!! En olisi tätä osannut itse kaivaa mistään kaninkolosta muuten esille. ♥

Mieliteko reissuun

Kun koronaa ollaan pidelty jo niinkin pitkään kuin ollaan, myönnän olevani jotenkin tosi kyllästynyt kaikkeen sen aiheuttamaan hässäkkään, rajoituksiin, uutisiin ja muuhun. Vaikka koko edellinen 1,5 vuotta on mennyt omalta osaltani vähän salavihkaa edes koko koronaa erityisemmin huomioimatta (maskipakkoa lukuunottamatta), olinkin jotenkin yllättynyt lukiessani Sadun reissukuvausta ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan löysin itseni ajattelemasta, että ehkä sitä voisikin joskus vielä suunnitella jotain matkaa....

(Tähän nyt sivuhuomautuksena erittäin masentavat uutiset saamarin Pietarin potkupallovierailijoilta, joiden ansiosta koko Suomi todennäköisesti taas suljetaan, kun piti vähän Intian deltavarianttia käydä tuomassa.... *prkl*)

No. Mehän olemme menossa pohjoiseen loppukesällä. Patikoimaan, kuten ennenkin. Tällä kertaa kohde on meille uusi, joten kaikenlaista liittyy taas tämänkin vuoden reissuun.
Mutta siihen samaan saumaan on melko helppo nyt pistää muutama päivä extraa ja ottaa koko 15 tunnin matka seikkailun kannalta ja varata vuorokauden pit stoppeja. Eli booking piste com pääsi osaltani tarjoilemaan ja varailin lopulta meille neljälle eri päivälle majoitukset matkan varrelta. (Sivumennen, airbnb yllätti kalleudellaan verrattuna hotellimajoituksiin... Onko tämä kotimainen tapa vai osuinko vain vaikeaan ajankohtaan?)

Olemme kahtena kesänä tehneet reissun Sallaan kesäkuussa, ja tänä vuonna jännittää kovaa, miten paljon heinä-elokuun taitteessa voi olla mäkäräisiä ja muita lentolaivueen edustajia liikkeellä..... 
Mieshän oli viime vuonna vielä elokuun ekalla viikolla pohjoisessa toistamiseen ja kertoi ihmetelleensä niitä sääskittömiä päiviä...... 

Tästä ei lomafiilis parane!

Samoin Kristiinan kuvaukset Maarianhaminasta saavat aivan mieletöntä halua lähteä käymään siellä.
Tähän asti työnantaja ei ole suostunut oikein edes picnic-risteilyihin saati sitten Maarianhaminassa päivään pariin, mutta nyt rajoitusten poistuessa en näe sille enää niin merkittävää estettä.

Ja koska kesäloma on vasta edessä, minäpä menin ja varasin meille vuorokauden Maarianhaminassa. ♥ 
Jesh!! Yläfemmat tälle! Eli pohjoisesta kotiin ajettuamme ehdimme pestä pyykit ja huilata ja sitten voikin taas mennä.... 😁

(Saa nähdä miten sen kanssa käy. Työnantaja suhtautuu hyvin negatiivisesti ajatukseen laivamatkasta, jos tartunnat lähtevät leviämään. Ai että, tekisi mieli laskuttaa saamari jokaiselta potkupalloilijalta toi reissu, jos joudun perumaan... MUR!!)

Nyt kun Suomessakin on lämpötilat kuin Hua Hinissa Thaimaassa, en ehkä sillä lailla kaipaa lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan sitä tunnelmaa, lomafiilistä. Sitä meren tuoksua, tunnelmaa, kun aamulla herätessä lähinnä pohtii juodako sitruuna- vai piparminttuteetä (elämän tärkeät kysymykset), onko kämpillä riittävästi vettä, lähdetäänkö kaupungille vai siirrytäänkö altaalle. Ja mitä tänään syödään ja missä.
Vaikka kuinka olisi loma ja tällaiset kelit, näitä juttuja ei pysty siirtämään kotiin.

Vaikken meduusa-insidentin jälkeen todellakaan mene mereen uimaan, tykkään kävellä siinä rantavedessä nilkkoja myöten. Minusta on itse asiassa huikean hauskaa vaan kävellä pitkin rantaa, antaa auringon paistaa (ah, miten ihanan epäterveellistä) ja värin tarttua, käydä heittämässä juotava huiviin ja jatkaa kävelyä. Tuijotella ihmisiä, ihmetellä uimareita ja auringon paistetta aalloilla.

