Mulla on ollut nuori nainen potilaana elo-syyskuun taitteesta asti. Ilman tarkempaa erittelyä mainitsen vain, että hyvin sairas monin tavoin, ja parhaansa on monet lääkärit tehneet.
Sunnuntaina hän sanoi, että haluaisi mennä tutustumaan terveyskeskuksen osastoon 2 (jossa on saattohoito-osasto), maanantaina puhuin siitä lääkärinkierrolla tohtoreille ja saimme luvan tehdä visiitin.
Pomo pyysi tekemään pitkän päivän kun sairastapauksen vuoksi illasta puuttui yksi, joten kun jatkoin iltavuoroon, lähdin sitten TK-reissulle potilaan ja hänen äitinsä kanssa. (Totuuden nimissä olisin saattanut tehdä sen vaikka olisin lopettanut vuoroni....)
10-15 min. sen jälkeen kun olimme palanneet takaisin osastolle, potilas soitti kelloa. Menin huoneeseen, jossa ihan hirvittävästi itkevä tyttö takertui kaulaani ja nyyhkytti "soita ja varaa mulle se huone" ja äitinsä itki vieressä.
Harvoin potilaat pääsevät tuossa määrin iholle, mutta hänessä on ollut jotain erityistä alusta asti. Itkinpä minäkin siinä kun halasimme toisiamme. Ja koetin kerätä itseni ja hakea ammatillisuuttani jostain, että pystyisin soittamaan sen puhelun. Ja ilta meni siinä, että kollega hoiti muut potilaat ja minä sen huoneen.
Tiistaina sitten puolenpäivän aikaan keräsimme karavaanin ja siirryimme TK:n puolelle. Hyvästit eivät olleet helpot.
****
Kun tässä tilanteessa solussa on samaan aikaan kuoleva potilas (vanha), jonka omaiset myös ovat koko ajan läsnä, ja luonnollisesti itkevät ja tekevät surutyötä, ja joudun kuuntelemaan kierrolla kun lääkäri lähes jakaa kuolemantuomion itseni ikäiselle (mahd. syöpä), paukut on aika vähissä.
Harvoin jos koskaan olen tässä määrin toivonut olevani jossain toisessa solussa töissä. Ja sitten en kuitenkaan. Jollain tavoin, raskaudestaan huolimatta, tämä on ollut hieno viikko, jolloin olen kokenut kerrankin olevani inhimillinen ja tekeväni tätä työtä nimenomaan potilaan asianajajana - osin myös lääkäreitä vastaan.
****
Tänään vietin ainoaa ja totisesti ansaittua vapaapäivääni tällä viikolla. Aamulla heräsin lämmittämään takkaa ja hoitelin vähän pyykkejä. Ajatus oli, että lähdemme koirien kanssa tekemään jonkun kivan retken metsään ja nollaan kunnolla kauniissa kelissä ja tuuletan sekä mieltä että keuhkoja.
Ja sitten bongaan facebookista miten ex-työkaveri huutelee seuraa patikoimaan.
Olimme reilut viisi tuntia reissussa. Edu, joka ei matkusta hyvin autossa, istui etupenkillä, vapisi ja läähätti koko menomatkan parkkipaikalle. (Joonaksen auto, siinä ei ole koirille takaloosteria.)
Mutta kun retki alkoi, oli ihana katsoa koirien riemua ja sitä vapauden tunnetta kun loikkivat, kirmasivat ja säntäilivät ja riehuivat pitkin metsää.
Patikoimme kunnon lenkin, pituutta en osaa arvioida, osin umpimetsää, osin järven jäällä, osin polkuja.
Joimme kuumaa ja paistoimme makkarat (kyllä, minäkin jouduin syömään yhden....) ja ihmettelimme Suomen luonnon kauneutta.
Kotiin päästyä ei koiria tarvinnut houkutella enää uudestaan lenkille. Kun saivat mahansa täyteen (myöhemmin), ei niistä suunnilleen näkynyt kuonokarvaakaan. Melkoisen tyytyväistä porukkaa.
Aivan mielettömän ihana päivä ja mikä tuuletus!
Katson saanko myöhemmin askarreltua kuvan reitistä jonkun karttapalvelun avulla....
Alareunassa ympyrä kuvastaa parkkipaikkaa, viivaan tulee aika ajoin taukoja paintin toiminnasta johtuen. Ylhäällä oleva pyörylä oli taukopaikka, siinä on kartassa pieni saari jossa oli nuotiopaikka.
Suosittelen lämpimästi. Vaikkakin vain talvella. Vaatii muuten kanootin. =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos lämpimästi!! Kiva, kun kommentoit!