Yhteenveto 2025

Vuodesta 2025 tulee ensimmäisenä mieleen jäätävä väsymys, uupumus ja satoja tunteja ylitöitä, jotka aiheuttivat siis ensin mainitun. Tuloverolistausta lukiessa ei lämmitä hirveästi tietää, että on 25 % tienesteistä tehnyt oman selkänahan kustannuksella.

Toki niillä rahoilla mahdollistettiin monenlaista. Oliko se sitten sen arvoista, sitä sopii pohtia.

Sain melko lailla viestejä tietyiltä ihmisiltä, jotka huomasivat jossain kohtaa somessa, että alkoi olla takki tyhjä monessakin mielessä. Kiitos jokaisesta viestistä!

Uusi vuosi tulkoon ja olkoon toisenlainen.

Vielä pari sanaa Vietnamista

Koska isäni vietti 10 vuotta talvet Thaimaassa, me käytiin siellä melko monta kertaa ja kuvittelen jossain määrin osaavani noissa itäisissä maissa toimia. Luulen myös osaavani jotain, mitä tulee kulttuuriin ja tapoihin....

Vietnamissa yllätti positiivisesti se, että hintataso oli jopa Thaimaata halvempi. Toki meidän osalta hinnoissa puhutaan ruuasta ja lähinnä limsa-tyyppisistä juomista. Alkoholi ei kuulu meidän normaaliin kulutukseen lomallakaan satunnaista viinilasillista enempää. Ja koska olen niuho mitä tulee viiniin, en yleensä tilaa sitä, koska pelkään saavani huonoa. 😀

Mutta vaikka olin melkoinen miljonääri Suomesta lähtiessä, johtuen ihan puhtaasti Vietnamin dongin järjettömästä määrästä nollia lukujen perässä 😀, toin myös takaisin Suomeen aika monta miljoonaa, koska raha ei kulunut määräänsä enempää. Shoppailu pelkän shoppailun vuoksi on turhaa. 

Kannoin kuitenkin Suomeen ehkä viitisen kiloa kuivattua mangoa ja useamman pussin kuivattua Jackfruitia, joka on sairaan hyvää. Myös kahvia toin pari pussillista, vaikkei sitä voikaan valmistaa Moccamasterissa (tai voi, mutta....) ja samoin muutaman teepakkauksen ja jotain pientä matkamuistoa.

Itse asiassa ns. näätäkahvi, Weasel coffee, eli se sivettikissan ruuansulatuksen läpi kulkenut kahvi, oli yllättävän hyvää. Poika nauroi, että ottaen huomioon miten paljon sitä kaupoissa on tarjolla, herää vahva epäilys, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Sivettikissojakaan ei ole mitään kymmeniä tuhansia yksilöitä, ja että jokaisen jätökset pystyttäisiin keräämään...  Eli mahdollisesti loistava huijaus. 😂
Oli miten oli, ostin pienen pussukan Weasel kahvia kotiin ja keitin sen Mocciksessa niin, että pidin hetken suodatinta kiinni ja se "hautui" kuten vietnamilainen kahvi tehdään. Ja oli ehdottomasti todella hyvää. Aivan järkyttävän pikimustaa eikä maito varsinaisesti vaalentanut, mutta maku oli hyvä. Oli sitten kissan sappihappoja tai ei, ainakin oli hyvänmakuinen ja hyvin paahdettu papu.

Mustaa myrkkyä 

Retket ja matkat maksoivat toki jotain, ja esim. Ba Na Hills oli paikallisesta näkövinkkelistä todella kallis paikka. Sisäänpääsy 950 000 VND (vajaa 30 eur) ja siellä buffet-tyyppinen ruokailu oli 350 000 VND / nekku. Vertailuna, söimme viimeisenä päivänä todella erinomaisen sapuskan, jossa pöytään tuotiin kulho riisiä ja viittä eri lisuketta, neljä juomaa (sokeriruokolimsaa, 2 x sitruunaruokolimsaa sekä teetä) ja lasku teki yhteensä neljältä alta tuon yhden hengen hinnan.

Toinen asia, joka yllätti, oli paikallisten kielitaidottomuus. Vietnam ei ehkä ole profiloitunut vielä niin vahvasti turistipaikaksi, joten paikalliset osaavat lähinnä "Hello" ja "Thank you" -fraasit. Kaikki muu tuntui menevän yli. Tämä tuotti vähän hankaluuksi mm. takseissa, jotka eivät ymmärtäneet ohjeita.

