Nyrjähdyksiä ja kolotuksia

VAROITUS: Seuraa kärjistävää naukumista!!

Urheileva ihminen ei tervettä päivää näe.
Ja sen jälkeen kun tuli 40 mittariin, kaikki on mennyt yhtä alamäkeä.

Alkuvuoden murtunut olkapää hyvin vielä muistissa. Ja taas.
Nelisen viikkoa sitten oltiin porukalla keilaamassa ja onnistuin palloa paiskoessani jotenkin reväyttämään ilmeisesti hamstring-jänteen vasemman jalan takareidestä. Siis kuka sitä nyt lämmittelisi tai venyttelisi ennen keilaamista?? Sehän on tuollaista kevyttä, ei edes urheiluksi laskettavaa.....

Onneksi vamma on kuitenkin suostunut toipumaan hyvin. Ylämäet ja portaat ylös on edelleen ajoittain hankalia, mutta muuten lenkit sujuvat. Nyt sitten näiden uusien töppösten kanssa voi olla, että löytyy uusia jännittäviä lihaksia, mitkä kipeytyy.....

Tämä kuva on siis pakko jakaa. Heli hehkutti kesällä näitä Vibram-pohjaisia Merrellin tossuja/paljasjalkakenkiä (jotka nimesin heti Fukushimaksi, oikea nimi taisi olla Furoshiko...) ja kun töihin tuli kenkäesittely, tulikin yllättävän kallis työpäivä ihan ilman parkkisakkoa. Tilasin nimittäin myös lenkkarit näiden sukkatossujen lisäksi. Hi hii!!

Ainakin jalkaterän lihakset tuntui illalla lenkin jälkeen. Minähän en tietenkään voinut mitään älyä käyttää, vaan pingoin menemään heti normaalin reilu 7 km lenkin.  *roll*  Mutta yllätyksekseni edes yöllä ei tullut mitään pohjekramppia tms vaikka illalla nimenomaan penikat ja pohkeet tuntui vähän tiukemmilta noiden jalkaterän lihasten lisäksi.

Tossut sitten, seuraa mielipidettä: kivat jalassa. Toki havaitsin heti ensi tepastelulla, että toden totta, näissä ei sitten ole yhtään mitään suojaa kosteutta vastaan, eli pohja on tosi ohut ja jos polulla on sammalta tms mikä on yhtään märkää, niinpä hulvahtaa kosteus sukkaan.... Onneksi oli kuiva reittivalinta. Kaikki kivet, juuret ja muut kohoumat toki huomaa ja jalkoja tarvitsee nostaa!! Yhden kerran varpaat tömähti johonkin niin, että vähän sattui. Samoin huomasin, että näillä en sitten hölkkää yhtään. En kertakaikkiaan osaa askeltaa oikein paljasjalkakengillä. Aiemmat vähän vastaavat on olleet paljon tossumaisemmat ja niilläkin juokseminen on vaikeaa, näillä mahdotonta. Minä en siis sinällään juokse, mutta aika ajoin tulee otettua joku sata metriä hölkkäaskeleita, kun Bonon vauhti on reipas.

Tasavuodet lähestyy

Mittariin tuli 48 vuotta. (En juhli enkä kaipaa erityisiä huomionosoituksia, perheen kesken niin sanotusti. Töihin vien erityisesti muutamalle lähimmälle ihanalle työkaverille vähän piirakkaa, loput saakoon sitten ne, jotka työmaalla tänään ovat.)

Onneksi olen syntynyt tasakymmenellä, koska vaikka tässä iässä kukaan ei enää kysykään "minkä ikäinen olet" vaan "milloin olet syntynyt", tasakymmenestä on nopea ja helppo laskea mitä mittariin tulee.....  JOS sitä nyt joku sattuisi kysymään. (Kysyjä on todennäköisesti joku alle kouluikäinen....)

Kaksi vuotta tasavuosiin, puoleen vuosisataan.  Onko elämä ohi?
En tiedä suvussa kenenkään saavuttaneen sataa vuotta, pitäisikö olla ensimmäinen?

Kolme vuotta sitten sain idean, jonka toteuttamista pohdin edelleen: matkustaa viettämään merkkipäivää jonnekin, ja maksaa koko oma perhe (sisältää lapset puolisoineen) mukaan. Olen totta puhuen kolme vuotta laittanut rahaa sivuun joka kuukausi tätä ideaa varten, mutta valitettavasti vuosien varrella olen säästöilläni joutunut käymään, esim. tuossa surullisessa kylppäriremontissa.
Mutta aikaahan tässä vielä on. Hmmm..... erittäin houkuttelevaa!!

Muuten: miltä nyt tuntuu?
Olen tyytyväisempi itseeni kuin kaksvitosena. Naamassa näkyy eletyt vuodet, kurttuja ja juonteita on siellä ja täällä. Kroppa on löysempi ja roikkuvampi kuin vaikka kolmevitosena, mutta muuten luulen, että olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin olin silloin, kiitos noiden nelijalkaisten personal trainereiden.

