Valkoista joulua, vihreämpää joulua

Varsinainen joulu siis tuli ja meni. Omalta osaltamme vietimme joulun tosi rauhassa ja valoisasti, olihan meillä siis LUNTA. (Löysin itsestäni pienen talvesta tykkäävän ihmisen, joka haaveili opettelevansa hiihtämään....)

Ajoimme siis lauantaina Vuokattiin. Jossain vaiheessa syksyllä löysin hauskan tarjouksen (yksityiseltä) ja kyselin lisää. Hinta oli kovin edullinen, ja ajatus ensinnäkin lomasta ja toisekseen valkoisesta joulusta houkutti kovin. Sairaanhoitajan urani aikana en muista montaakaan joulua, etten olisi ainakin jotain osaa joulusta tehnyt töitä. Tuolta käsin se olisi mahdotonta. 😃

Lähtö oli aamulla ajoissa. No, muiden mittapuulla ajoissa, omallamme aika myöhään. Teimme koirille kunnon aamulenkin ja söimme aamupalaa ennen starttia. 

Matkalla jossain Jyväskylä-Kuopio välillä.

Maisema sen kuin kaunistui kun matka eteni.

Kuopiossa pidimme pidemmän tauon ja söimme myöhäisen lounaan. Sen jälkeen alkoi nopeassa tahdissa tulla hämärämpää ja navigaattori olisi halunnut opastaa merkillisille pikkuteille. Päätimme ajaa vitostietä kuitenkin suoraan Kajaaniin saakka, josta voisi helposti siirtyä perille. Päätös oli hyvä, tyypillinen Suomalainen ajokeli talvella. Liukasta oli, mutta porukka tuntui olevan hyväntuulista, koska mitään älyttömiä ohituksia tai perseilyjä ei liikenteessä ollut. Käytimme matkaan aikaa huomattavasti enemmän kuin GPS:n mukaan olisi pitänyt mennä. Nuo lienee laskettu kesänopeuksilla, koska pysähdykset oli nopeita tuota ruokailua lukuunottamatta. Ja mikäpä siinä kiirettä olisi tehnyt.

Kulta-Katti löytyi nopeasti, sijainti oli täydellinen, majapaikka vastasi täysin kuvaustaan ja asetuimme nopeasti taloksi. Siitä talvikamppeet päälle ja koirien kanssa lenkille tutustumaan alueeseen.

Tuo Katinkullan "kylä" on minusta tosi kiva. Se on kauniilla tavalla toteutettu, kävelyteitä oli runsaasti ja pitkin aluetta kulki hauska 2,5 km latu, jota pitkin porukka suihki suksillaan. En ole tarkistanut, mutta se lienee rakennettu joskus 80-luvun lopulla (?) ja paritalot ovat nykyään hyvän kokoisten puiden suojassa, ikään kuin metsässä. Ehdottomasti viehättävä. (Kun vertaa muutamaan muuhun vastaavaan majapaikkaan, jossa olemme käyneet: kaikki puusto hakattu alas ja pellolle pistetty sitten pystyyn kerros- ja rivitaloja...)

Meidän majoituksesta oli 800 m kylpylään ja 100 m ladulle. Kauppaan oli huikeat 200 m joten autoa ei tarvinnut startata sitäkään varten.

Illan aikana lähinnä asetuimme taloksi ja menimme ajoissa nukkumaan. Seuraavasta päivästä eteenpäin tutustuimme alueeseen lähinnä kävellen. Mies sai jonkun lenssun ja oli jo sunnuntaina räkäinen kuin mikä. Jaksoi kävellä kun rauhassa mentiin, mutta esim pidemmät patikat jätettiin suosiolla vähemmälle. 

Ensimmäisen päivän aamulenkkiin kuului hupaisa juttu. Tultiin takaisin, jäin touhuamaan jotain pyykkien kanssa, ja mies meni keittiöön laittamaan kahvia. Hän huikkasi "mitä keitetään" ja vastasin "Ei mun takia tartte" ja toinen oli ihan hölmistyneenä että mitä hittoa, justhan se sanoi, että keitetään kahvit. Tajusi sitten kun käänteli kahvipussia käsissään....

Ihanien naapurien joulupaketista

Itse tosiaan ihastuin alueeseen kovin. Ihastuin myös siihen, kun maassa on lunta, pikkupakkasta eikä ole liukasta ja lumi narskuu kenkien alla. Pimeyskään ei tuntunut niin pimeältä. Olen kuvitellut vuosia vihaavani talvea, mutta kyse onkin siis täkäläisen rapa-kura-jää-liukas-pimeä talven vihaamisesta. Tuollainen oikea talvi, se niin sanottu lapsuuden talvi, on ihan eri asia. Ja katsoessa lapsuuden valokuvia, ihan oikeasti täällä etelässäkin oli muinoin oikeat talvet. Ei se pelkkää höpöpuhetta ole tuo ilmastonmuutos. Valitettavasti.

En ole hiihtänyt sitten lapsuusvuosien. Tuo on kuitenkin ollut jo joitain vuosia vähän takaraivossa, ja olen puhunut suksien hankkimisesta, mutta koska nämä Varsinais-Suomalaiset kelit.... eipä paljon houkuta. En ole koskaan kokeillut vapaan tyylin luisteluhiihtoa ja pystyn toki näkemään, miten sekoan käsiin ja jalkoihin, kun pitäisi "luistella" ja silti samalla saada ne kepakot osumaan mielellään muualle kuin jalan eteen... 😂

Tuolla olisi voinut pimeässä salaa harjoitella ja kaatuilla ihan itsekseen.