Luulen myös, että maassa on melko korkea lukutaidottomuus. Esim. taksikuski, jolle näytin pojan osoitetta, ei todennäköisesti osannut lukea sitä. Ei myöskään kirjoittanut sitä omaan mapsiinsa, jota toki muuten käyttivät runsaasti. Siellä käytetään Grab-nimistä sovellusta taksin tilaamiseen, paikallinen Über ilmeisesti. Eli tilatessa annat lähtö- ja määränpää-osoitteet, joten taksi saa määränpään valmiina omaan puhelimeensa. (Ja kirjoitusvastuu on siis käyttäjällä.... sanoo hän, joka ei osannut tehdä aksenttimerkkejä puhelimella ja asiayhteys muuttui ilman niitä.)

Jatkossa lataan tuon sovelluksen itselleni, vaikka se vaatiikin nettiä. Hotelleista netin saa, ja tilaaminen sekä päätymisosoitteen hakeminen on siten helpompaa. Toki edelleen esim. vieraassa kaupungissa ollessa sitä ei pysty käyttämään, mutta oletan, että osaavat sentään hotelleihin.... tai jos ainakin oikeaan kaupunkiin. 😄

Jostain syystä kotimainen sää kannusti pohtimaan seuraavaa lomaa...

Sen verran paikka jäi kiinnostamaan, että nuuskin jo vähän lentoja jatkoa ajatellen valmiiksi. Hong Kongin tai Bangkokin kautta pystyy lentämään suoraan Da Nangiin, joten selviää yhdellä pitkällä lennolla sekä yhdellä vaihdolla. Voisi ajatella, että vietävät Metwurstit selviäisivät paremmin.... 

Nuoret olisivat kovin halunneet muutaman tölkin lonkeroa, mutta niitä en uskaltanut ruumaan menevään laukkuun laittaa. Pari glögipulloa toki kuljetin, lasi kestää paremmin. Vaihtojen kanssa lonkeron kuljettaminen ei onnistu käsitavaroissa, vaikka sitä kentällä myydäänkin. Pitää pohtia.

Seuraavat lomat vietetään epäilemättä kotimaassa enemmän ja vähemmän. Kaikenlaista suunnitelmaa on myös parille seuraavalle vuodelle, mutta aivan varmasti johonkin kohtaan on pakko alkaa pohtia taas tuollaista 10 päivän lomaa idempään.

Poika lähetti viikonloppuna todella näyttävää videota heidän uudesta asunnostaan. Ovat päässeet muuttamaan ja nyt on tilaa kiitettävästi. Jopa niin paljon, että heillä pystyisi ehkä majoittumaan. Muuttivat siis viereiseen taloon, joten muutto sujui nokkakärryllä laatikot kuljettaen. Kun asunnot on valmiiksi kalustettu, ainoa siirrettävä asia on omat kamat. Varsin näppärää.

Aikuista elämää

Marika oli tehnyt tosi kivan postauksen aiheesta. Tartuin siihen, koska jokin aiheessa vaan kutitteli sen verran syvältä.

Me elimme ruuhkavuosia, kiirevuosia, miksi niitä sitten kukaan haluaa nimittääkin, hyvinkin reilut 20 vuotta. Lasten ikäerot ovat kahden ensimmäisen välillä 1v 11 kk ja kakkosen ja kolmosen välillä 4v 5 kk. Ensimmäinen sai tulla, kun olimme todella nuoria. Mies opiskeli vielä, asuimme pienessä kaksiossa eikä tiedetty elämästä yhtään mitään. Hyvin siihen vauva upposi, oli sosiaalista elämää ja nyytti kulki mukana missä milloinkin, rock-keikasta lähtien (isot peltorit päässä).

Kakkosen alku oli vaikea; sairaalassa meni useampi viikko ja ihan alkuun ei annettu välttämättä edes toivoa kotiutumisesta.... Silloin taaperon ja vauvan kanssa olin aika yksin. Miehen opinnot olivat hankalassa vaiheessa lopputyötä vailla, olin ahdistunut vauvan voinnista ja kädet täynnä. Olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Mielessä oli jatkuvasti se, että jossain vaiheessa muuttaisimme "jonnekin", kun mies valmistuisi ja tekisi päätöksen minne hakee.

Sitten muutimme. 200 km muualle, 200 km poispäin omien vanhempieni silloisesta asuinpaikasta, toisaalta samanverran lähemmäs miehen vanhempia, joihin kuitenkin oli matkaa vielä 200 km....  Paikkakunnalle, josta emme tienneet mitään, josta emme tunteneet ketään. Täysin ilman turvaverkkoa, lapset silloin reilu 2v ja toinen 6 kk. Minä selvästi synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, vaikkei sitä kukaan ikinä diagnosoinutkaan. Asunto oli kääpiökokoinen kaksio.