Toisaalta viime talven (2020) reissulta, mistä kuvatkin ovat, jäi myös todella positiivisena mieleen ns kaupunkiloma, vaikkakin rantakohteessa.
Sielläkin pystyi nimenomaan kävelemään ja ihmettelemään, toisaalta iltaisin oli paljon mahdollisuuksia käydä pelaamassa minigolfia, poolia, istua Irkkupubissa ja hölistä niitä näitä, kun tyttären mies seurasi tohkeissaan jotain futismatsia. Siinä mielessä tykkäsin Eurooppalaisesta iltaelämästä Thaimaata enemmän. Taikamaassa illat oli lähinnä sitä, että pohdittiin missä syödään, sitten mentiin ravintolaan, jonotettiin pöytää, syötiin ja siirryttiin takaisin kotiin. Ei siellä ollut samalla tavalla vapaata kävellä kaupungilla, koska jokaisen kaupan sisäänheittäjät alkoivat raskaasti kyllästyttää jo ennen kuin ensimmäinen kortteli oli kävelty. Toki siellä sitten pelattiin kämpillä Rummikubia ja korttia, paiskottiin Yatzyn noppia ja istuskeltiin vaan höpöttämässä. Vähän seurasta riippuen.

Ilmastoltaan paikat olivat siinä mielessä erilaisia, että Kanarialla illat eivät olleet viileitä, mutta ne olivat siedettävämpiä. Thaimaa ei viilene koskaan. 

Kai sitä voisi pohtia josko joskus vielä käyttäisi lentokonetta ja siirtäisi itsensä paikasta A paikkaan B. Kyllä, ilmastoikävää ja asiatonta ja mitä niitä onkaan.
Toki olisi kiinnostavaa napata paikat junista ja porhaltaa Euroopan läpi jonnekin etelään rautatietä pitkin. Ongelma, ja meille se on ihan todellinen ongelma, on se, että siinä kuluu sitten jo useampi päivä matkoissa, jolloin loma-aika onkin yhtäkkiä suunnilleen tuplat ja sitä emme halua. Ne koirat. 

Niin, että koska koirien takia loma pitää olla lyhyt ja napakka, tarviiko sitä sitten edes havitella mitään reissua ilman niitä?
No ei. Periaatteessa.
Mutta kun aloin asiaa pohtimaan, havaitsen itsessäni pienen seikkailijan heräävän, joka haluaisi lähteä katsomaan jotain uutta. Euroopassa, sen jo ehdin pohtia valmiiksi, mutta sen verran kaukana kotoa, että lentäminen on vaihtoehdoista ainoa. 

Kamelin kyydissä

Onneksi on pakko käydä töissä. Pitää kummasti jalat maassa (ja pään pilvissä) kun makselee laskuja ja miettii onko seuraavalla viikolla yksi vai kaksi vapaapäivää. 
Olen aiemminkin sanonut, että paras loma on se, jota suunnittelee, jonka saa elää, ja jota saa muistella. Tällä hetkellä elän vaihetta yksi, eli suunnittelen ja haaveilen. Kohdekin on vielä epävarma ja surffailen sekä matkatoimistojen sivuilla että muualla ihmettelemässä minne voisi mennä.

Suorita kesän aikana

Kuinka saadaan hyvä kesästressi aikaan?
Aletaan puhua suunnilleen huhtikuussa siitä, mitä kaikkea ihmisen kuuluu ehtiä ja haluta tehdä kesän aikana. Vaihtoehtohan ei missään nimessä ole vain olla möllöttää. Ehei, suorittaa sinun tulee kesäsi.

Kuva netistä: Arpeeti.fi

En ole elämässäni montaakaan bucket listiä tehnyt. Miksi? No, en ole ajatellut, että elämää pitäisi suorittaa tai jotenkin sunnitella vaikka lomat siten, että "siellä ja siellä on ehdittävä käydä" tai "se paikka on nähtävä". Toki lomaa suunnitellessa tulee pohdittua mikä olisi kiinnostava kohde ja mitä siellä tekisi, mutta jossain määrin muut seikat kyllä vaikuttavat kohteen valintaan enemmän.

En tarkoita tällä suoraan sitä, että jokainen listantekijä lähtisi elämää suorittamaan, mutta itseni tuntien sen tekisin. 
Olen elämäni aikana tehnyt kaikenlaisia listoja, ja tykkään tietynlaisista listoista kovastikin, mutta tässä kohtaa on pakko pistää jarrut kiinni. Saisin aikaiseksi vallan toimivan stressin ja ahdistuksen, kun en ehtisi suorittamaan kaikkea listattua, TAI vaihtoehtoisesti suorittaisin verenmaku suussa väkisin, enkä lopulta tykkäisi kohteista.

Tänä vuonna itselläni ei ole kuin palkatonta lomaa. Vanha työpaikka toki maksoi kaikki lomat rahana ulos ja uusi ystävällisesti myöntää vapaan. Tasan menee siis.

Me innostuimme pohjoisesta Suomesta muutama vuosi sitten ja tänäkin vuonna auton nokka kääntyy kohti pohjoista. Otamme kuitenkin menomatkan jo loman kannalta siten, että olemme varanneet yöpymisiä matkan varrelle, jotta pystymme tutustumaan myös siinä reissun varrella oleviin kohteisiin. Koska koirat ovat mukana, se asettaa tiettyjä vaatimuksia reissulle.

Mistä syntyy (meille) hyvä loma?