Rinteeseen en uskaltanut. Olen sillä lailla arka, etten halua laskea yksin. Mies taas ei polviltaan enää mutkamäkisuksiin pysty, joten suosiolla skippasin. Olen kuullut runsaasti kehuja Vuokatin rinteistä, joten joku kerta isommalla porukalla, jossa joku toinenkin laskee. Ja itse voisin laskea vaikka pulkkamäkeä, kun sopivasti hullu porukka olisi mukana.

Toisaalta lumettomalla kaudella tuolla vaaralla on kilometrikaupalla ihania reittejä käveltäväksi ja läskipyöräiltäväksi....  Tavatessamme ystävät torstai-iltana ensimmäiset sanat olivat "meidän pitäisi lähteä tuonne porukalla."

Ymmärrän hyvin, että tuolla valmennetaan olympia-tason urheilijoita. Puitteet oli kertakaikkiaan upeat. Osa spandex-asuisista suksijoista lienee myös tosi urheilijoita päätellen vauhdista, millä pyyhkäisivät vähän pidempiä latuja ohi.

Alue oli koristeltu kauniisti ja levollisesti.

Itselaukaisimella leikittiin ja johonkin kuvaan osuttiin ennen kuin puhelin taas kaatui...

Alueella olisi kilometreittäin reittejä. 😍

Tuon vajaan viikon aikana tehtiin useita lenkkejä joka päivä. Kämpillä ollessa istuskeltiin kirjan ja takkatulen ääressä. Sanoin jossain kohtaa ääneenkin, että "näetkö miten olisin kotona ollessa sanonut jossain vaiheessa päivällä, että mennäänkö vähän päiväkävelylle?" Kun kotona räpäskä-kelit, kuraa ja liukasta, ei paljon houkuttele. Tuolla oli niin kiva seikkailla eri puolilla ja antaa koirien lukea uutisia. Koirathan olivat aivan uuvuksissa kaikesta jatkuvasta menosta. Tohkeissaan olivat aina lähdössä ja mieluusti kävelivät, mutta kämpille päästyä kaatuivat jokainen jonnekin nukkumaan.

Olin ottanut kotoa mukaan pari peuranlihapalaa ja ostettiin vain lohi ekana päivänä. Meidän jouluruuat oli siis peurapataa ja jääkellarin lohi. Kun kumpikaan ei merkittävästi kaipaa perinteisiä suomalaisia jouluruokia, näillä pärjäsi. Miehen lenssu ja alueella uutisten mukaan riehuva influenssa ei hirveästi houkutellut mihinkään valmiiseen pöytään.... (eikä toki sekään, että siellä oli tarjolla sitä jouluruokaa.)

Räkätaudista johtuen jätettiin myös kylpylä väliin, vaikka sinne olisi ollut kiva mennä. Toisaalta sen verran alue ihastutti, että tulemme sinne varmasti menemään toistekin. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset käyvät siellä vuosittain. Alue oli aika täynnä, tosi monessa paritalossa (niitä osake-paritaloja?) oli jouluvaloja ja ihmisiä liikkui tosi paljon päivittäin. 

Ilmeisesti Katinkullan golf-kenttä on jotenkin poikkeuksellisen hyvä? Lajia tuntematta en osaa ottaa kantaa. Päädyimme jonain päivänä seikkailemaan kentän ympäri. Päädyimme metsän reunaan ja paikalle ajoi ski-doo mies, jolta kysyimme saako kelkan jälkiä pitkin kävellä. Hän totesi lunta olevan niin vähän (!!!) että hyvin saa vielä kävellä kun ei latuja voi tehdä, joten tallustimme koko kentän ympäri umpihangessa päätyen itse asiassa lähes jonkun pihaan.... 

Hihitellen päädyimme kylpylän taakse ja totesimme kentän olevan varsin suuri.

Ystävämme, intohimoinen pyöräilijä, ihastui paikkaan tämän kuvan perusteella.

Loma oli siis mainio. Paluumatkan aloitimme ajoissa ja yllätys oli melkoinen kun radio uutisoi matkalla tuon Tapaninpäivän olevan oletettavasti kiireisin paluuliikennepäivä. Olin ajatellut, että ihmiset ottivat lomaa pitkälle joulun yli, kun kahdella vapaalla sai yli viikon....

Asia, joka kiinnitti kotimatkalla huomiota liikenteen osalta: kun nopeusrajoitus tässä maassa nyt pääsääntöisesti on se 80 km/h, on metkaa, että aina löytyy se kuski, jonka mielestä tuo kyltti tarkoittaa, että pidetään oma nopeus jonon ekana siinä 70-75 km/h välillä. Ja sitten kun ohituskaista alkaa, nostetaan oma nopeus 95-100 km/h, jolla saadaan pidettyä paikka jonon ekana. *vähän silmien pyörittelyä*  Meillähän ei ollut edes kykyä ohitteluun, boxi katolla tuo sen verran ilmanvastusta, että ei tuo minun pikkuropponen lähde kuin tykin suusta. Roikuttiin siis jonossa Jyväskylästä alaspäin, mutta Tampereen jälkeen helpotti. Matka kuitenkin eteni eikä ollut vaaratilanteita.