Alku oli ihan helvettiä. Ensimmäisen vuoden aikana olimme lähellä eroa monesti. Miehen työ oli sellaista, että viikkokausia oltiin pois kotoa, käytiin kääntymässä kotona ja lähdettiin taas. Olin todella yksin.
Siitä se kuitenkin jotenkin sitten lähti. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Ehkä eniten sitä, että vauva kehittyi normaalisti, joka neuvolakerralla tuli aina iloisia uutisia siitä, ettei alun ongelmat näkyneet missään. Saimme isomman asunnon vuokralle, pääsimme vähän levittäytymään. Vanhemmat vierailivat, minä aloitin työt ja sain sosiaalisia kontakteja ja tunteen siitä, että pärjätään. Lapsilla oli maailman paras perhepäivähoitaja. 

Sittemmin ostimme talon, jossain vaiheessa uskaltauduin puhumaan siitä, että ehkä kolmatta voisi harkita...  Loppu on sikäli historiaa, että kolmannen kanssa meni kivasti. Isommat lapset olivat reippaita ja toimeliaita, vauva meni siinä vasemmalla kädellä.
Tokihan oli kaikenlaista. Onneksi aika kultaa muistot. Teiniangstit jne.

Pojan lähdettyä valtion leipiin ja hyvin pian sen jälkeen muutettua omilleen, olin jotenkin kovin ylpeä siitä, että onnistuin kasvattamaan itsenäisen, omillaan pärjäävän lapsen. Yhdessä käytiin etsimässä asuntoa, pohdittiin sijaintia opintoihin kulkemisen kannalta. Piipahdettiin Ikeassa hankkimassa välttämättömyyksiä, kuten astiat. Muutettiin tohinalla, neuvoin vessan pesemisessä ja pyykkien lämpötiloja. Olihan hän jo kotona joutunut/päässyt näihin hommiin. Tiesin hänen pärjäävän ja niin on pärjännytkin.

Kakkonen muutti jo puolittain ensin poikaystävänsä luo, lopulta päätyivät hakemaan yhteistä asuntoa, kun työmatkojen takia kulkeminen oli mahdotonta niillä työajoilla. Tehtiin yhdessä reissua Ikeaan hankkimaan pieniä pakollisia juttuja. Hän pystyi pyörittämään huusholliaan heittämällä, oli sitä jo tehnyt kotonakin. 
Kakkosen muuttoon liittyy tilanne silloisella työpaikalla, josta olen edelleen kovin pahoillani. Puhuin kahvipöydässä vähän leuhkana, miten tytär oli muutettu ja joku työkaveri totesi minun olevan outo, ehkä jopa huono äiti, kun iloitsen tästä tilanteesta. Että kuuluisi olla tyhjän pesän syndroomaa ja itkeä ainakin muodon vuoksi, kun pennut lähtevät.

Olin tosi häkeltynyt tästä. Itse iloitsin siitä, että olen onnistunut ainakin jossain aivan loistavasti, Olen kasvattanut tenavat, jotka pärjäävät omillaan, hoitavat opintonsa, työnsä, maksavat veronsa ja pitävät asuntonsa asuttavassa kuosissa. Eivät tule viikonloppuisin kotiin pyykkisäkki kainalossa, että "äiti, mitä näille tehdään?" Eivät kuole nälkään kaupungissa, jossa ruokakauppoja on auki 24/7 ja joka korttelissa. 

Nuorimmainen kirjoitti ja lähti myös poikaystävän matkaan. Ei pakannut juuri muuta kuin vaatteensa, koska toisella oli huusholli valmiina. Sikäli mukava, että meille jäi valmiiksi kalustettu vierashuone, jota käyttivät sitten kaikki kolme käydessään.
Sehän ei lopullinen suhde ollut, ja tätä nykyä nuorin asuukin omillaan. Vähän on huonekalujakin hankittu matkan varrella ja jotain Ikean reissua tehty. 

Nyt olemme kaksin. Elämä on hiljaisempaa, mahdollisesti ajoittain rauhallisempaa. 
Meillä on aikaa harrastella. Aikaa pohtia mitä ME haluaisimme tehdä. 

Nykyään pyykit voi pestä kaikki yhden päivän aikana, sekä lakana- että vaatepyykit. Ruokaa laittaessa on pakko pohtia miten paljon laitetaan valmiiksi pakastimeen eväspurkkeihin, koska en edelleenkään osaa tehdä vain kahden ihmisen annoksia.
Voimme lähteä ex tempore syömään ulos, leffaan tai lomalle (töiden sallimissa rajoissa).