Meille loma on ennen kaikkea aikaa tehdä vähän mitä halutaan. Nukkua aamulla pitkään. Meidän tapauksessa peräti seiskaan... juoda aamutee rauhassa, lukea kirjaa, käydä kävelyillä, pakata retkieväät ja tehdä retki jonnekin ja syödä eväät. 
Käydä ehkä uimassa, ainakin uittaa koirat. Katsoa paikkakunnan tapahtumia, käydä jäätelöllä, ehkä piipahtaa jossain nähtävyydessä. Syödä ulkona tai ainakin jonkun muun tekemää ruokaa, tutustua paikkakunnan kahvilaan. Tunne, että voit vapaasti päättää miten päivän vietät, tekee jo kummia.

Ihan jo sekin, että sadepäivänä voi päättää tehdä koirien kanssa vaan pari lyhyttä lenkkiä ja katsoa jotain TV-sarjaa koko päivä,  voi olla tosi kivaa. Paistaa poppareita siihen viereen, avata limsatölkki. Lämmittää sauna, rapsuttaa puutarhaa, puhua ja höpöttää jotain jonninjoutavaa.

Jollain tasolla tunnistan itsessäni sellaisen valuvian, että minun pitää päästä loman aluksi pois kotoa pystyäkseni pääsemään lomamoodiin. Isäni on samanlainen, tai oli, työssä käydessään. Jos heti loman aluksi jään kotiin, tunnen jotenkin ärsyttävää pakottavaa tarvetta puuhastella kotona: siivota, järjestää, pestä mattoja ja ikkunoita ja olla sellainen kodinhengetär. Saan siitä stressin.
Kun lähdemme reissuun heti alkuun, pystyn palaamaan kotiin reissusta ja olemaan saamatta tällaista hepulia. Miksi?? Siinäpä jollekin terapeutille pohdittavaa.

Oma piha voi olla paras paikka lomailla

Minähän olen vuosia pitänyt kesällä vain niukasti vapaata ja siirtänyt lomia syksylle. Viime vuonna meillä oli yli vuotta aiemmin tilattu reissu Kanadaan lokakuussa. Piti nähdä Niagaran putoukset ja muuta, mutta tunnetusti maailma vähän muuttui siinä välissä ja reissu peruuntui. Olimme sittemmin muutamallakin patikalla ja vietimme itse asiassa valtavan kivan viikon kotoa käsin. Aivan paras mahdollinen loma, olin äärettömän rentoutunut sen jälkeen. Vastaavia patikkaviikkoja olen viettänyt aiemminkin, mutta silloin mies ei ole pystynyt pitämään lomaa yhtä aikaa. Heillä kun säädellään lomia vähän eri tavoin.

Olen ollut itsekin yllättynyt siitä, etten ole oikeastaan edes haikaillut minnekään ulkomaille. Bonon suunniteltu näyttelyreissu Tallinnaan vuosi sitten keväällä toki harmitti määräänsä enemmän, mutta muuten olen varsin tyytyväinen tähän menoon kotimaassa.
Vasta tänä keväänä myöhään tuli ensimmäistä kertaa edes mieleen, että voisi olla kiva lähteä käymään Tukholmassa tai Tallinnassa päiväseltään. Rehellisesti olisin todennäköisesti hyvin innoissani jopa ihan Porvoosta tai Tampereesta.... 

Koska kesälomaa on vain vähän, parasta alkaa tekemään kivoja asioita samantien eli vapaapäivillä. Lisäksi kesäillat ovat valoisia ja mahdollisuuksia on vaikka mihin. Olen tutkinut lähiseudun reittejä ja karttoja ja pari paikkaa kutittelee niin, että kunhan tässä pakkaan jonain päivänä reppuni..... 

Kesän tavoitteena on olla tekemättä tavoitteita. Ainoa pakollinen asia on tehdä yläkerran makuuhuone valmiiksi ennen talvea.

Siihen saakka: Iloista ja turvallista juhannusta!!!
Pitäkää juomat kylmänä ja itsenne lämpimänä, pidättäytykää hukkumasta ja muuten siveettömästi käyttäytymästä.

Kampaaja, ihmisen paras ystävä vai vihollinen?

Jäin miettimään otsikon kirjoitettuani miksen ole koskaan kehdannut ottaa itsestäni kuvaa kampaajan tuolissa? Tosi moni tuttu on julkaissut milloin missäkin näitä kuvia, joissa istutaan keeppi niskassa peilin edessä ja otetaan selfieitä. Mulla ei ole yhtään. 😐

Kotona sitten kehtasin kuvailla, koska Satu oli aloittanut ja kopioin idean.

Tosin en muistaakseni ole juurikaan käynyt kampaajalla niin, että kampaaja olisi jättänyt minut "rauhaan" istumaan siihen peilin eteen. Ja kun toinen on kädet hiuksissa, ei siinä nyt ehkä ala kaivamaan kännykkää taskusta, että odotas hetki....

