Sosiaalisen median ihmeellisyydet

Moni on pohtinut somessa olemisen tarpeellisuutta. Itsekin vietän ihan liikaa aikaa siellä.
Tai vietin.

Nimittäin. Tulin äsken koirien kanssa lenkiltä ja tarkoitus oli tarkistaa yksi fb-kirpputoripalsta, mutta enpä päässyt puhelimesta sinne enää edes sisälle. Kun yritin kirjautua, herjasi, että lähetetään koodi WhatsAppiin, mutta eipä koskaan tullut. Joten - nopea kun olen liikkeissäni - tökkäsin kohtaa "poista koko profiili". Antaa paskan olla.

Voi toki olla, etten pääse enää Instagramiinkaan, samaa Meta-sontaahan sekin.... 

Liekö toisaalta niin suuri menetys? Joitain ihmisiä on, joiden välillä ainoa yhteydenpito on ollut sitä kautta, mutta on sitten niinkin, että jos eivät voi lähettää ihan henkkoht viestiä, ei liene kovin suuri tarve kuulla kuulumisiakaan....

Sillä tavalla. Somettamatta.

Jatkossa joko täällä tai muuten enemmän ja vähemmän "lähikontaktissa". Ne, kenellä on yhteystiedot, pystyvät yhteyttä pitämään, muilla ei liene sitten väliäkään.

Miksi useita sosiaalisen media tilejä?

Olen hiljattain löytänyt "vanhoja tuttuja" myös muista sosiaalisen median tiimoilta. Hei vaan te ihanat blogiystäväni, jotka olette jättäneet sormenjälkenne omiin some-kanaviin!!

Piti pelleillä pallolla

Jäin itse miettimään miksi oikeastaan ylläpidän tavallaan tällaista turhaa rumbaa pyörittämällä blogia, Instaa, Facebookia ja Twitteriä.
Mutta havaitsin, että toimin näissä tavallaan eri ryhmille/kohderyhmälle.

Kultasade parhaimmillaan

Blogi on tavallaan kuin oma päiväkirjani. Siellä kerron laveammin tapahtumista, fiiliksistä eri tilanteissa, julkisuuden rajoilla. En siis suinkaan jaa mitään äärettömän henkilökohtaista, en perhesalaisuuksia ja pakko myöntää, että pääasiassa vain silloin kun on hyvä fiilis. Huonoja fiiliksiä ei halua jakaa. Toisaalta huonoja uutisia, kuten vaikka meidän taannoinen katastrofaalinen kylpyhuoneremontti, on ihan kivakin kirjoittaa auki, koska kirjoittaminen jollain tavoin ajaa sen suuren pahan fiiliksen pois, kun sen pystyy jakamaan näin. Kuvataanko sitä sitten vaikka empatian hakemiseksi. 😅

Instagram on omalta osaltani selkeästi eniten Jenkkiperheelle suunnattu, siksi myös kieli. Rapakon toisen puolen perheeni on hyvin aktiivinen Instassa, tästä syystä sinne on kiva laittaa kuvia ja lyhyttä tarinaa milloin mistäkin. (Ja sitten voi leikillään stressata, että kuvat on jaettu Instassa jo kertaalleen eikä niitä huvittaisi jakaa esim blogissa uudestaan....) En käytä sitä palvelua, jossa IG ja FB jakavat saman kuvan ja tarinan.

Face on ihan vaan viestittelyn väline, jossa lähinnä kerron pikaisesti jotain kuulumisia tai kommentoin sarkastisesti jotain tapahtumaa....
Facessa parasta on päivittäiset kuulumiset esim. kavereista, jotka asuvat Kuopiossa, Oulussa tai muuten fyysisesti kaukana.

Facebook olisi ensimmäinen toinen some-taho, josta lähtisin pois kokonaan, jos se ei olisi yhteydenpitoväline myös minulle tarpeellisissa tahoissa kuten harrasteryhmissä...
Aika ajoin suorastaan pännii, että yhdistykset ym tahot eivät enää päivitä nettisivuilleen tapahtumia vaan kaikki pitää bongata facesta. Toisaalta olen kohtuullisen menestyksellisesti myös käyttänyt facen kirpputoripalstoja sekä myymiseen että ostamiseen. Siksikin tarpeellinen.