Toinen liikenteeseen liittyvä juttu, johon olen kiinnittänyt huomiota yleensä, en tällä reissulla, on, että moottoritielle liittyessä pidetään nopeus siinä 65 km/h kun ne motaria tulevat ajavat sataa... siinä on sitten ratkiriemukasta yrittää päästä liikenteen joukkoon kupeksimalla kaikkien edessä kun et pääse kiihdyttämään. Ne liittymiskaistat kun kuitenkin on jo motarinopeuksilla.

Kotimatkallakin meno oli kuitenkin asiallista ja rauhallista. 

Kuopion korkeudella alkoi olla jo räpäskä-keliä ja Jyväskylän korkeudella ihan silkkaa vettä. Tampereelta alas kaikki olikin jo vihreää ja mustaa....

Tähän maisemaan vielä uudestaan 💖

Kun olet niin uupunut, että ajattelet haukkaavasi puruluuta

ja nukahdat kuitenkin kesken... 

Oi, valkeata joulua

Viikon kirjat.

Näistä toiseksi alimmainen miehen.

Koti oli palatessa vähän viileä, mutta kiitos näiden plussakelien, yhdellä lämmityksellä lämpeni normaaliin. Vähän jännitti miten puuhellan uuni savuttaisi, mutta lähti vetämään hyvin. Mentiin vielä samana iltana katsomaan Levoton Tuhkimo paikalliseen leffateatteriin. Vanhana Dingo-fanina en olisi voinut sitä jättää väliin, vaikka totta puhuen leffa ei ollut niin ihmeellinen kuin odotin. Se oli kuitenkin hyvin leikattu ja osan aikaa ei pystynyt sanomaan oliko mikin ääressä oikea vai näyttelijä Neumann.

Perjantaina olin siis sovitusti töissä. On kiva huomata, että niin hauskaa kuin lomalla onkin, minulla on sellainen työpaikka, jonne on kiva palata. Ei siis harmittanut vähääkään herätä aamulla ja lähteä liikkeelle. Mies oli koirien kanssa kotona ja viikonlopun lenkkien jälkeen taitavat olla maanantaina tyytyväisiä meidän molempien vihdoin lähtevän töihin, että saavat jäädä lepäämään päiväksi.

Onneksi saimme olla joulun muualla kuin tässä ankeudessa.

Lonkeronharmaa on ihan oikea sana kuvaamaan tätä.

Viikonloppuna sitten normaaleja kotihommia ja vähän ylimääräistä ruuanlaittoa. Tytöt olivat perheineen tulossa syömään sunnuntaina, silloin myös vasta meidän joulu.

Ihanaa kun pienet tulivat taas. Olivat nukkuneet päiväunet kotona ja aivan täynnä virtaa saapuessaan. Heti alkuun piti pariin kertaan käydä moikkaamassa koiria, jotka oli portin takana yläkerrassa sen järjettömän sähläämisen vuoksi, mikä vieraita aina seuraa. Kaksi pientä ja kolme riehuvaa koiraa ei oikein toimi näissä neliöissä...

Mutta lelut ja leikit alkoivat vauhdikkaasti ja meidän syödessä olkkarissa oli iloinen höpötys. Hilla varsinkin on vihdoin "löytänyt äänensä" oltuaan siis lähes kolme vuotta aivan hiljainen. Nyt tyttöä ei voi hiljaiseksi kutsua kuin nukkuessaan. 💕  Sen päiväistä höpötystä ja touhua riitti. 

Vähän jo katettu ja savukala tuotu sisään.

Muuna ruokana ihan vain lihapataa ja muussia salaatin kanssa.

Joulupukki oli käynyt tässä osoitteessa joulun aikana,

kun ei tiennyt meidän olevan poissa.

Kerrassaan viehättävä päivä ja ilta. Tytöt olivat toisistaan tietämättään tehneet meille mielettömiä herkkuja: toinen dajmia ja toinen kinuskinougata. Ah! Muksut olivat onnellisia lahjoistaan, joskin meidän hankkimat ensisukset tuntuivat hivenen hassulta lahjalta tässä kelissä....

Ensi vuoden alusta vanhempi tytär keskittyy sitten enemmän opiskeluun ja tekee vähemmän töitä. Nuorin taas edelleen pohtii mitä alkaisi isona tehdä. Joten epäilenpä, ettei hän vieläkään saa haetuksi opiskelupaikkaa, vaikka toki se on sikäli viisasta, että turha menettää ensihakijan oikeutta, jos ei aidosti tiedä mikä kiinnostaa. Harmittaisi sitten joutua hakemaan toistamiseen. Onhan hällä vielä tuossa pari vuotta ennen kuin ikä tulee sillä lailla vastaan, että on "pakko hakea", jos haluaa ensikertalais-statuksesta hyötyä.

Minä päätin tempaista ja öljytä puuhellan päällä olevat vuolukivet. Teimme taas sytykekuppeja ja aina tulee tipluja steariinista. Niitä ei saa millään kivistä pois ja näyttävät likaisilta. Öljyämällä pinnasta tulee musta ja aavistuksen likaa hylkivä. Niinpä levittelin sormin parafiiniöljyt kivien pintaan ja etureunaan ja meistä siitä tuli oikein tyylikäs. 

Jonkin verran se haiskahti ensimmäisillä lämmityksillä, mutta teen saman vielä olohuoneen kamiinan päällä olevalle kivelle.