Se, miksi kampaaja "ei jätä rauhaan" johtuu todennäköisesti siitä, että minulle ei ole laitettu värejä, raitoja, kiharoita tms, minkä vuoksi pitäisi jättää istumaan jonkin vaikuttamisen ajaksi.
Ei, minä kuljen ihan luonnon blondina/maantienvärisenä/ajoittain enemmän ja vähemmän kellertävänä. Aikanaan Jenkkilässä asuessa laitoin päähän hennaa. Koska omaan runsaasti punapigmenttiä, päädyin porkkanaksi. Se oli itse asiassa melko pirteä. (Ihanan kasaria....)
Sittemmin joku kampaaja on värjännyt joskus punaista, mutta tuosta pigmentistä johtuen harvoin lopputulos on ollut onnistunut. Se on yleensä porkkana tai mansikka, harvoin mitään muuta, kuten kaunis kastanja tms. mikä on ollut tavoitteena.

(Jäin tähän kohtaan miettimään, pitäisikö sellaista hennaa piruuttain kokeilla uudestaan.... sehän hiipuu pesuissa sitten......  Sanokaa nyt joku äkkiä suurilla kirjaimilla EII!!! 😂)

Muina Muumeina.

Tai siis Pikku-Myynä.

Koska ongelmallinen otsahiusten pituus.

Kun antaa ensin kampaajan pätkäistä hiukset kohtuullisen lyhyiksi. Aloittaa sitten niin sanotusti kasvattamaan niitä samantien takaisin, yrittämättä edes pitää tätä lyhyttä kampausta.... 
Kyllä, ymmärrän hyvin, jos kampaajat joskus meinaavat menettää hermonsa asiakkaiden kanssa. Minulle riittää ihan itseni. Menetän hermot jo katsomalla peiliin.

Myy näyttää kohtuullisen OK:lta vähän kauempaa.
Tosin onhan se aika hirveä aikuisella.

Mainitsemattakaan päänsärystä, mikä seuraa kun 

ponnari on tiukalla, kirjaimellisesti, päivän....

Olen oikeastaan aikuisikäni pitänyt koko ajan polkkatukkaa. Muutamia poikkeuksia, eli näitä "kokeillaanpa, jos leikataan kaikki pois (lyhyeksi) ja sitten varaan aina seuraavan leikkausajan kun tulen...."

Joopa joo. Eipä ole tainnut toteutua vielä koskaan. Tarvitsisin kampaajan, jolla olisi sellainen hammaslääkärin mentaliteetti, että lähettäisi kutsun.

2015 kesällä hiukset oli tosi lyhyet. Tykkäsin niistä. Älyttömän helpot: pese ja lähde. Jos huvittaa (ja minua kyllä yleensä huvitti), tippa geeliä otsikseen ja kampaus taakse/takavasempaan (koska pieni pyörylä otsalla ja hiukset luontuu kuitenkin vähän sivuun.)

Mutta. Ja tämä on mun elämässä jostain syystä tosi iso asia: en ehdi kampaajalle joka kuukausi ja inhoan sitä, kun hiukset kasvaa pois mallista ja alkaa näyttää pehkolta. Ja lyhyet hiukset/kampaukset vaatii kyllä sen hyvän leikkauksen säännöllisesti pysyäkseen kivana. Ja pehko tai ei, en vaan saa aikaiseksi varata sitä, vaikka peilikuva ärsyttää. 

Valuvika, asennevika. Vika on kuitenkin minussa. Joten paras pitää vaan tukka sen mittaisena, että voi ihmisten ilmoilla liikkua.

Kaivoin pari vanhaa kuvaa. Nämä on tuolta kesältä 2015.

Vielä seuraavana talvena ne oli vasta kasvuvaiheessa, mutta korvien päältä lyhyet.

Huoh!! Edelleen tykkään.

Työssä toisaalta hiukset olisi hyvä olla joko-tai. Eli joko niin pitkät, että ne saa fiksusti ponnarille tai muuten kiinni, tai niin lyhyet, ettei tarvitse miettiä tippuuko joku hiustupsu just silmille kun kanyloit tai teet jotain muuta, missä hygienia on oleellista. (En tarkoita nyt irtohiuksia vaan lähinnä näkökenttään tulevaa näköestettä tupsun/karvojen muodossa....)

Parhaillaan olen vaiheessa: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Eli koska annoin pätkäistä, niitä taas kasvatellaan ja nyt otsiksen saa sitten Pikku-Myylle.  Yksi vaihtoehto olisi kulkea vuoden verran esim. huivi päässä 24/7 ja selvittää sitten, mitä on matkan varrella tapahtunut. (Osa-aika muslimiksi? Jokohan tästä joku vetää porot nokkaan? Kulttuurista omimista.... )

Kostean lenkin jälkeen.

Saunanraikas.