Twitterissä käyn lähinnä lukemassa. Satunnaisesti kommentoin jotain tai laitan mitään omaa. En ole tämän palvelun ideologiaa pystynyt sisäistämään ja lähinnä pyörittelen silmiäni siellä. En ymmärrä täysin omaakaan tarvettani siellä piipahtaa. Ehdottomasti ensimmäinen taho, josta voi luopua eikä jää edes kaipaamaan.

Onko asiakas oikeassa?

Olen aktiivinen somen käyttäjä. Kuulun useisiin eri kirpputoriryhmiin ja lisäksi muutamiin muihin ryhmiin, mm. koirien, harrastusten yms vuoksi. Tässä taannoin joku kirjoitti hyvin kärkevään sävyyn eräässä ryhmässä siitä, miten ihmiset eivät nykyään soita vaan lähettelevät vaan tekstiviestejä.

Tunnistan tästä itseni. 

Jos vaan voin...
Ja minähän voin, esim. varata kampaaja-ajan netissä, koiran trimmauksen sähköpostilla, punttisalin ryhmäliikuntatunnin netissä ja tilata koiranruuatkin internetin ihmeellisen verkon kautta.

Välttelen (omissa asioissa) soittamista loppuun saakka enkä esim. ikinä vastaa puheluihin, joiden numeroa en tunne. Jos niin käy, ja linjalla on puhelinmyyjä. ärsyynnyn heti koko loppupäiväksi. Pidän puhelinmyyntiä yhtenä pahimmista kotirauhan häirinnän muodoista. (Ja ennen kuin kukaan vetää poropalleroita sen syvemmälle, oma tyttäreni tekee sitä työkseen, joten tiedän, että jonkun sitäkin on tehtävä... silti minusta voisi olla parempi, että olisi rekisteri, minne saisi antaa omat yhteystietonsa jos haluaa näitä ihmeellisiä tarjouksia sen sijaan, että joudun näkemään vaivaa, ettei minua häiritä.)

Minä en pidä puhelimessa puhumista sinänsä vaikeana/ikävänä/hankalana. 
Voin hölöttää jonkun ystävän kanssa tuntitolkulla. (Hei vaan Porvoon suuntaan.... mitäs me maratonpuhelijat!)

Mutta asioiden hoitaminen puhelimessa, kun on tällaiset työajat. Koska minusta on normaalia olla hereillä 5:15, en oikein koskaan tiedä onko soveliasta soittaa klo 8 vai pitääkö odottaa klo 10. En sitä paitsi tiedä mitä koirani trimmaaja tekee työkseen, joten mahtaako hän olla niitä ihmisiä, jotka nukkuvat puoleen päivään? Vai onko hänkin vuorotyöläinen ja ollut juuri yön töissä? Voiko ihmisiä häiritä tällaisella harrastukseen liittyvällä jutulla keskellä (työ)päivää? Toisaalta minä pääsen töistä iltavuorosta 21:30, voiko silloin vielä soittaa jollekin aikaa varatakseen?

Koen tämän itselleni hankalaksi enkä tykkää joutua selittelemään puhelimessa, miksi jokin aika ei käy ja haluan jonkun toisen.
Sama pätee siihen kun pomo soittaa vapaapäivänä ja pyytää töihin. Jos minulla ei ole mitään sovittua, en vaan osaa sanoa ei, vaan yleensä myönnyn aina lähtemään toivottuun vuoroon.

Joten, tuohon yllämainittuun kärkevään keskusteluun totesin itse, että ehkä jokainen voi kuitenkin hoitaa asiat siten kuin omaan aikatauluun parhaiten sopii. Mainitsin myös vuorotyöt ja sen, että joku voi olla hankalasti tavoitettavissa.
Sieltähän tuli hatullinen samantien....

En halunnut jatkaa keskustelua, varsinkaan siinä foorumissa. Jäin vaan miettimään itsekseni, että onpa hyvä, että esimerkiksi oma koiran trimmaajani hyväksyy sen, että saatan lähettää sähköpostia Bonon trimmauksesta vaikka yöllä 2:30 ja toisaalta luen vastauksen, kun hän ehtii siihen vastaamaan. Harvoin kysyn asiaa niin myöhään, että vastauksen saaminen on päivästä kiinni. Jos olisi, soittaisin!

Jäin miettimään olenko ainoa laatuaan.
Olenko vaan niin tottunut hoitamaan kaikki asiat itse, etten pidä edes järkevänä vaivata jotakuta toista sen vuoksi? Pankkipalvelut siirtyi nettiin vuosia sitten. Nykyään ei tulisi mieleenkään käydä pankissa muuta kuin hattu kourassa kerjäämässä lisää rahaa remonttiin tai esim. nyt Visan rinnakkaiskorttia lapselle. Ei sinne enää laskujen maksua varten mennä.