Öljytty ja vielä kosteudesta kiiltelevä pinta

Oli tarkoitus julkaista video siitä meidän joulujunasta, mutta en tunnu saavan sitä mitenkään tänne. 😡

Ilmeisesti koko on liian suuri tai jotain, ja taidot eivät riitä moisen kutistamiseen. YouTubeen en jaksa alkaa sitä lataamaan ja sitä kautta julkaisemaan. Onhan se nyt kumma.... 

Junavideo, tai sitten ei...

tai ainakin vahva ehkä....

Aikuista elämää

Marika oli tehnyt tosi kivan postauksen aiheesta. Tartuin siihen, koska jokin aiheessa vaan kutitteli sen verran syvältä.

Me elimme ruuhkavuosia, kiirevuosia, miksi niitä sitten kukaan haluaa nimittääkin, hyvinkin reilut 20 vuotta. Lasten ikäerot ovat kahden ensimmäisen välillä 1v 11 kk ja kakkosen ja kolmosen välillä 4v 5 kk. Ensimmäinen sai tulla, kun olimme todella nuoria. Mies opiskeli vielä, asuimme pienessä kaksiossa eikä tiedetty elämästä yhtään mitään. Hyvin siihen vauva upposi, oli sosiaalista elämää ja nyytti kulki mukana missä milloinkin, rock-keikasta lähtien (isot peltorit päässä).

Kakkosen alku oli vaikea; sairaalassa meni useampi viikko ja ihan alkuun ei annettu välttämättä edes toivoa kotiutumisesta.... Silloin taaperon ja vauvan kanssa olin aika yksin. Miehen opinnot olivat hankalassa vaiheessa lopputyötä vailla, olin ahdistunut vauvan voinnista ja kädet täynnä. Olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Mielessä oli jatkuvasti se, että jossain vaiheessa muuttaisimme "jonnekin", kun mies valmistuisi ja tekisi päätöksen minne hakee.

Sitten muutimme. 200 km muualle, 200 km poispäin omien vanhempieni silloisesta asuinpaikasta, toisaalta samanverran lähemmäs miehen vanhempia, joihin kuitenkin oli matkaa vielä 200 km....  Paikkakunnalle, josta emme tienneet mitään, josta emme tunteneet ketään. Täysin ilman turvaverkkoa, lapset silloin reilu 2v ja toinen 6 kk. Minä selvästi synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, vaikkei sitä kukaan ikinä diagnosoinutkaan. Asunto oli kääpiökokoinen kaksio.

Alku oli ihan helvettiä. Ensimmäisen vuoden aikana olimme lähellä eroa monesti. Miehen työ oli sellaista, että viikkokausia oltiin pois kotoa, käytiin kääntymässä kotona ja lähdettiin taas. Olin todella yksin.
Siitä se kuitenkin jotenkin sitten lähti. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Ehkä eniten sitä, että vauva kehittyi normaalisti, joka neuvolakerralla tuli aina iloisia uutisia siitä, ettei alun ongelmat näkyneet missään. Saimme isomman asunnon vuokralle, pääsimme vähän levittäytymään. Vanhemmat vierailivat, minä aloitin työt ja sain sosiaalisia kontakteja ja tunteen siitä, että pärjätään. Lapsilla oli maailman paras perhepäivähoitaja. 

Sittemmin ostimme talon, jossain vaiheessa uskaltauduin puhumaan siitä, että ehkä kolmatta voisi harkita...  Loppu on sikäli historiaa, että kolmannen kanssa meni kivasti. Isommat lapset olivat reippaita ja toimeliaita, vauva meni siinä vasemmalla kädellä.
Tokihan oli kaikenlaista. Onneksi aika kultaa muistot. Teiniangstit jne.

Pojan lähdettyä valtion leipiin ja hyvin pian sen jälkeen muutettua omilleen, olin jotenkin kovin ylpeä siitä, että onnistuin kasvattamaan itsenäisen, omillaan pärjäävän lapsen. Yhdessä käytiin etsimässä asuntoa, pohdittiin sijaintia opintoihin kulkemisen kannalta. Piipahdettiin Ikeassa hankkimassa välttämättömyyksiä, kuten astiat. Muutettiin tohinalla, neuvoin vessan pesemisessä ja pyykkien lämpötiloja. Olihan hän jo kotona joutunut/päässyt näihin hommiin. Tiesin hänen pärjäävän ja niin on pärjännytkin.

Kakkonen muutti jo puolittain ensin poikaystävänsä luo, lopulta päätyivät hakemaan yhteistä asuntoa, kun työmatkojen takia kulkeminen oli mahdotonta niillä työajoilla. Tehtiin yhdessä reissua Ikeaan hankkimaan pieniä pakollisia juttuja. Hän pystyi pyörittämään huusholliaan heittämällä, oli sitä jo tehnyt kotonakin. 
Kakkosen muuttoon liittyy tilanne silloisella työpaikalla, josta olen edelleen kovin pahoillani. Puhuin kahvipöydässä vähän leuhkana, miten tytär oli muutettu ja joku työkaveri totesi minun olevan outo, ehkä jopa huono äiti, kun iloitsen tästä tilanteesta. Että kuuluisi olla tyhjän pesän syndroomaa ja itkeä ainakin muodon vuoksi, kun pennut lähtevät.