Juuri tällä hetkellä hiukset on ehkä rasittavimman mittaiset. Niitä ei saa kiinni (poislukien se tötterö keskellä päätä) ja toisaalta kumartuessa korvien takaa latvat heilahtaa kasvoille. Erityisesti otsamoppi on hyvin kiusallinen, kun tuulee. Ja täällähän tulee. Lenkille on mentävä joko lippis tai tötterö päässä tai menee hermo. Koska tyypillisesti aina tuulee tietenkin takaa. 😅

Muuton jälkeen etsin itselleni uuden kampaajan. Ystävän suosituksesta kävin silloin keväällä tällä uudella tyypillä. Oli muuten hyvä tyyppi!! Tuntui heti olevan samalla aaltopituudella ja kerroin olevani maailman huonoin kampaajan asiakas, koska muistan käydä ehkä kolmesti vuodessa. Häntä nauratti. Ei luvannut muuten laittaa sitä "hammaslääkärikutsua" silti tulemaan. 

Silloin muuton yhteydessä olin antanut (edellisen kampaajan) leikata hiukset tosi vahvasti kerroksittain, ja itse asiassa aluksi ne oli kasvuvaiheessa kohtuullisen huvittavat. Latvat ylettyi hyvinkin jo liki hartioita, mutta päässä oli silti tavallaan päällimmäisenä tuo vähän nykyistä lyhyempi polkka-potta. Kerroksellisuudesta johtuen latvat oli tosi kevyttä haituvaa ja tuppasivat kihartumaan. Asia, jota  en ole omissa haivenissani havainnut ikinä!! Kihartuminen osoittautui villiksi: ne taipuivat molemmilta puolilta samaan suuntaan, vaikka satunnaisesti föönasin ne tarkoituksella, muotovaahtoa käyttäen (!!), mutta lopulta malli oli aina sellainen oikealta sisään, vasemmalta ulos.... (ei kuvia, pahoittelut, niille olisi voinut nauraa!) eli toinen puoli taipui kuten nytkin, mutta toinen 50-luvun tyyliin ulospäin....

Olen joskus etsinyt jostain nettikuvista mielestäni kivoja kampauksia ja marssinut kuvien kanssa kampaajalle. Sen nyt arvaa miten se päättyy. 
Eihän niistä koskaan tule samanlaisia, vaikka kampaaja olisi kuinka pätevä ja taitava. Kun pää, naama ja hiukset ovat vaan erilaiset. 
Onneksi minulla on ollut yleensä kampaaja, jolla on ollut kanttia sanoa suoraan, että "tuo ei taida olla sulle hyvä malli, koska et kuitenkaan laita niitä joka aamu erikseen ja malli vaatii sen". Joten niistäkin malleista on päädytty jonkinlaiseen kompromissiin.

Uuden pihan muodot

Keväällä kun pakkasin, selvittelin myös somen ihmeellisestä maailmasta, että ilmeisesti uudella paikkakunnalla ei olisi lehtokotiloita. Näin ollen päätin, etten edes harkitse tiettyjen pihakasvien siirtämistä muuton yhteydessä, koska kotilo-ongelmaa ei vaan kannata tuoda tullessaan.

No, aika on todistanut muuta. Ihan samoin niitä täällä jaloissa pyörii ja kadulla murskaantuu kuin entisessäkin paikassa.

Kaksi asiaa siirsin. Syksyllä ihmettelin hevoskastanjan pähkinää/kastanjaa, ja istutin sen purkkiin. Olin jo itse asiassa vähän unohtanut koko tyypin, kun keväällä mies kävi leikkaamassa vanhan pihan nurmikon ja kertoi kasvulavasta nousevan aikamoisen taimen. Wuhuu!! Se oli itänyt. 

Hevoskastanja. 

Oman vanhan kastanjan "pentu".

Minähän istutin myös kultasateen siemeniä syksyllä, ja kun taimi oli kasvanut syyskuuhun mennessä jo aika hyvin, pelkäsin sen kuolevan sisätiloissa talven aikana ja kuoppasin yhteen kasvulaatikkoon. (Tämäkin näkyy tuossa viime syksyn kirjoituksessa...)
Kun viimeksi kävin vanhalla pihalla kesäkuun alussa, se oli reippaasti siellä tehnyt uudet lehdet ja näytti olevan hyvässä kasvussa. Saa nähdä hoksaako uusi omistaja sen jättää vai riipiikö irti rikkaruohona. 

Keväällä kävin kuitenkin itse irrottelemassa isosta kultasateesta muutamia siemenpalkoja, jotka olivat talven yli roikkuneet pakkasessa. Istutin monta siementä ja ilokseni pari niistä iti. Nekin siirsin tullessani, koska näiden mukana ei tulisi mitään vieraslajeja.... 

Kultasateita kaksi.

Olin tuon alkuperäisen kultasateen aikanaan tilannut jostain siemenkaupasta ja siemenestä kasvattanut. Siksi tuntui erityisen kivalta tietää, että sen suku jatkuu nyt uudella pihalla meidän ilona. Minusta tuo on tosi kaunis puu, erityisesti kukkiessaan. Se, miten iso houkutin ja herkku se on paikallisille bambeille ja pupuille, on sitten täysin toinen juttu.... 