Minusta oli ihanaa aikaa, kun lapsilla oli harrastuksia ja oli niitä Mama's Taxi vuoroja kuljettaen ketä minnekin ja milloinkin. Mutta tämä on ihan parasta aikaa ihmisen elämässä. Koska nyt saan tavallaan molemmat; oikeuden olla terveesti itsekäs ja ajatella minä MINÄ tahdon, toisaalta voin sopia aikuisten lasten kanssa menoja ja yhteisiä juttuja. Varsinkin ne tyttären pienet tekevät kaikesta vielä hauskempaa.

Hajanaisia ajatelmia matkan varrelta

Jotain jäi hampaankoloon tuosta kesäkuun reissusta pohjoiseen. Tai koloon ja koloon, mutta joitain ajatuksia....

Suomi on hieno maa ja meillä on täällä ihan valtavan hienoja paikkoja.
Aivan suotta hingutaan ulkomaille tai varsinkin todetaan, että kotimaan matkailu on niin kallista, että on kivempi lähteä Kanarialle. (Ja kyllä, tunnen omassatunnossani pistoksen, olenhan itsekin ollut tätä mieltä ja reissannut paljon muualla....)
Se on helppo unohtaa ne tonnin lentoliput, kun Thaimaassa on törkeän halpaa elää se pari viikkoa.

Näin ei-talvilajien harrastajana olen itsekin taas tulevana talvena sitä mieltä, että missä mun aurinkoloma.
Sitä on mahdollista tiedostaa asia ja silti toimia väärin. (Eipä tarvitse kuin katsoa peiliin ja todeta, että rakas, sinä olet pullukka, vaikka takuulla tiedän miten söisin oikein....)
Suomi on takuulla talvellakin hieno. Ja joskus vielä haluan päästä pohjoiseen toteamaan itse sen oikean kaamoksen. Niin moni on kertonut, että kaamos on ihan jotain muuta kuin räntäpaskakeli täällä, missä masentuu vartissa sitä katsottuaan.
Ainakin Sallatunturissa oli erikseen ihan tehtyjä kävelyreittejä myös koiria varten, koiraladuista puhumattakaan. Sikäli voisi olla mielenkiintoista.
Eikähän sitä tiedä, kai täti-ihminen voisi opetella hiihtämäänkin.....

Peltipoliiseja ei edes yritetä laittaa paikkoihin, joissa ne lisäisivät liikenneturvallisuutta. Ne on puhtaasti keino rahastaa.
Esim. vitostiellä oli lukuisia paikkoja, joissa ajetaan ikäänkuin ylämäkeen pienen töppäreen päälle. Juuri töppäreen laskevalla puolella nopeus putoaa 100 -> 80 ja siitä 50 metrin päässä on luonnollisesti kottaraispönttö kytiksellä.
Kyllä oli harvassa paikat, joissa näit hyvissä ajoin nopeusrajoituksen laskevan, jolloin voi rauhassa nostaa jalan kaasulta ja antaa vauhdin valua hiljaksiin sovittuun (siinä merkin kohdalla), ja näin ollen ajaa tasaisesti ja rauhassa. Ei, kyllä enimmäkseen joutui aina tallaamaan jarrulle, mistä tulee jonossa ajettaessa harvinaisen ärsyttävä efekti, kun jonon viimeinen jarruttelee jo satoja metrejä ennen....

Aika moni on ilmeisesti saanut ajokorttinsa aikana, jolloin taustapeiliä ei vielä ollut. Tai sitten se on vähän kuin Bemarin vilkut, toimimaton.....
Kun moottoritiellä roilottaa menemään 120 km/h, on jokseenkin keljua jäädä jonkun perään vasemmalla kaistalla niin, että joutuu jarruttamaan, koska 110 km/h on tälle menijälle sopiva vauhti. Ylipäänsä totesin, että liikenteessä on nimenomaan loma-aikana oltava hyvin skarppina siksikin, että tien päällä on vaikka minkälaista menijää.

Sanottakoon tässä kohtaa, että nämä liikennehavainnot poikivat nimenomaan kotimatkalla, kun oli jo olevinaan kiire. En polttanut hermojani tai lähtenyt ohittelemaan vaarallisesti, kunhan totesin, että tämä on nyt näköjään tätä.
Samaan syssyyn voitaneen todeta, että toivottavasti en enää koskaan joudu ajamaan valtatietä 25 matkalla Lohja-Hyvinkää. Siinä on maailman tylsin tunti/vajaa 100 km.