Olin tosi häkeltynyt tästä. Itse iloitsin siitä, että olen onnistunut ainakin jossain aivan loistavasti, Olen kasvattanut tenavat, jotka pärjäävät omillaan, hoitavat opintonsa, työnsä, maksavat veronsa ja pitävät asuntonsa asuttavassa kuosissa. Eivät tule viikonloppuisin kotiin pyykkisäkki kainalossa, että "äiti, mitä näille tehdään?" Eivät kuole nälkään kaupungissa, jossa ruokakauppoja on auki 24/7 ja joka korttelissa. 

Nuorimmainen kirjoitti ja lähti myös poikaystävän matkaan. Ei pakannut juuri muuta kuin vaatteensa, koska toisella oli huusholli valmiina. Sikäli mukava, että meille jäi valmiiksi kalustettu vierashuone, jota käyttivät sitten kaikki kolme käydessään.
Sehän ei lopullinen suhde ollut, ja tätä nykyä nuorin asuukin omillaan. Vähän on huonekalujakin hankittu matkan varrella ja jotain Ikean reissua tehty. 

Nyt olemme kaksin. Elämä on hiljaisempaa, mahdollisesti ajoittain rauhallisempaa. 
Meillä on aikaa harrastella. Aikaa pohtia mitä ME haluaisimme tehdä. 

Nykyään pyykit voi pestä kaikki yhden päivän aikana, sekä lakana- että vaatepyykit. Ruokaa laittaessa on pakko pohtia miten paljon laitetaan valmiiksi pakastimeen eväspurkkeihin, koska en edelleenkään osaa tehdä vain kahden ihmisen annoksia.
Voimme lähteä ex tempore syömään ulos, leffaan tai lomalle (töiden sallimissa rajoissa).

Minusta oli ihanaa aikaa, kun lapsilla oli harrastuksia ja oli niitä Mama's Taxi vuoroja kuljettaen ketä minnekin ja milloinkin. Mutta tämä on ihan parasta aikaa ihmisen elämässä. Koska nyt saan tavallaan molemmat; oikeuden olla terveesti itsekäs ja ajatella minä MINÄ tahdon, toisaalta voin sopia aikuisten lasten kanssa menoja ja yhteisiä juttuja. Varsinkin ne tyttären pienet tekevät kaikesta vielä hauskempaa.

Haipakkaa, mutta fillarikausi korkattu

Onnistuin toimittamaan pyörän huoltoon juuri ajoissa ennen pahimpia kevätkiireitä. Fiksuna ihmisenä sen olisi voinut huollattaa jo keskellä talvea, mutta milloinkas sitä ajoissa olisi?

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan. 
Ajoin pyörän huoltoon juuri päivää ennen sitä lumikaaosta, mikä yllätti pari viikkoa ennen pääsiäistä. Olin liki tippa linssissä, kun ajattelin, että mun pyörä vie huoltomiehen tallissa turhaan tilaa, mutta en uskaltanut sitä poiskaan ajaa. 
Ja fiilis, kun pääsi taas hyppäämään kyytiin oli kyllä mieletön! ♥

Auton mittarinlukema oli hauska siinä kohtaa, kun siirryin taas

työmatkapyöräilijäksi. Nauratti jättää se "seisomaan".

Mulla oli viime syksynä hyvin epämiellyttävä ja epäsopiva pyöräilykypärä, ja sitäKÄÄN en saanut aikaiseksi uusia talven aikana. Nyt oli kuitenkin pakko, koska periaatteesta haluan pitää pottaa päässä ajaessani.

Ja senhän siis oli oltava keltainen. Koska mun kumisaappaat. (Joita toivottavasti en joudu käyttämään....)

Tokmannin sivusto kertoi, että meidän lähimyymälässä olisi YKSI keltainen kypärä. Sinne siis. 
No eihän ollut. Seitsemän muuta oli laatikoineen pinoissa, ja keltaista ei löytynyt kuin rakennuskypärä-mallistosta. Onneksi paikalle sattui kiva ja reipas miesmyyjä, joka kävi vähän varastoa penkomassa ja toi sen ainokaisen. 

Laitoin Tokmannin sivuston kautta palautetta, miten hienosti homma hoidettiin, koska keski-ikäiset täti-ihmiset voi joskus olla hankalia, kun ne saa päähänsä, että sen on oltava jotain tiettyä. 

Potta on oltava!

Pääsiäisen pyhät meni kivasti. Otin lauantaiksi keikkatöitä vanhassa paikassa ja tosi kivalla fiiliksellä tein illan vanhojen kamujen kanssa.

Muut pääsiäisen päivät meni rattoisasti pihahommissa. Kovin paljon ei vielä pysty tekemään, koska maa on roudassa, mutta lettuja saatiin sentään ulkotulella jo paistettua ja tulevan kesän koirahoitaja istui pitkään kahvilla ja letuilla meidän kanssa. Meillä on niin uskomaton mäihä käynyt ihmisten suhteen täällä, olen edelleen siitä hyvin otettu. On siis ihmisiä, joiden kanssa synkkasi samantien ja tosiaan on puolin ja toisin apua ja seuraa. 

Hississä matkalla töihin.