Uuden kodin pihahan on yhtä "peltoa", siis suoraa nurmikkoa, jossa kasvaa pelkästään yksi 10 metrin pätkä sireeniaitaa. Näin ollen pääsen aloittamaan alusta. 
Haaveita on kaikenlaisia, ja saatoin ihan liikaa innostua keväällä kaikenlaisista kasveista.....  Seuraava juttu onkin nyt lähteä mittailemaan pihalle ihan oikeasti järkevää ja sopivaa paikkaa kukkapenkeille. Haluan niin mielelläni ikivihreitä eli havuja ja niiden oheen sitten hortensiaa ja pionia vähän väriksi. Lisäksi ehkä (epäilemättä) jotain perusperennaa, joka saa talveksi kadota näkyvistä ja keväällä taas ilahduttaa kasvullaan.

Havittelen värikästä pihaa. Haluaisin kaikki penkit jollain tavoin koholle ja olenkin pohtinut pitäisikö niille muurata "allas" kivistä vai tyytyäkö käyttämään jotain reunusnauhaa tukemaan multaa. Nopeasti se asettuu ja siihen voi reunaan laittaa vaikka luonnonkiviä tukemaan, mutta lähinnä se, että reunan leikkaaminen ruohonleikkurilla tulisi olla nopeaa ja helppoa, ettei reunassa kasva metrinen heinä äkkiä... 

Tällaiset, kuvankaltaiset puusta tehdyt altaat muistuttavat minusta jotenkin liikaa kasvulaatikoita. En oikein lämpene niille kukkapenkkeinä, vaikka varmasti muuten toimisivatkin. Tässäkin esimerkissä on kivasti nuo laatat reunan alla, jolloin ruoho ei ehkä kasva heti kiinni reunaan.... 

Mutta kun siihen istuttaa jotain tänä kesänä, menee useita vuosia, ennen kuin kasvit kasvavat reunan yli roikkumaan ja peittävät laatikon näkyvistä. Siksi laatikko itsessään saisi olla nätti.... 

Huoh, olenko vaikea?? Olen!

Kuva netistä

Luonnollisesti iso autio piha huutaa puoleensa myös uutta terassia, mikä on suunnitelmissa vasta ensi vuonna. Siihen pyritään ainakin upottamaan pieni matala uima-allas (30 cm syvä) koirille ja tulevalle lapsenlapselle. Lisäksi hiekkalaatikko olisi myös mahdollista upottaa vaikka toiseen reunaan. Heittipä joku idean Muumitalostakin leikkimökkinä... mutta jos nyt aloitettaisiin vähän pienemmällä.

Ja kuten Marketan kanssa pikkasen ehdin vitsailla, tokihan se on mahdollista, että meidänkin pihaa jonkun vuoden päästä koristaa trampoliini yms, koska lapsenlapsi....

(Sivumennen: Jenkkisiskollani oli valtava (6 m) tramppa takapihalla ja se oli nokkelasti tehty niin, että oli upotettu maahan. Siis runkoa varten oli kaivettu "allas" ja itse trampoliini oli siis maan tasalla. Ruoholta astuttiin suoraan kumimatolle. Melko turvallista sikäli, ettei sieltä kukaan putoa korkealta, vaikka menisi matosta yli. 
Toki tuollainen järjettömän kokoinen vaatisi kaivinkoneen kaivamaan sitä koloa, mutta idea oli kiva.)

Suuruudenhulluus minussa toki lähti jo toviksi kuvittelemaan isoa, ihan oikeaa uima-allasta, niitä pyöreitä tms metalliputkirunkoisia. Mutta itseni tuntien, vesi pitäisi lämmittää n. 30 asteeseen, että sinne pulikoisin. 

Ihmislihakeitto taas ei ole koskaan ollut itselleni se juttu, joten palju ei sikäli kiinnosta. 

Verkkokauppa.com

Hauska näitä on pohtia. Malttamattomana haluaisin tietenkin, että olisi jo valmista. Mutta aika on rajallista ja priorisoida pitää.

Se on hyvä, että taloudessa asuu tuo järki, koska muuten tunteet ottaisivat vallan. 😁

Yhdestä kymmeneen - haaste

Kiitos, Emma, haasteesta!!
Tarkoitus on listata asioita omasta elämästä yhdestä kymmeneen - saavat olla mitä tahansa.
Itse kuvittelin, että tämänhän tästä nyt kirjoittaa kasaan pienessä hetkessä. Mikäs noita numeroita ja asioita on miettiessä... paitsi että. Eipa ollutkaan.

Meni mokoman naputtelemiseen useampia päiviä ja jouduin oikein pohtimaan tiettyjä numeroita.

Kuvassa heti "virhe": koirista Pappa-Edusta on aika jo jättänyt.