Henkisellä puolella kehitystä on tapahtunut varmasti eniten. Olen aina ollut liikkeissäni nopea, enkä jää taivastelemaan, jos asiat voi tehdä. Nyt voin malttaa hetken.... (Huom! Hetken...)
Olen tätä nykyä vähän harkitsevampi, pystyn jopa ajattelemaan, ennen kuin päästän suustani isompia sammakoita. Heh! Ainakin joskus.

Ikäkriisinä: en suinkaan aina tunne itseäni viiskymppiseksi. Päinvastoin.
Olen töissä ja muutenkin paljon tekemisissä itseäni nuorempien kanssa, ja vaikka vanha ei jaksakaan enää bailata aamuun, koen kuitenkin itseni hyvin paljon samanikäiseksi näiden kanssa. Lienen siis perusluonteeltani lapsellinen, koska juttujen taso kolahtaa paremmin 30-35 vuotiailta kuin ikäisiltäni....

Olen pirskatin ylpeä lapsistani. Hirveän monta muuta asiaa en pysty omimaan omiksi saavutuksikseni, mutta nämä kolme kyllä. Ne on kasvatettu ihmisiksi, pärjäävät ja osaavat käyttäytyä eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa.

Poika (tänä vuonna 24v) lähtee huomenna idän lämpöön moikkaamaan isääni ja olen siitä niin iloinen hänen puolestaan. Minusta on vilpittömän hienoa tietää, että hänet voi laittaa maailmalle lomailemaan ilman pelkoa, että hän vetää kännit jo kentällä ja päätyy heitetyksi ulos koneesta, tai vetää aineita ja päätyy Thaimaalaiseen selliin.
Todennäköisesti hän käyttää viikon univelkojen korjaamiseen, juo litroittain kahvia isäni kanssa, filosofoi ja keskustelee, paistattelee ja polskii, lomailee ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2012. Takuulla ansaitusti!

Isompi tytär (tänä vuonna 22v) taas tekee raivokkaasti töitä, pistää niin paljon rahaa säästöön kuin pystyy. Käy illat vielä lukio-opintoja ja pyrkii saavuttamaan elämässään paljon. Haaveilee ja laskee miten haaveet voi realistisesti toteuttaa. Toisaalta hassuttelee ja osaa iloita hetkestä. Innostuu asioista sekunnissa, mutta pystyy harkitsemaan ennen pikaista toteuttamista. Aina halukas ilahduttamaan muita!

Nuorin, Ipana (kohta 17v). Myönnettäköön: meidän eniten hemmoteltu.
Tekee koulunsa eteen paljon töitä. Harrastaa vakavissaan mutta loistavalla huumorilla. Auttaa kotona missä keksiikin pyytää ja toisaalta saa päähänsä ilahduttaa leipomalla jotain "vain, koska kaapissa oli aineita". Luotettava kuin peruskallio!

Melkein viisikymppiseksi olen ehtinyt paljon.
Voin olla rauhallisin mielin ja tyytyväinen kaikkeen saavuttamaani.
Maailmaa on kierretty sen verran, että uskallan olla kaikenlaista mieltä milloin mistäkin.

Tästä on hyvä jatkaa matkaa!

Synttärijuhlissa

Rakas ystävämme täytti vuosia!
Siinä ajaessamme "pohjoiseen", (Nokia ON pohjoiseen kun meiltä katsoo....) pohdin onko meidän sukupolven juttu nykyään vähän niin kuin jättää tuollaiset tasavuosijuhlat pitämättä.

Oma isäni juhli aikanaan viisikymppisiään ja se oli itsestäänselvyys. Puhumattakaan isovanhemmistani.
Toisaalta kaveriporukassa alkaa olla nyt sitä ikää lähellä, mutta muistan juhlineeni omia kolmikymppisiä ja toisaalta toisen ihanan ystävän nelikymppisiä, mutta vastaavasti ei sitten enää 10 vuoden päästä uudestaan.

Onko viisikymppinen nykyään vielä niin nuori, että merkkipäivän juhlistaminen tuollaisella perinteisellä isolla porukalla on vähän vanhanaikaista? Onko nykyinen eli 2000-luvun kuusikymppinen 1980-luvun viisikymppinen?

Puhuimme asiasta ja Hannukin sanoi, ettei olisi välttämättä tällaisia kekkereitä edes järjestänyt, mutta toisaalta tässä iässä kun omat vanhemmat on vielä hengissä ja sillä lailla hyväkuntoisia, että voivat osallistua, on jotenkin kivaa järjestää tuollainen isompi tapahtuma.

Ystävällä oli todella hauskat pirskeet. Paitsi, että juhlat oli kaikinpuolin onnistuneet, niiden ajankohta näin tammikuun lopulla katkaisi jotenkin talven.
Täytyy vakavasti pohtia onko se oma vuoro parin vuoden päästä......   =D

*****
Me ajelimme sinnepäin Huittinen-Sastamala -reittiä. (Puhuin kyllä sujuvasti Vammalasta edelleen......) Se on sitten hauska ajettava. On katseltavaa maisemaa eikä se ajassa ole varmasti kuin max 20-30 minuuttia hitaampi. (Jos perjantai tai lauantairuuhkaa on yhtään, voi olla, että Pirkkalan kautta matkanteko tökkiikin....)