Soittelen töistä hyvin paljon erilaisia puheluita. Puhun puhelimessa kaiken päivää.
Koen olevani verbaalisesti lahjakas, ja pystyn hoitamaan hankalatkin asiat puhelimessa.
Ei siitä silti minun mielestä tarvitse nauttia.

Ymmärrän hyvin, että tekstiviestien naputteleminen on turhauttavaa varsinkin silloin, jos sovittavassa asiassa on tuhat ja kaksi kysyttävää asiaa. Mutta yksinkertaisesti jonkun ajan varaaminen. 

Koiran trimmaajan tuskin tarvitsee tietää koiran väriä, ihan kuin kampaajan ei tarvitse tietää minkä mittaiset hiukset nyt "tasataan". Ei kai auton huollossa tarvitse tietää kuin tyyliin " 130 tuhannen huolto", eiköhän ne katso loput jostain koneelta, koska muutenhan minun tulisi tietää mitä siihen huoltoon kuuluu.

Missä (asiakaspalvelu)tilanteessa on niin paljon kysyttävää, että puhelimessa ne pystyy hoitamaan helpommin kerralla?

Kuten sanottua, kampaajallani on nettisaitti, josta voin käydä napsauttamassa haluamani ajan silloin kun itselle sopii. Pystyn pistämään kampaajan ja omat kalenterit vierekkäin ja katsomaan kohtaako missään kohtaa mikään yhteinen vapaa...  Ja kyllä, saatan varata ajan, joka vie kalenterista tunnin, vaikka oman moppini saksii kyllä puolessa tunnissa. Eikä minua laskuteta siitä varatusta ajasta, joten tavallaan vien seuraavan asiakkaan. Mutta onko minun vikani, jos nettipalvelu on kökkö?

Jouduin soittelemaan erästä lääkäriaikaa tässä taannoin. Terveyskeskuksessa on systeemi, että vastaaja vastaa ja sinne jätetään yhteystiedot ja he soittavat kun ehtivät.
Tiedättekö miten jumalattoman vaikeaa se on tällaisessa työssä?  Enhän minä pysty pitämään kännykkää taskussa työaikana. Mitä siitäkin tulisi kun olisin potilaan kanssa pesuilla ja oma puhelin soisi. Hoitaisin sitä omaa asiaani siinä potilaan läsnäollessa?? NO WAY!
Joten kyllä, oli aivan naurettavan vaikeaa saada hoidettua yksi onneton lääkärinajan varaus.

Sivumennen, pakko kertoa vanha tarina.
Olin kauan sitten terkkarin vuodeosastolla kesätyttönä. Siellä oli hyvin tiukka osastonhoitaja ja erityisesti kännykän käyttö muulloin kuin tauoilla oli ehdottoman kiellettyä. Puhumattakaan siitä, että ne kännykät olisi olleet muualla kuin kaapissa omassa laukussa.
Nuori työkaverini oli ostanut silloisen jonkun Nokia-puhelimen uusimman mallin ja esitteli sitä sitten onnellisena aamukahvilla. Hän oli jo saanut aiemmin varoituksen kännykän käytöstä työajalla, mutta laittoi sen silti taskuunsa...
Lähdimme tekemään aamupesuja ja hän puhui jotain omaa asiaansa puhelimessa potilashuoneessa kun OH kurkisti ovesta sisään. Mulkaisu kertoi, että puhuttelu on tulossa. Työkaveri oli tosi murheissaan ja laittoi puhelimen työtakin taskuun ja työt jatkui. Teimme vuodepesuja potilaalle ja hän tuki potilasta kylkiasennossa minun pyyhkiessä selkää ja tehdessä jotain lakananvaihtojuttua... kun potilas oksensi suoraan työkaverin taskuun, sen uuden puhelimen päälle.

Arvatkaa miksen pidä puhelinta taskussa työpaikalla?

Mutta onko tosiaan niin, että on epäkohteliasta kysyä mahdollisesti itselleen uudelta ihmiseltä tekstarilla tai sähköpostilla, suostuisiko hän kampaamaan minut juhliin, myymään meille koiranpennun tai vaikka huoltamaan auton?

En oikeastaan itse enää tiedä mitä tästä ajattelisin.