Tasavuodet lähestyy

Mittariin tuli 48 vuotta. (En juhli enkä kaipaa erityisiä huomionosoituksia, perheen kesken niin sanotusti. Töihin vien erityisesti muutamalle lähimmälle ihanalle työkaverille vähän piirakkaa, loput saakoon sitten ne, jotka työmaalla tänään ovat.)

Onneksi olen syntynyt tasakymmenellä, koska vaikka tässä iässä kukaan ei enää kysykään "minkä ikäinen olet" vaan "milloin olet syntynyt", tasakymmenestä on nopea ja helppo laskea mitä mittariin tulee.....  JOS sitä nyt joku sattuisi kysymään. (Kysyjä on todennäköisesti joku alle kouluikäinen....)

Kaksi vuotta tasavuosiin, puoleen vuosisataan.  Onko elämä ohi?
En tiedä suvussa kenenkään saavuttaneen sataa vuotta, pitäisikö olla ensimmäinen?

Kolme vuotta sitten sain idean, jonka toteuttamista pohdin edelleen: matkustaa viettämään merkkipäivää jonnekin, ja maksaa koko oma perhe (sisältää lapset puolisoineen) mukaan. Olen totta puhuen kolme vuotta laittanut rahaa sivuun joka kuukausi tätä ideaa varten, mutta valitettavasti vuosien varrella olen säästöilläni joutunut käymään, esim. tuossa surullisessa kylppäriremontissa.
Mutta aikaahan tässä vielä on. Hmmm..... erittäin houkuttelevaa!!

Muuten: miltä nyt tuntuu?
Olen tyytyväisempi itseeni kuin kaksvitosena. Naamassa näkyy eletyt vuodet, kurttuja ja juonteita on siellä ja täällä. Kroppa on löysempi ja roikkuvampi kuin vaikka kolmevitosena, mutta muuten luulen, että olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin olin silloin, kiitos noiden nelijalkaisten personal trainereiden.

Henkisellä puolella kehitystä on tapahtunut varmasti eniten. Olen aina ollut liikkeissäni nopea, enkä jää taivastelemaan, jos asiat voi tehdä. Nyt voin malttaa hetken.... (Huom! Hetken...)
Olen tätä nykyä vähän harkitsevampi, pystyn jopa ajattelemaan, ennen kuin päästän suustani isompia sammakoita. Heh! Ainakin joskus.

Ikäkriisinä: en suinkaan aina tunne itseäni viiskymppiseksi. Päinvastoin.
Olen töissä ja muutenkin paljon tekemisissä itseäni nuorempien kanssa, ja vaikka vanha ei jaksakaan enää bailata aamuun, koen kuitenkin itseni hyvin paljon samanikäiseksi näiden kanssa. Lienen siis perusluonteeltani lapsellinen, koska juttujen taso kolahtaa paremmin 30-35 vuotiailta kuin ikäisiltäni....

Olen pirskatin ylpeä lapsistani. Hirveän monta muuta asiaa en pysty omimaan omiksi saavutuksikseni, mutta nämä kolme kyllä. Ne on kasvatettu ihmisiksi, pärjäävät ja osaavat käyttäytyä eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa.

Poika (tänä vuonna 24v) lähtee huomenna idän lämpöön moikkaamaan isääni ja olen siitä niin iloinen hänen puolestaan. Minusta on vilpittömän hienoa tietää, että hänet voi laittaa maailmalle lomailemaan ilman pelkoa, että hän vetää kännit jo kentällä ja päätyy heitetyksi ulos koneesta, tai vetää aineita ja päätyy Thaimaalaiseen selliin.
Todennäköisesti hän käyttää viikon univelkojen korjaamiseen, juo litroittain kahvia isäni kanssa, filosofoi ja keskustelee, paistattelee ja polskii, lomailee ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2012. Takuulla ansaitusti!

Isompi tytär (tänä vuonna 22v) taas tekee raivokkaasti töitä, pistää niin paljon rahaa säästöön kuin pystyy. Käy illat vielä lukio-opintoja ja pyrkii saavuttamaan elämässään paljon. Haaveilee ja laskee miten haaveet voi realistisesti toteuttaa. Toisaalta hassuttelee ja osaa iloita hetkestä. Innostuu asioista sekunnissa, mutta pystyy harkitsemaan ennen pikaista toteuttamista. Aina halukas ilahduttamaan muita!

Nuorin, Ipana (kohta 17v). Myönnettäköön: meidän eniten hemmoteltu.
Tekee koulunsa eteen paljon töitä. Harrastaa vakavissaan mutta loistavalla huumorilla. Auttaa kotona missä keksiikin pyytää ja toisaalta saa päähänsä ilahduttaa leipomalla jotain "vain, koska kaapissa oli aineita". Luotettava kuin peruskallio!

Melkein viisikymppiseksi olen ehtinyt paljon.
Voin olla rauhallisin mielin ja tyytyväinen kaikkeen saavuttamaani.
Maailmaa on kierretty sen verran, että uskallan olla kaikenlaista mieltä milloin mistäkin.

Tästä on hyvä jatkaa matkaa!