Pihalla on suuresti ilahduttanut se, että vihdoin näyttäisi istutukset alkavan tuottaa tulosta. Viime syksynä istutetut sipulit, ainakin hyvin iso osa niistä, näyttäisi nousevan pintaan, ja tosiaan kasvihuoneen kyljessä olevassa laatikossa krookukset peräti kukkii jo. ♥

Tähän viikonloppuun on sitten osunut vanhemman tyttären muutto. Nyt ollaan siis tämän kevään aikana muutettu jokainen lapsi kertaalleen. Toivottavasti saadaan pitää jonkin verran taukoa ennen seuraavaa settiä. 

Tyttären perhe muutti muutaman kilometrin vähän isompaan asuntoon ja päivän verran kannettiin tavaraa ja pyrittiin ainakin jotain laittamaan paikalleen. Tytär oli hakenut vauhtia päivystyksestä aamutuimaan (viimeisillään raskaana) ja jouduin emoilemaan ja patistamaan häntä olemaan reuhomatta muuttokuormien kanssa. 

Asunto on tosi kiva, ja kun haettiin pikku-Hilla iltapäivällä uuteen kotiin, oli kiva, että sängyt oli paikallaan ja pedattuna ja sohva kasattuna. Saivat jäädä kaksistaan sinne viettämään iltaa, kun tyttären mies oli iltavuorossa. Oli kuulemma löytänyt kotiin illalla. 😃

Ihana kevät!! Päivälämpötilat on jo tosi kivat, joskin aamuisin on aika viileää kun lähtee koirien kanssa lenkille.

Fillaroidessa onneksi tarkenee. Lapaset tosin on pakko olla.

Muutoksia tulevaan 2023

Näin vuosikatsauksen jälkeen on hyvä vähän pohtia suunnitelmia ja tavoitteita tulevalle. Meidän kohdalla tulee melko suuria muutoksia.

Heti tammikuun alussa pojan tyttöystävä ottaa siivet alleen ja lentää Hanoihin Vietnamiin. Palaa siis kotiin Suomessa vietettyjen vuosien ja opiskelujen jälkeen. Loppukuusta poika lentää perässä. Molemmilla vain yhdensuuntainen lippu eli paluusta ei ole tietoa. 

Löytyykö sieltä töitä, löytyykö omannäköinen elämä, sitä lähtevät etsimään ja tekemään..... 

Haikeaa! Äärettömän haikeaa ja samalla tunne onnistumisesta: olen kasvattanut nuoren, joka uskaltaa kokeilla ja luottaa siihen, että elämä kantaa myös toisella puolen maapalloa. Olen saanut mahtavan miniä-kokelaan, vähän kuin kolmannen tyttären. He pärjäävät kyllä!

Aasia on suuri, joten varmasti kahdelle korkeakoulutetulle löytyy töitä. Toisaalta tietävät kyllä, että Eurooppa on vain tässä kulman takana ja aina voi palata takaisin ilman tunnetta, että olisi jollain tavoin epäonnistunut. Päinvastoin. 
Itse saatoin jopa sanoa, että olisi kiva jos palaisivat. Voisihan tuo sikäläinen anoppikokelas muuttaa Eurooppaan, ehkä. Koska fakta kuitenkin on, että valitsemallaan alalla työnäkymät keskittyvät vahvasti enemmän länsimaisiin maihin. Mutta katsotaan miten tämä tästä etenee.... 
Ainakin saattaa olla tiedossa joskus lomareissua siis jälleen Aasian suuntaan.

Toisaalta marraskuussa tuli huikean hienoja uutisia: vanhempi tytär on saanut opiskelupaikan XAMKista ja aloittaa siellä opinnot näillä näkymin tammikuussa 2024. Seuraa muutto Kouvolaan, jossa kampus sijaitsee... 
Tämä ihanainen perhe siis lähtee kolmen tunnin matkan päähän. 

Ehkä jopa edellistä isompi huokaus. Samalla kuitenkin toistamiseen onnistumisen tunne: ovat valmiit kokeilemaan siipiään, todenneet, että opiskelemalla maailma avautuu ihan eri tavoin. 

Maantietä riittää ja se ole kuin renkaat alle.

Näillä näkymin nuorin, Ipana, sentään jää tänne alueelle edelleen. 
Jatkaa toistaiseksi töissä eikä ehkä enää haaveile lähdöstä Libanoniin YK-joukkoihin, kuten välittömästi armeijasta kotiuduttuaan.
Itse äitinä yritän houkutella hakemaan yhteishaussa jonnekin opiskelemaan, mutta toisaalta armeijavuoden jälkeen on tietenkin kiva vähän kerätä rahaakin tulevaa varten. Kunhan ei jämähdä sinne. 

Katotaan mihin vuosi johtaa.
Melkoisena vitsinä tässä on jo ehditty puoli viikkoa kuulla "varhaisista" aamuista.... 
(Varha = Varsinais-Suomen HyvinvointiAlue)

Lakkiaiset

Koska neljäs heinäkuuta ja mahdollisuus juhlia tyttären lakkiaisia, pistettiin sitten vähän överimmät juhlat....

Jälkiviisaana: lakkiaisten ajankohtaa voisi aivan hyvin vaihdella näin. Miksi kaikkien pitäisi juhlia samana päivänä? Nytkin Ipanan luokkakaveri ja kaveri eka-luokasta lähtien, pääsi mukaan, ja hänen juhlat ovat sitten elokuussa, jolloin me pääsemme sinne juhlimaan.

Sitäpaitsi tämä oli ajankohtana todella hyvä ja toimiva. Ihmiset ovat vapaalla ja hyvällä kesäfiiliksellä. Eikä tarvitse stressata siitä toukokuun säästä, mistä ei ikinä tiedä.