Jotkut saa asua sellaisissa paikoissa kuten Hyrynsalmi, Kuopio tai Mikkeli. Siis koko ajan paikassa, missä kaupunkia ympäröi järvi tai järveä kaupunki.
Aivan mielettömän hienoja paikkakuntia. Hyvällä tavalla kävi ihan kateeksi.
Käveltiin Kuopiossa illalla vähän ja siellä täällä kaupungin puistoissa ja rannoilla oli porukoita piknikillä, lapset ui vielä illan suussa, uimarantoja oli joka paikassa. Voisin harkita muuttoa tuonne ihan vaan näiden muutamien hellepäivien vuoksi, jolloin voisin minäkin lähteä viltille syömään pientä evästä ja skoolaamaan ystävien kanssa.

Siinä missä pohjoisessa pidettiin luukut kiinni sääskien vuoksi, täällä ei voi nukkua mikään raollaan, koska ainakin täällä jatkuva kumin polttaminen ja muu päristely pitää takuulla hereillä läpi vuorokauden.
Heti ensimmäisenä iltana kotona sen huomasi ihan erikoisesti. Kun takaovi oli auki, sellainen jatkuva ulvonta ja mekkala kuului ihan taukoamatta. Kaipa jonkun isä sitten nekin renkaat ja bensat maksaa.... Lapissa oli niin kiitollisen hiljaista ja rauhallista. Sielu lepäsi.

Toisaalta tällä ei tarvinnut iltalenkillä metsässäkään huitoa yhtään.
Tokihan kärpäsiä pörrää täälläkin, ja varmasti joku hyttynenkin, mutta sellaista infernaalista hyökyä päällä ei tullut.
En tiedä miten ihoystävällisiä nuo nykyajan Offit on. Ei niistä ainakaan hyttysiin merkittävää tehoa ollut, ja uskon, että EU-säädökset on tehneet niistä pitkälle tehottomampia kuin vaikka 90-luvulla.

Thermacell on aivan oiva ostos ja kannattava kaveri.
Se ON myrkkyä, joten aivan huolettomasti sitä ei käytetä. Mutta taukopaikoilla se rauhoittaa ihan sen lähiympäristön sen verran, että pystyy syömään ja juomaan ilman, että nauttii samalla elävää ravintoa...
Meillä se pidettiin aina hyvän matkan päässä eväistä ja koirasta. Itsestäkin tietenkin.
Sen paras puoli on se, että se haihduttaa myrkkyä, mistä syystä hyttyset välttelee aluetta, jolla se haisee. Se ei siis tapa niitä, jotka sen ilmatilaan osuvat. Eli lintujen ruokaa riittää silti, vaikka ihminen tekee olonsa mukavaksi sen avulla.

Mihin porukkaan kuulut?

Isäni työn vuoksi minä olen muuttolaatikkolapsi. Asuin koko kouluaikani korkeintaan 5 vuotta samalla paikkakunnalla, muutimme koko ajan.

Aloitin alakoulun Hakunilassa Vantaalla (1976-81) ja kävin kuudennen luokan Taipalsaarella ja yläkoulun Lappeenrannassa (1981-85), lukion aloitin Porvoossa, mutta vaihto-oppilasvuoden (1987-88) vuoksi se jäi kesken, kun vanhemmat (ja minä perässä) muuttivat Englantiin, jossa jatkoin opintoja. Suomeen palattuani (1990) asuin tovin isovanhemmillani Turun seudulla, muutin Uuteenkaupunkiin opiskelemaan ja sieltä miehen kanssa Helsinkiin (1993-97). Hesasta päädyimme tänne (1997).

(Todennäköisesti taustastani johtuen koen aika ajoin perustavanlaatuista mielihalua muuttaa minne tahansa....)

Lapsena koin muuttamisen helpoksi. Sain helposti uusia kavereita, sopeuduin joka paikkaan. Puhun edelleen sujuvasti Hesan slangia, mie ja sie tai sitten tätä nykyistä (mikä on minusta kaikista murteista rumimman kuuloinen) määkimistä ja isittelyä (mitä en muuten käytä).

Mutta on kai se jotain jälkiä jättänyt. Ihmissuhteet on jääneet vajaiksi, töpöiksi. Aika ajoin koen olevani hyvinkin juureton. Mietin kuulunko minnekään ja mihin porukkaan.
Nämä pohdinnat ovat harvoin kovin mieltä ylentäviä, yleensä ne päätyvät melko masentuneeseen lopputulemaan: en minnekään.