Itselleni alku on helppo, koska käytän sitä esitellessäni itseni: Minulla on YKSI mies, KAKSI koiraa ja KOLME lasta.

Pidän KOLMOSTA myös omana onnenlukunani eli jokaisessa elämäni aikana kirjoittamassani lottolapussa se on aina ruksittuna. (Ei, en ole voittanut.... kertooko jotain "onnen"numerosta vai mistä?)

NELJÄ kiloa on todennäköisesti jotakuinkin se määrä, jonka jatkuvasti haluaisin laihtua, olipa paino mitä tahansa. 

Ei muuten laihduta!!!

Minulla oli VIISI-vuotissuunnitelma ja pitäisi oikeastaan tehdä seuraava. Edellinen piti lähinnä sisällään tavoitteita sen suhteen, miten juhlistan (vai juhlistanko) silloisia tulevia viisikymppisiä. Pistin silloin nettipankkiin säännöllisen säästöjutun, jolla siirsin rahaa sivuun kuukausittain, ja teimme sen Kanarianmatkan koko perheen kanssa. 

Kuva: Deloitte

KUUSI-vuotiaana aloitin koulun, äitini helpotukseksi. Olin äärettömän vilkas lapsi, osasin lukea ja siihen maailman aikaan ei päiväkotiin tai eskariin noin vain päästy. Koska äiti oli kotona, minulle ei päiväkotipaikkaa myönnetty, vaikka olisin sen varmasti tarvinnut, jotta ammatti-ihminen olisi päässyt opettamaan mm. paikallaan oloa ja hiljaisuutta... 😂  Opin kyllä, sitten koulussa. Tiettävästi.

Synnyin SEITSEMÄNkymmentä-luvulla ja olen edelleen sitä mieltä, että jossain määrin silloin oli asiat paremmin. Toki ihan näitä kliseisiä kommentteja "istuttiin ilman turvavöitä takapenkillä", "saatiin mennä missä vaan, milloin vaan, eikä kukaan tiennyt" vasten katsottuna elämä oli erilaista. Saatan olla, ja olenkin, sinisilmäinen, mutta silloin oli jotenkin turvallisempaa. Olihan liikennemäärät pienempiä, joten turvavyöttömyys ei ehkä ollut ihan niin iso riski. Toisaalta mahdollisesti silloin oli erilainen mentaliteetti sellaiseen "koko kylä kasvattaa"-asetelmaan, jolloin vahdittiin vähän jokaisen mukuloita. Eli kun joku hölmöili, siihen saattoi puuttua myös naapurin Villen äiti.
Toki syntymäaikaan liittyy myös se, että minusta kasarilla tehtiin vaan maailman parasta musiikkia! Eli juuri silloin kun osuin teini-ikään ja musiikki oli tärkeää, tuli valtava määrä uskomattoman hienoja kappaleita julki ja lisäksi maailma alkoi sillä lailla avautua, että ulkomaista musiikkia oli helppo saada ja kuulla.

Kuva: yle arkisto

Luulisin, että KAHDEKSAN kilometriä olisi suunnilleen työmatka, jonka voisin vielä kulkea pyörällä. Harmikseni en vieläkään ole löytänyt (hakenutkaan) työpaikkaa, joka olisi fillarimatkan päässä. Jotenkin haaveilen siitä, että aamun ulkoilu tulisi tehtyä siinä samalla. Toisaalta tätä nykyä teen koirien kanssa puolen tunnin hyppelyn joka toinen viikko jo ennen viittä, jos menen itse aamuun töihin ja mies lähtee myös aamuvuoroon.
Pakko myöntää, että nuo aamulenkit herättävät ja saattavat yleensä varsin hyvälle tuulelle. Lenkin jälkeen keitän teetä, piipahdan suihkussa ja luen sitten lehden. Koirat ruokin vasta vähän ennen lähtöä ja ne jäävät päiväksi lepäämään tyyytväisenä, kun ovat jo ehtineet vähän aamun uutisia itsekin haistella.

YHDEKSÄN vuotta sitten aloitin edellisessä työpaikassani. En niin nuorena, mutta todella motivoituneena nykyiseen työhöni. Edelleen olen sitä mieltä, että sain olla hyvässä paikassa oppimassa uutta ammattia, ja kiitos sille olen tänä päivänä se mitä olen. Minulla on mahtavia työkavereita, huikeita tyyppejä, joiden kanssa ollaan tekemisissä edelleen. 

Viimeinen vuoro päättynyt....

En sano hyvästi, sanon näkemiin!

Sinänsä sääli, että tänä vuonna keväällä kaiken piti mennä niin kuin meni, mutta toisaalta näen tässä jälleen uuden mahdollisuuden. Lisäksi olen uudessa paikassa saanut huomata, että näitä hyviä työkavereita on tosiaan vähän joka paikassa.