Kahvipöytää katettuna valmiiksi

Ihana Ipana!! 

Juhlakalu

Koska kuulun Perniön VPK-naisiin, kysyin jo varhain keväällä, saisinko käyttää tuota VPK:n taloa (ent. nuorisoseuran talo) juhlapaikkana. Olen kaikki aiemmat juhlat järjestänyt aina kotona, mutta meillä ongelmaksi tulee, ettei istumapaikkoja ruokailua varten ole riittävästi, keli voi olla sellainen, ettei pihalle voi mennä, ja sitten nuo kaksi koiraa jaloissa....

On aina turhauttavaa komentaa koiria pois ihmisten lautasilta, koska sohvapöydällä syöminen on kuin tunkisi lautasen tahallaan niiden pään korkeudelle.

Sain samalla otettua muutamia mainoskuvia, joita palopäällikkö saa käyttää jatkossa mainonnassaan. Talolla on tehty talven aikana valtava remontti ja se oli saatu aivan mielettömän kivaksi. Täysi ravintolakeittiö varmisti henkilökunnan tyytyväisyyden. Jään ikuisiksi ajoiksi kiitollisuudenvelkaan ihanalle ystävälläeni, joka tyttärineen tuli keittiöorjiksi. Pusuja Sanna!!!

Myös ruokapöydässä ilmapallot

Tilasin jo syksyn puolella kiinalaisesta verkkokaupasta rekvisiittaa ja täytyy myöntää, että homma vedettiin aivan yli. Siis niin jenkkiläisittäin överiksi kuin pystyy, ja sikäli oli hirveän hauskaa juhlia nimenomaan neljäs heinäkuuta....

Alunperin Ipanan piti lähteä Jenkkilään kuun lopulla, mutta rajat ovat vielä kiinni ja lennot peruttu. Omalla tavallaan harmi, mutta korona-tilanteesta johtuen olen tyytyväinen.

Sinne voi mennä, kun riski sairastumiseen on pienempi, tai sitten täytyy tyytyä jäämään Eurooppaan. 

Silmäteräni! ♥♥♥

S-ilmapallo puhkesi puhaltaessa.

Ei paljon haitannut.

Oli pirteät ja kivat juhlat. Ihmisiä oli sopivasti, ruoka oli hyvää ja se riitti, ja kuten sanottua, keittiössä toimiminen oli helppoa kuin mikä. Pian neljän jälkeen oltiin jo valmiit ja siivottu.

Toin pöytäliinat kotiin pyykkiin ja jätin Talon jääkaappiin vähän palomiehille maistiaisia..... menevät sinne kuitenkin jatkamaan hommia taas.

Marraskuu blues

Pieni keittiön kohennus on tehty ja uusittu keittiö on tällä hetkellä varsin raikas.
Mikään ei merkittävästi muuttunut, mutta yksi kaappisysteemi lähti, joten sellaista kahta huonetta katkaisevaa kohtaa ei ole ja kulkeminen on sujuvaa ja avaraa.

Pelkkä uusi maali seinissä kirkasti koko kämppää jännästi.

Tästä lähdettiin.

Yläkaapin vasemmalla puolella oli ennen 

pyökinvärinen irtohylly.

Yksi tolppajalka piti hankkia pöytätasoon. 

Hylly jäi seinältä pois.

Vitriinikaappia nostettiin ehkä 15 cm korkeammalle.

Ja koska maalia ostettiin (tarkoituksella) koko ämpärillinen, remontti jatkuu sen verran, että eteisen seinät käsitellään nyt samoin tein. Eteinen on koko huushollin murheenkryyni. Onneton läpijuoksupaikka, josta kaikki hiekka yms kulkeutuu pitkin muita huoneita.
Sokkeloinen ja kulmikas. Lisäksi edelleen täysin alkuperäisessä kuosissa.

Jospa valkoinen maali tekisi terää sillekin.....

Kun Kivet tuli pestyä, otin ne myös käyttöön.

Isäinpäivä.

Joku vuosi sitten joku oli päivittänyt facebookiin (minusta) hauskan (vitsikkään): 

"Koska olen mitä suuremmassa määrin syyllinen siihen, 

että oma isäni, samoin kuin tämä vierellä kulkeva henkilö on tullut isäksi,  

mielestäni tänään kuuluu lahjoa minua."

Meillä oli aivan valtavan ihana isäinpäivä! 

Omat isot lapset tulivat puolisoineen lauantaina illansuussa. Nuorin kävi heidät noukkimassa ja jo siihen tilanteeseen tuli sopivaa levotonta huumoria, kun minä aloin kotoa käsin neuvomaan, minne ajaa, vaikka olivat menossa täysin eri paikkaan....

Nuorison kanssa istuttiin ja syötiin pientä iltapalaa, skoolattiin kesällä hankitulla skumpalla ja naureskeltiin pitkästä aikaa koko iso lössi yhdessä.

Sauna lämmitettiin ja kaikessa rauhassa nautittiin.

Aamulla minä ja tuo vierellä kulkeva isä lähdimme käyttämään koirat lenkillä ja kun palasimme, keittiössä oli täysi hööki päällä. Nuoriso oli keittänyt kahvit ja laittanut aamupalan. ♥

Olin laittanut peuran muhimaan jo aamulla, joten ruoka oli ikäänkuin tulossa itsestään.