Aikuisiällä on selvästi vaikeampi saada uusia tai ylläpitää edes näitä vanhoja, lyhyiksi jääneitä ihmissuhteita. Kun oman arjen pyörittämiseen menee jo turkasesti aikaa, pitäisi samalla kuitenkin ehtiä kysellä kavereiden kuulumisia, koettaa nähdä enemmänkin kuin satunnaisesti, soitella, viestitellä yms.

On perhe ja suku.
Minulla ei ole biologisia sisaruksia. Miehen sisarusten kanssa olemme tosi vähän tekemisissä. Älkää kysykö miksi. Ehkä meillä ei ole mitään yhteistä.
Itse olen aika paljon tekemisissä serkkujen kanssa. Koko lapsuuden vietin kesiä molempien isovanhempien luona serkkujen kanssa, joten välit sinne ovat lämpimät. Samoin isän sisarukset ovat sellaisia, että heidät kutsun kaikkiin perhejuhliin, koska he kuuluvat lähiperheeseen sillä tavalla.

On työporukka.
Itselläni on onni olla osa oikeasti kivaa työyhteistöä. Meillä on kiva fiilis töissä eikä useinkaan ole aamulla fiilis "kukahan siellä on tänään vastassa".

On harrastusporukka. Tähän mainittakoon, että enpä juurikaan harrasta enää mitään sosiaalista lajia, niin vähän vähemmälle on jäänyt. Joskus koin olevani kovinkin aktiivinen koiraharrastaja. Harrastamiseksi ei ilmeisesti lasketa, että omistaa koiran tai pari.
Mutta on siis tiettyjä ihmisiä, joiden seurassa vietän viikonlopun pari vuodessa, sitten näitä koirien kautta tulleita tuttuja, kavereita, ystäviä.
Näihin pätee sama kuin muihin: kun itse on passiivinen, ei kai pitäisi pahastua, etteivät muut ole kovin aktiivisia omaan suuntaan? Vaan kyllä se kirpaisee, kun tajuaa jossain tapahtumassa olevansa ulkopuolinen. Kun muut pitävät yhteyttä toisiinsa ja puheenaiheet ovat itselle vieraita. Tämän porukan suhteen vieraantuneisuus sattuu eniten. Kun tajuaa olevansa väärässä paikassa, kun on paikalla pyydettynä työvoimana.

On muita tärkeitä ihmisiä. Pariskunta, jonka rouvaan tutustuin niinkin huvittavasti kuin Vauva-lehden keskustelupalstan kautta. Kyllä!! Se on mahdollista! Siihen maailman aikaan Vauva-lehden palsta ei todellakaan ollut tällainen rääväsuiden sakki kuin nykyään....
Me aloimme pitää yhteyttä ensin vaan naiset, sitten miehet tutustuivat. Nykyään olemme melko paljon tekemisissä, ongelmana vain 250 kilsan välimatka fyysisesti. Mutta useamman kerran vuodessa nähdään.
Muita pariskuntia, joiden kanssa vietetään aika ajoin ilta tai pari.

Pohdinnan masentavimmassa vaiheessa päädyn myös miettimään sitä, kenet ylipäänsä voisin ajatella kutsuvani viettämään vaikka omia viisikymppisiäni tai kuka näistä edes tulisi paikalle. Kuka heistä haluaisi tietää hautajaisistani tai tulisi sinne.

Tuumausta koiranäyttelyistä yleensä

Minähän olen ennemminkin harrastanut aina koirien kanssa ihan vaan metsäpöhköilyä enemmän kuin noita virallisia lajeja. Näyttelyistä en ole koskaan varsinaisesti ymmärtänyt, ja kun tässä edellisen ja nyt eilisen kerran välissä jotain sääntöjä ja värikoodejakin mentiin muuttamaan, olin kyllä aika pihalla.
Sillä lailla se on onnellinen olotila, että kaikki on aina kotiinpäin. Minähän olin iloinen kun jätkä sai kivan värisen arvostelun ja olin pakkaamassa sitä jo kotiin, kun handleri kertoi, että "me muuten mennään vielä kilpailuluokkaankin", ja allekirjoittanut aivan kujalla, että "mitä häh?"

Edun kanssa aikanaan käytiin joitain kehiä juoksemassa, ja koska se oli monen tuomarin mielestä ihan nätti, keräsin sille ne sertit, jotta se valioitui. Myönnän, että jos se olisi ollut järjestään tuomareiden mielestä ruma kuin synti, olisin varmasti jättänyt sen niihin pakollisiin. (Mejä-sääntöjen mukaan koira tarvitsee näyttelytuloksen 15 kk iässä voidakseen valioitua ja toisaalta tuloksen virallisesta näyttelystä (yli 9kk) että voi siirtyä VOI-luokkaan. Meillä on nyt tuo jälkimmäinen kasassa.)

