Ratsastamisesta

Kuulen melko usein kommenttia, että yhden lapseni harrastus, ratsastaminen, on epäreilua muita lapsia kohtaan, koska se on niin arvokasta. Meidän tallilla kymppikortti maksaa 180 eur ja ratsastusviikkoja on vuodessa ehkä max. 46. Kyllä siitä karvan alta tonni tulee joka vuosi. Kallista?? Minä pystyin ylläpitämään lasten (silloin niitä ratsastajia oli vielä kaksi) harrastuksen myös opiskeluaikana kun tein ahteri ruvella töitä niukan aikuisopintorahan lisäksi, emmekä nähneet nälkää tai jättäneet laskuja maksamatta…  Se on suhteellista, mikä on kallista. Se on myös priorisointikysymys.

Emme osta kaupasta kaljaa tai tupakkia, emme limsaakaan. Eiköhän se parikymppiä/viikko jo säästy siinä. Teen ruuat itse, ostan hyvin harvoin valmisruokia ja käytän mielelläni hyväksi kaupan ”punaisten lappujen” tarjoukset. Meidän muksut eivät saa karkkia ja sipsejä edes joka viikko, kamalaa!

No, asiasta voidaan toki olla kaikenlaista mieltä. Minun kolmesta lapsesta kaksi on valinnut olla ratsastamatta (tai harrastamatta muutakaan vastaavaa maksullista lajia). Pakottaako heidät sinne olisi pitänyt, että olisi tasa-arvon nimissä ollut reilua? Ehkä he eivät saa rahaa siinä mielessä suoraan jotain tarkoitusta varten yhtä paljoa, mutta toisaalta heille on tarjottu mahdollisuus - se vaan on ollut heidän valintansa, etteivät harrasta.

Hepostelu sinänsä on mielestäni hyvä harrastus. Se vähä mitä itse olen tallilla aikaa viettänyt, on tehnyt selväksi, että tallitytöt ovat järjestään hyvin käyttäytyviä (tervehtivät, AINA!), eivät tupakoi (mitähän siitäkin tulisi kaikkien heinien keskellä…), ovat eläinten kanssa luonnollisia ja rauhallisia (ei huono ominaisuus ihmisessä ollenkaan), ja ennen kaikkea ovat avuliaita noita nuorempia ratsastajia kohtaan. Koiranäyttelyistä tuttu selkään-puukottamisen-mentaliteettikin puuttuu, ainakin meidän tallilta, kokonaan. Kaikkien menestyksestä iloitaan, myös kisapaikalla!

Ja mitä tulee niihin ”pakollisiin kisoihin” ja toisaalta ”vanhempien pakko-leipomisiin”, kisoihin ei ole kenenkään pakko osallistua ja leivonnaiset kyllä ilmestyvät kanttiiniin melko lailla itsestään. Itse eläinrakkaana koen myös, että lapsen taito olla eläinten kanssa, jopa hallita puoli tonnia painavaa elukkaa, on arvo sinänsä.

Hänestä tuskin tulee seuraavaa Kyra Kyrklundia. Mutta hän nauttii.

Kesäajat hän fillaroi tallille, matkaa reilu pari kilsaa. Pidän siitä, että lapset liikkuvat itse. Ettei joka paikkaan viedä autolla ovelta ovelle. Koska reitti on vaarallinen, talvella kyyti on autolla, aina.

Tallilla hän tekee mahdollisesti jotain tallitöitä, luo sitä ihteään, harjaa, rapsuttaa, kantaa satulaa ja pesee suitsia. Puuhastelee muiden tyttöjen ja eläinten kanssa, auttaa. Saa kuiskutella heposelle omat salaisuutensa, halailla ja syöttää porkkanaa, tuntea miten 500-kiloinen eläin vastaanottaa hellyyttä ja antaa sitä takaisin. Palkinto ”töistä” on ohjattu ratsastustunti, jossa joutuu opettelemaan asioita, kuuntelemaan omaa kroppaansa ja eläimen vastausta siihen mitä tekee. Ja tunnin jälkeen taas harjaamaan, kuivattamaan, siivoamaan jälkensä, taluttamaan laitumelle…

Ja kotiin tulee silmät loistaen lapsi, joka on muutaman tunnin ajan elänyt unelmaansa.