Siinä odotellessa, koska satoi eikä kukaan halunnut sen enempää lähteä ulkoilemaan, otimme muutaman tiukan erän Rummikubia.

Ei kyllä voittoa heru näillä korteilla....

Pelin taktikointia.....

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. 

Oh dear, it's a deer - peuraa siis, muusipedillä, vierellä vähän tomaatteja sekä fetaa uunin kautta ja Waldorfin salaattia (onks nyt joulu, kysyi Ipana) ja kokonainen lohifile jääkellarin lohena. Isomman tyttären lempiruokaa, eivät raaski itse ostaa lohta, joten pyrin tekemään sitä aina kun käyvät. 

Oikein kovaan joulufiilikseen en ole vielä päässyt.

Lonkeronharmaa keli vie mehut, vaikka samanaikaisesti jollain kieroutuneella tavalla nautin siitä, että kun iltalenkit tekee aina pimeässä, otsavalo paljastaa myös vastaantulijat (joita täällä ei kyllä näy). 

Pariin kertaan on peura tai pari säikäyttänyt, kun otsavalon kiilteessä joku katsookin takaisin.
Vaikka niitä näkee joka vuosi, joka kerta se sykähdyttää.

Kyllä tämä tästä. Syksy siis.

"... läpi syyskuun,

läpi repaleisen lokakuun,

kaipuun kaljakori kilisee,

mua oottaa,

ikävistä ikävin,

marraskuu...."

Joulun hyökkäys

Tilannehan on meidän perheessä ollut tämän syksyn sellainen, että pojan tyttöystävineen piti olla Irlannissa uudenvuoden yli, koska lopputenttien aikataulu oli yliopistolla hassu ja toisekseen ajattelivat, että kun sinne kerran on menty, voi yhtä hyvin katsoa maan perinteet kunnolla.

Vanhemman tyttären poikaystävä taas tietää jo olevansa kiinni joulunpyhinä töissä, kuten allekirjoittanutkin. Näin ollen olin jo alustavasti suunnitellut, että vietämme joulua vähän ennakoiden jo lauantaina 22.12. kun näyttäisi kaikkien (Suomessa olevien) osalta onnistuvan.

No, sitten kävikin niin, että vajaa pari viikkoa sitten sain Irlannista viestin, että tulevat Suomeen jouluaattona!! JIPII!!
Saan siis kuitenkin kaikki lapset jossain vaiheessa joulupöytään....  tosin edelleen näistä työjouluista johtuen vietämme joulun jonain muuna päivänä kuin 24.12., mutta se nyt on ihan sama!!

Todennäköisesti vietämme itse asiassa useamman joulun: ensin lauantaina ennen varsinaista vanhemman tytön kanssa, sitten pienemmällä porukalla vielä aattoaamuna, todennäköisesti joko joulupäivänä pojan kanssa ja toivon mukaan välipäivinä vielä ihan koko iso konkkaronkka!!

Olen aivan innoissani, tohkeissani ja in löööve tämän ajatuksen kanssa!!

Siitä kun intoilin ja kirjoittelin listoja (koska rakastan listoja...), Ipana totesi lakonisesti: Äiti, tais vähän lähteä taas laukalle......
Nooo, saatoin toki hippasen innostua!   Hih!!

Tehtiin pikainen joulutervehdys-reissu ja tsekattiin Porvoon joulumarkkinat sunnuntaina. Harmillisen harmaa sää ei varsinaisesti houkutellut enempiin kävelyihin, mutta kivalta näytti silti. Näin kun mitään hankittavaa ei enempää ollut, ennemminkin tuli nautittua tunnelmasta ja fiiliksestä.

Mainittakoon, että Brunbergin myymälässä oli pakko pistäytyä, koska kaikkia tuotteita ei myydä muualla. Sinne antaisin palautetta, että Vanhankaupungin myymälän järjestys on todella sekava ja toimimaton. Meinasi pakokauhu iskeä, kun ei päässyt eteen eikä taakse ja porukka joutuu jämähtämään hyllyn eteen, jolloin kukaan muukaan ei sieltä pysty mitään ostamaan.
Tehtaanmyymälässä järjestys on sellainen, että siellä tavallaan jonotetaan ovelta asti ja noukitaan matkan varrelta hyllystä mitä halutaan ja päädytään kassalle. Se toimii!!

Siihen on pari tippaa kuumaliimaa tarvittu!

Ihmettelin kovasti, kun mies ei heti luvannut samanlaista askarrella!

Kotona sen sijaan on valmiina listat tarjottavista ruuista, itselleni lista asioista, jotka täytyy hoitaa ennen joulua (kuten nyt esimerkiksi saunan ja pesuhuoneen pesu) ja sitten olen ihan vähän vaan aloitellut joulun tunnelmointia.

Karkkihylly on toisella hyllyllä, mutta

vähintään yhtä muhkeana kuin aiempina vuosina!

Edelleen toki himoitsen sellaista jälkiruokakaappia

Jovelan Johannan tapaan.... 

Innostuin koristelemaan pipareita!!

Minähän siis EN ASKARTELE!!

Pikeerin tipluttelu on jo siinä ja siinä, että

meneekö hermot vai ei.

Mutta huomaa toki, että jokaiselle joulunviettäjälle, 

koirat included, on ikioma nimikkopipari!! ♥