Nälkä myös vähän kasvoi syödessä ja tehtiin muutama ihan hauskakin lomareissu Baltiaan ja käytiin samalla "valioittamassa" se myös Virossa ja Latviassa. Ja ne reissut oli toki suunniteltu näyttelypäivien ympärille, mutta olivat ennen kaikkea yhteistä lomareissua ja hauskoja sellaisia. Pärnussa vietimme koko perhe aivan mahtavan pitkän viikonlopun. Saman kaupungin näytelmissä allekirjoittanut veti asiattoman Miss Märkä T-paita -kisan kun en tajunnut pakata kamppeita kaikkiin säihin ja ukkoskuuro löi päälle juuri kun kipitimme siellä niityllä......  (Naistuomari, voitto ei tullut siitä syystä. Heh!)

Tässä kohtaa sanon, että minusta (käyttö)koiran saaminen valioksi on helppoa kuin heinänteko (ampukaa toki samantien kun/jos olette eri mieltä.), jos muut vaatimukset täyttyvät. (Kuten käyttökoirilla vaadittu taipumuskoe-tulos.)

Puhun luultavasti suulla suuremmalla, mutta minusta aina voi valita sellaisen tuomarin, joka jakaa helpolla hyviä arvosanoja ja sertejä, ja/tai sellaisen näyttelyn, jossa osallistujia on vain muutama. Jos ei ihan ladon seinästä reväisty koira ole, kyllä se tarvittavat sertit kerää....  ja Baltian maissa tollerin kanssa tuo oli todella helppo nakki. Voi olla, että homma on muuttunut näissä vuosissa, mitkä olen ollut puuhasta pois. Aika näyttää! Cockereita on joka tapauksessa enemmän missä tahansa näyttelyissä kuin tollereita 10 vuotta sitten.

Olen kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että Kennelliitto tekee väärin kun jollain tavoin (minusta!!) luokittelee näytelmät ensisijaiseksi jalostukseen liittyväksi kriteeriksi. Nuo missikisat kun eivät palvele suinkaan kaikkia rotuja eikä kaikkia koiria.
Tai muotoilen asian toisin: en pysty henkilökohtaisesti arvostamaan kasvattajaa, jonka ainoa kriteeri jalostukselle on se, että koira(t) on olleet jonkun tai useamman tuomarin mielestä kauniit, jos niiden kanssa ei ole todistettavasti tehty mitään muuta eli niiltä puuttuu kaikki käyttötulokset.
Tässä kohtaa puhun tietysti vain omista roduistani, jotka on käyttörotuja. Seurakoirat on sitten asia erikseen.

Tässä kuvassa näkyy minusta kivasti Bonon vetävä askel. Sillä on oikeasti älyn hyvät liikkeet. Sellaiset, kuin hyvällä harrastuskoiralla tulee olla.

Mutta yleisesti siis näyttelemisestä.
En ole koskaan osannut suhtautua niihin vakavuudella.
Minä en omista yhtään jakkupukua, ja varjelkoon minua joutumasta Bono esittämään missään isossa näyttelyssä, koska tuon rodun kanssa se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Minä siis vetäisin kehässä farkuissa, fleece-takissa ja lenkkareissa.

(Todennäköisesti esittäjän pukeutuminen oikeasti vaikuttaa koirankin arvioon, valitettavasti!)  Tästä syystä ihana handleri on parasta mitä on!!

KIITOS NINNI!!!! ♥ 

Koska en osaa suhtautua ilmeisesti oikeanlaisella vakavuudella, en myöskään tajua sitä neuroottista puunaamista ja selkäänpuukottamista, mitä kehien ulkopuolella tapahtuu.

Aikanaan tollerikehän ulkopuolella kuulin suoraan, miten Edu haukuttiin pystyyn, koska oli "väärän kasvattajan koira" tai ainakin "aivan väärä valinta". Ilman erikoisempia perusteluja siis. Yleensä kyse oli niistä ihmisistä, joiden suosikkikoira oli samassa kehässä eikä meidän vuoksi menestynyt. (Olisi todella mielenkiintoista tietää olisiko juuri se koira saanut parhaan tuloksen, jos meitä ei olisi siellä ollut....)