KYMMENEN vuoden päästä alan toivottavasti suunnittelemaan mitä teen eläkkeellä. Tai näin uskon nyt. Huom, suunnittelemaan. En suinkaan edes hetkellisesti kuvittele pääseväni eläkkeelle vielä yli 15 vuoteen.... mutta niinhän ne väittää, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. 

Voihan se olla, että jonkun vuoden päästä tehdään päätös, ettei eläkkeelle siirrytä enää ollenkaan ilman omaa rahaa. Vaikka minulla onkin eläkesäästötili, tuskin siellä sellaisia rahoja on vielä kymmenenkään vuoden päästä, että niillä porskuttaisi useita vuosia. 

Napatkaapa tästä kiinni, lukijat!! 

Tutkielma sairaalasta

Linnuntietä meiltä on ehkä vajaa kilometri vanhalle Paimion parantolalle. Sairaala, jonka suunnitteli kuuluisa Alvar Aalto, ja jossa hoidettiin aikanaan tuberkuloosi-potilaita mm. makuuttamalla heitä vuoteissa läpi vuoden isoilla parvekkeilla hengittelemässä raikasta kangasmetsän ilmaa. Sairaala on rakennettu upealle paikalle keskelle metsää (joka on vieläkin hieno).

On todella sääli, että se ei ole enää ansaitsemassaan käytössä. Ensinnäkin se on terve talo, siisti ja iso. Varmasti vanhanaikainen, mitä tulee nykyaikaiseen terveysteknologiaan, mutta esim. tiettyjä avo-puolen toimintoja (poliklinikat) siellä pystyisi takuulla järjestämään helposti. 

Muistaen, että itse lähdin sisäilmaltaan sairaasta Salon sairaalasta, pidän sairaanhoitopiirin päätöstä lakkauttaa tämä pähkähulluna.

Kävelen siitä usein ohi. Eräs lempilenkeistäni menee nykyään reittiä, jonka nimi on Parantolan Polku. Joskus 2000-luvulla yhdistys nimeltä Parantolan Ystävät ry hankki metsät suojelukseensa ja ovat nyt rakentaneet sinne mahtavia liikuntareittejä. Siellä on alueella mm. laavu, jonne saa mennä omien polttopuiden kanssa grillaamaan ja ihailemaan kaunista maisemaa, löytyy upeita sammaleisia kuusenalusmetsiä, kaunista mäntykangasta ja leveitä, siistejä polkuja. Osan reiteistä pystyy kulkemaan jopa pyörätuolilla tai lastenvaunujen kanssa.

Alueella on myös vanha 60-luvun Lemmenlampi, jossa kertoman mukaan lempiväiset tapailivat. Sairaalassahan jouduttiin tubin vuoksi viettämään kuukausitolkulla, omaisten vierailuja ei tartuntavaaran vuoksi suosittu, ja sattuneesta syystä tuona aikana saatoi syttyä useitakin rakkaustarinoita. Lemmenlampi on nykyään vain puro, koska vesi on syönyt tiensä padon alta ja kulkee siis vain purona.

Puro on kuitenkin valtavan kaunis ja kirkasvetinen. Siinä on napakka kivipohja, joten vaikka koirat käyvät siinä kahlaamassa ja juomassa, vesi ei sekoitu mutaiseksi.

Sairaalan alueella toimii edelleen vanha parantolan päiväkoti, ja ilmeisesti päiväkodin toimesta sinne on tehty muutamia kylttejä ja lisäksi puihin erilaisia roikkuvia koristeita ja esim. kiviä, jotka on maalattu kauniisti ja kirjoitettu jokin kiva teksti, kuten "olet ihana". 

Minusta tuo on rakennuksena todella hieno. Odotan kovin, että kesällä sinne järjestetään ohjattuja kävelyitä, joissa pääsee myös sisälle. Kertoman mukaan (vanha työkaveri ollut siellä töissä) aulatilat on maalattu keltaiseksi ja sisätiloista jää valoisa ja pirteä fiilis. Sinne on myös järjestetty Aallon suunnittelemia huonekaluja, joten kaiken kaikkiaan se on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja hieno kohde. 

Ihastuin näihin pyöreäreunaisiin parvekkeisiin kovin.

Keväällä, kun käytiin Imatralla, bongasin myös sieltä alueelta ohikävellessä vanhan sairaalarakennuksen, joka oli hyvin paljon samaa tyyliä. Wikipedia kertoi sen olevan myös vanha tubisairaala, nimeltään Tiurun sairaala. Se oli toiminut sairaalakäytöstä poistuttuaan mm. vastaanottokeskuksena ja sittemmin jätetty rapistumaan. 

Minulla on epämääräinen muistikuva lapsuudesta, että naapurin Sirkka kävi siellä töissä vakiyökkönä, tämä siis 80-luvun alussa. Silloin se on toiminut keuhko- ja reumasairaalana, kuten tuo Paimiokin.
Tunsin jotenkin sympatiaa myös sitä kohtaan ja harmitti vietävästi nähdä niitä rikottuja ikkunoita ja pahvitettuja reikiä seinissä.