Aikuista elämää

Marika oli tehnyt tosi kivan postauksen aiheesta. Tartuin siihen, koska jokin aiheessa vaan kutitteli sen verran syvältä.

Me elimme ruuhkavuosia, kiirevuosia, miksi niitä sitten kukaan haluaa nimittääkin, hyvinkin reilut 20 vuotta. Lasten ikäerot ovat kahden ensimmäisen välillä 1v 11 kk ja kakkosen ja kolmosen välillä 4v 5 kk. Ensimmäinen sai tulla, kun olimme todella nuoria. Mies opiskeli vielä, asuimme pienessä kaksiossa eikä tiedetty elämästä yhtään mitään. Hyvin siihen vauva upposi, oli sosiaalista elämää ja nyytti kulki mukana missä milloinkin, rock-keikasta lähtien (isot peltorit päässä).

Kakkosen alku oli vaikea; sairaalassa meni useampi viikko ja ihan alkuun ei annettu välttämättä edes toivoa kotiutumisesta.... Silloin taaperon ja vauvan kanssa olin aika yksin. Miehen opinnot olivat hankalassa vaiheessa lopputyötä vailla, olin ahdistunut vauvan voinnista ja kädet täynnä. Olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Mielessä oli jatkuvasti se, että jossain vaiheessa muuttaisimme "jonnekin", kun mies valmistuisi ja tekisi päätöksen minne hakee.

Sitten muutimme. 200 km muualle, 200 km poispäin omien vanhempieni silloisesta asuinpaikasta, toisaalta samanverran lähemmäs miehen vanhempia, joihin kuitenkin oli matkaa vielä 200 km....  Paikkakunnalle, josta emme tienneet mitään, josta emme tunteneet ketään. Täysin ilman turvaverkkoa, lapset silloin reilu 2v ja toinen 6 kk. Minä selvästi synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, vaikkei sitä kukaan ikinä diagnosoinutkaan. Asunto oli kääpiökokoinen kaksio.

Alku oli ihan helvettiä. Ensimmäisen vuoden aikana olimme lähellä eroa monesti. Miehen työ oli sellaista, että viikkokausia oltiin pois kotoa, käytiin kääntymässä kotona ja lähdettiin taas. Olin todella yksin.
Siitä se kuitenkin jotenkin sitten lähti. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Ehkä eniten sitä, että vauva kehittyi normaalisti, joka neuvolakerralla tuli aina iloisia uutisia siitä, ettei alun ongelmat näkyneet missään. Saimme isomman asunnon vuokralle, pääsimme vähän levittäytymään. Vanhemmat vierailivat, minä aloitin työt ja sain sosiaalisia kontakteja ja tunteen siitä, että pärjätään. Lapsilla oli maailman paras perhepäivähoitaja. 

Sittemmin ostimme talon, jossain vaiheessa uskaltauduin puhumaan siitä, että ehkä kolmatta voisi harkita...  Loppu on sikäli historiaa, että kolmannen kanssa meni kivasti. Isommat lapset olivat reippaita ja toimeliaita, vauva meni siinä vasemmalla kädellä.
Tokihan oli kaikenlaista. Onneksi aika kultaa muistot. Teiniangstit jne.

Pojan lähdettyä valtion leipiin ja hyvin pian sen jälkeen muutettua omilleen, olin jotenkin kovin ylpeä siitä, että onnistuin kasvattamaan itsenäisen, omillaan pärjäävän lapsen. Yhdessä käytiin etsimässä asuntoa, pohdittiin sijaintia opintoihin kulkemisen kannalta. Piipahdettiin Ikeassa hankkimassa välttämättömyyksiä, kuten astiat. Muutettiin tohinalla, neuvoin vessan pesemisessä ja pyykkien lämpötiloja. Olihan hän jo kotona joutunut/päässyt näihin hommiin. Tiesin hänen pärjäävän ja niin on pärjännytkin.

Kakkonen muutti jo puolittain ensin poikaystävänsä luo, lopulta päätyivät hakemaan yhteistä asuntoa, kun työmatkojen takia kulkeminen oli mahdotonta niillä työajoilla. Tehtiin yhdessä reissua Ikeaan hankkimaan pieniä pakollisia juttuja. Hän pystyi pyörittämään huusholliaan heittämällä, oli sitä jo tehnyt kotonakin. 
Kakkosen muuttoon liittyy tilanne silloisella työpaikalla, josta olen edelleen kovin pahoillani. Puhuin kahvipöydässä vähän leuhkana, miten tytär oli muutettu ja joku työkaveri totesi minun olevan outo, ehkä jopa huono äiti, kun iloitsen tästä tilanteesta. Että kuuluisi olla tyhjän pesän syndroomaa ja itkeä ainakin muodon vuoksi, kun pennut lähtevät.

Olin tosi häkeltynyt tästä. Itse iloitsin siitä, että olen onnistunut ainakin jossain aivan loistavasti, Olen kasvattanut tenavat, jotka pärjäävät omillaan, hoitavat opintonsa, työnsä, maksavat veronsa ja pitävät asuntonsa asuttavassa kuosissa. Eivät tule viikonloppuisin kotiin pyykkisäkki kainalossa, että "äiti, mitä näille tehdään?" Eivät kuole nälkään kaupungissa, jossa ruokakauppoja on auki 24/7 ja joka korttelissa. 

Nuorimmainen kirjoitti ja lähti myös poikaystävän matkaan. Ei pakannut juuri muuta kuin vaatteensa, koska toisella oli huusholli valmiina. Sikäli mukava, että meille jäi valmiiksi kalustettu vierashuone, jota käyttivät sitten kaikki kolme käydessään.
Sehän ei lopullinen suhde ollut, ja tätä nykyä nuorin asuukin omillaan. Vähän on huonekalujakin hankittu matkan varrella ja jotain Ikean reissua tehty. 

Nyt olemme kaksin. Elämä on hiljaisempaa, mahdollisesti ajoittain rauhallisempaa. 
Meillä on aikaa harrastella. Aikaa pohtia mitä ME haluaisimme tehdä. 

Nykyään pyykit voi pestä kaikki yhden päivän aikana, sekä lakana- että vaatepyykit. Ruokaa laittaessa on pakko pohtia miten paljon laitetaan valmiiksi pakastimeen eväspurkkeihin, koska en edelleenkään osaa tehdä vain kahden ihmisen annoksia.
Voimme lähteä ex tempore syömään ulos, leffaan tai lomalle (töiden sallimissa rajoissa).

Minusta oli ihanaa aikaa, kun lapsilla oli harrastuksia ja oli niitä Mama's Taxi vuoroja kuljettaen ketä minnekin ja milloinkin. Mutta tämä on ihan parasta aikaa ihmisen elämässä. Koska nyt saan tavallaan molemmat; oikeuden olla terveesti itsekäs ja ajatella minä MINÄ tahdon, toisaalta voin sopia aikuisten lasten kanssa menoja ja yhteisiä juttuja. Varsinkin ne tyttären pienet tekevät kaikesta vielä hauskempaa.