Minähän en ole Edua esim. pessyt koskaan. Saati sitten näyttelyyn mennessä.
Minusta tuollaisen käyttökoiran pitääkin tyyliin nousta lähimmästä sorsajoesta ja lampsia suoraan kehään, esittäjä mieluusti maastohousuissa ja haulikko olkapäällä (vähän karrikoiden), koska siinähän se koiran oikea tarkoitus on.
Olen kuitenkin todistanut omin silmin, miten häntäkarvoja pörrötetään ja pöksyjä siistitään vielä ennen kehää. Tapansa kaikilla.

Onnellisimmillaan

Ei suinkaan kehässä vaan metsässä.

Bonon kohdalla olen antanut sen verran periaatteistani, että cockeri on pakko pestä ennen näyttelyä, ja se on myös pakko trimmata. (Sitä toki tarvitsee tehdä joka tapauksessa, on se sitten menossa kehään tai ei. Ja tuo on metka rotu siinä, että jos sitä ei oikeasti pese, se alkaa haista märälle koiralle.)

Mutta mitä tulee kehän ulkopuoliseen toimintaan, otin toki mukaan harjan ja kävin koiran kertaalleen sen kanssa läpi. (Eipä uskoisi, kun katsoo seisotuskuvia, sen jalkakarvat kihartuu jo....)

Sen sijaan olin äärettömän kiinnostunut seuraamaan kanssakilpailijoiden toimintaa:
oli trimmipöytää, fööniä, suoristusrautaa (Aion totisesti selvittää onko sen käyttö luvallista!!!!), saksia ja karstoja, useampi. Koiria leikattiin ja nypittiin siinä minuutti ennen kehään menoa ja toistamiseen kehätoimitsija sai huudella samoja koiria....

Sitten kun tällainen huolella puunattu koira sai saman arvostelun kuin esim. me, vieressä kirottiin kuin mustalaiset tai merimiehet ja haukuttiin tuomari puusilmäksi ja sokeaksi ääliöksi.
Samanaikaisesti ko. henkilön koiraa trimmattiin vieressä ja se vapisi.
Olen pahoillani, mutta itselleni ensimmäinen ajatus oli: mitenhän tuota koiraa kohdellaan kotona jos se pelkää noin kovin käsittelyä. Eli onko se vaan ihmisen ylpeyden ja voitontahdon väline, jolla ei ole muuten mitään arvoa? Ja kun ei menestynyt, voidaan paiskata nurkkaan kuin rukkanen?
Pisti niin vihaksi!!

Toisten kilpailunhalu ja voitontahto vie kaiken terveen järjenkäytön! En tajua. En edes halua tajuta.
Muistin taas elävästi, miksi näyttelyt eivät ole minulle mieluisin harrastus. Omissa lajeissani olen tottunut siihen, että kaverinkin menestyksestä iloitaan eikä se ole minulta pois. Tosin harrastankin tavallaan yksilölajia, jossa jokainen voi olla sen ykkösen arvoinen. Ehkä siksi.

Minusta koiralla vaan pitäisi olla hauskaa, on harrastus mikä tahansa. Jos se on näyttelyt, sitten on. Koiran pitäisi tykätä puunaamisesta edes jossain määrin, ainakaan se ei saisi sitä pelätä tai kokea sitä kivuliaana.
Tiedän koiria, jotka aivan syttyvät kun pääsevät poseeraamaan! Edukin oli nuorempana sellainen. Meillä oli kehässä oikeasti tosi kivaa, ja olen sitä mieltä, että meidän välinen "aivan sama mitä sieltä tulee, mutta tässä me nyt pönötetään" asenne toi meille joissain näyttelyissä sitä kiitosta ja rusetteja. Eduhan seisoi kehässä vapaasti häntä heiluen ja minä olin vain sen kanssa (farkuissa ja lenkkareissa), en poseerannut tuomarille tai katsellut muiden esiintymistä.

Mummokoira-Karo aikanaan kulki näyttelykehässä perässä kuin teuraaksi vietävä lammas eikä sille menestystä suotukaan. En sitä myöskään sinne enää ilmoitellut, koska se ei selvästi siitä tykännyt.

Bonosta jää vielä nähtävää.
Tokihan se on nätti, nyt todistettavasti jonkun muunkin mielestä.
Ilmoitan sen ainakin muutamaan kehään ensi vuonna. Katsotaan mihin rahkeet riittää.
Tuo on myös melko arvokas harrastus, joten ihan rahan takia en siellä ala hyppiä joka viikko.

Bono oli niin onnellinen kun oli seisotettu ja Mamma tuli hakemaan.

Se aivan loikkasi mun syliin.

Remmikin jäi Ninnille tässä kohtaa käteen.

Jee!! Mun oma pieni junnukoira!!