Kotimatkalla päräytin kuitenkin moottoritietä Tre-Turku.
Olisi kannattanut ottaa hiljaisempi reitti pelkän säästön nimissä.

Ei, en otattanut itsestäni valokuvaa tolpalla tai muulla kameralla, mutta pysähdyin Humppilassa Iittalan lasitehtaan outlet-myymälässä ja en kertakaikkiaan voinut olla ostamatta muutamia juttuja, joten matka kävi vähän kalliiksi....

Olen tosi pitkään haaveillut kivoista pienistä jälkiruokamaljoista.
Katsoin noita Kastehelmen kippoja muutamalla kirpputorilla ja olinkin äimistynyt miten ihmiset pyytävät niistä jopa korkeampia hintoja kuin kaupassa.

Nämä olivat jotain väliväriä eli värien vaihdon kohdalla tulevia. Minusta tuo hailakka turkoosi on kaunis ja lisäksi sopii meille hyvin, joten nappasin kymmenen kippoa matkaan. Ja hinnat. No, kirpputorikauppias pitäköön omansa, nämä oli neljä kertaa halvempia kuin kaupassa.

Olen kerännyt aikanaan Taika-sarjasta kaikkia kolmea väriä kahvimukit kolme kpl kutakin. Mutta meiltä on pitkään puuttunut maitokannu, jonka vetoisuus olisi isompi kuin yhden kupillisen vaatima määrä. (Mihin sellaisia hassuja pieniä kermanekkoja oikeastaan voi käyttää? Siitä riittää yhteen kuppiiin ja taas pitää täydentää.....)
Tuo punainen oli Last Chance -tarjouksessa, koska on sesonkiväri. Erittäin halpa sekin, 65% alennuksella. Valkoinen ja sininen oli jo huomattavasti kalliimmat. Onneksi kannuja ei tarvitse kerätä kaikkia värejä. Vielä....

Joten olen tyytyväinen, vaikka kalliiksi tulikin.
Nappasin mukaan myös muutamia Muumi-mukeja ja yhden puurokulhon. Ne lähtevät tuliaisiksi Jenkkilään kesällä. Siskontyttöni sai pari vuotta sitten mukin ja vaikka eivät todellakaan ymmärrä lihavia alastomia hippoja mukin kuvituksena, heistä se on vitsinä hyvä. Joten valikoin kaikille perheenjäsenille omannäköisen mukin ja siskonlikalle puurokulhon Nipsu-kuosilla, jotta sopii mukiin.

Kriisiä kriisin päälle

Olen vanha!!
Olen lyhyt!!
Olen liian painava!!
Tukka on huonosti!!

Huokaus. Kaikenlaista kriisiä siis pukkaa kuin soijaa ikään.
Ja miksikö??  No, töissä porukka on lähtökohtaisesti kymmenkunta vuotta nuorempaa ja vanha ei vaan aina jaksa...

Tässä kuvan myötä vielä paluu tuohon hauskaan tyhy-päivään. 

Meitä keski-ikäisiä oli mukana kaksi, loput sitten kolmikymppisiä ja nuorempia. Eipä sillä, hyvin me joukkoon mahduttiin. (Minustakin otsa ja kulmakarvat.... )

Keski-ikä uhkaa. Aineenvaihdunta hidastuu ja vaakaan ei tee mieli hypätä enää olenkaan. 

Vaatteet kiristää merkillisistä kohdista ja olo on aika ajoin niin nuutunut ja raihnainen, ettei mitään määrää. 

Kai tämä on joku vaihe elämässä, mikä pitää käydä läpi??
ONKO PAKKO???

En muista kärsineeni 30 tai 40 kriisistä. Ensimmäisen aikaan olin kahden pienen lapsen äiti ja jälkimmäisen aikaan opiskelin niin hiljattain YO-kirjoittaineiden kanssa, ettei ollut mitään kuvitelmaa edes olla "ikätoveri", ennemminkin äitihahmo.

Tukkakriisihän on jo ihan passée noin yleisesti. Minäpä omin senkin.

Kun mitta on sellainen, ettei se mene kiinni järkevästi minnekään ja toisaalta näyttää n. 12-vuotiaalta kun sen vetää tuolla lailla ylös. *huokaus*

Pentukoira (tuo mikään pentu enää ole, juniori....) on öisin popsinut mun otsatukan, koska siinä on ihmellisen mittaisia yksittäisiä katkenneita karvoja. Ja Bono todistettavasti aika ajoin niitä nuolee, joten varmaan katkeilevat siinä......

Ja kun päätyy kuvaan, näkee ryppyjä. Ryppyjä!!!

No niin, jospa menen vaan nurkkaani murjottamaan ja koetan päätyä pois tältä kriisialueelta......