Mä haluun olla yksin,
haluun olla hiljaa,
haluun, että nukkuu kerrankin voin.
Mä haluun olla yksin,
lukee vaikka kirjaa,
junamatka Turkuun ihana ois.
Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa
tuijottaa kauas tyhjyyteen
ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,
muistan taas miks tän kaiken teen.
Pyöriskö tää maailma ilman mua,
jos otteen antais hetkeks herpaantua?
Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.
Tällainen tilanne jakaa hyvin kaverit
- ne, jotka on hengessä mukana ja jotka jatkaa tavallista elämää kanssani, tarjoutuu kuuntelemaan, mutta puhuu myös muusta ja kutsuu kahville ja ihmisten ilmoille kuten normaalisti, ja sitten
- ne, jotka ei sanallakaan viittaa tapahtuneeseen, jotka välttelee aiheesta puhumista ja ilmeisesti tietämättään tai tahallisesti välttelee myös minua. Mainitsemattakaan, että lähtee tähän paskanjauhamiseen työpaikalla tajuamatta, että se tulee omiin korviini lopulta.....
- Ja sitten on niitä, joita loukkaa se, että jouduin tunnustamaan olevani heikko.
- Ja sitten on niitä, joita loukkaa se, että jouduin tunnustamaan olevani heikko.
Tästä viimeisestä ryhmästä olen eniten ihmeissäni. Miten kukaan muu voi loukkaantua siitä, että minä en pystynyt jatkamaan? Miten oma uupumukseni voi satuttaa ketään muuta? Miten kenenkään muun loukkaantuminen näistä työsuhdeongelmista voi olla sillä lailla suurempi, että mulla ei olisi oikeutta muun ohessa siitä väsyä tyystin?
Give me the right
to be heard, to be seen,
to be loved, TO BE ME,
to be safe,
to believe in something
I have a right
to be heard, to be seen
to be loved, to be free,
to be everything I need,
TO BE ME,
to be safe
to believe in something
Aloitin (sairas)loman touhuamalla hirveasti. Havaitakseni, etten jaksa.
Tämähän on se koko pointti: suoritan, homma lähtee keulimaan samantien. Enemmän, korkeammalle, lisää, nopeammin.... aivan sama mistä on kyse.
Ei ihme, että sydän hakkasi ja leposyke nousi 85-90 pintaan. Joten kun mies rakensi roskiskatoksen ja maalasin laudat, yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi oli katsoa miten maali kuivuu.....
Lopulta en oikeastaan tehnyt paljon mitään.
Nukuin, Kävelytin koirat. Join kahvia. Nukuin päiväunet. Kävelytin koirat. Söin. Luin.
Pyrin välttämään jatkuvaa puhelimen räpläämistä ja pakonomaista suorittamista. Mittasin toki koiralenkit, mutta en katsonut kilometrilukemia kuten ennen: ai kamala, Bono sai "vaan" kuuden kilsan lenkin, vaan hyväksyin sen, että koira selviää ehjänä ja jopa nauttii siitä, että joskus kävellään vaan neljä.
35 kilsan fillarilenkit pois ohjelmistosta. Tilalle sellaisia hupilenkkejä pururadalla, jossa nauroin jo ääneen, kun orava paiskasi kävyllä kypärään....
Muutamia kahvihetkiä kavereiden kanssa, puhuen puutaheinää mistä tahansa muusta paitsi töistä ja ylipäänsä stressaavista asioista.
Kaikki loputon kauneus
kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet
kaikki päättämättömyys
ovat lopulta tarkoituksen palasia
osa arvoitusta
ja osa totuutta.
Valot pimeyksien reunoilla
ovat toisinaan himmeitä ja harvassa.
Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.
Tää on pelkkä tyhjä kuori,
joka sun pitää täyttää.
Tää on valoista kirkkain
tää on loputon yö
tää on sydämen lyönti
tää on ajattomuus.....
Miksi tässä yhteiskunnassa oikeastaan arvostetaan eniten niitä tyyppejä, jotka vetää koko ajan sata lasissa? Vai olenko vaan itse sokeutunut sille ja kuvittelen, että näin on?
Kuuntelin fillaroidessa musiikkia. Jotkut kappaleet kolahtivat kovemmin kuin aiemmin sanoituksista johtuen. Toisaalta joissain pilkahti sellainen määrä toivoa, ettei mitään rajaa. ♥
Everybody's gonna make mistakes
but everybody's got a choice to make
everybody needs a leap of faith
when are you taking yours?
Luin nyt vasta edellisen postauksesi! Tervetuloa vain meidän suorittajien ja kilttien työntekijöiden joukkoon! Ja tässä nyt ei ollut mitään sarkasmia, eikä ilkeilyä. Ymmärrät varmasti!
VastaaPoistaTyöuupumus on pirullinen vaiva! Se muhii ja kasvaa pikkuhiljaa. Oikeastaan se kerää voimiaan niin kauan, että siitä tulee normaali olotila, jota vain ruokkii tekemällä lisää töitä ja riehumalla sitten lopun aikaa kotona.Jotenkin olo on koko ajan riittämätön ja niinpä sitä sitten yrittää lisää. Siinä sivussa kantaa kaikkien muiden murheet, tekemättömät työt ja uupuu itse lopulta niin, ettei pääse liikkumaan. Ei edes tyyliin ovesta ulos!
Niin kauan kuin jalka nousee ja teet kaiken käsketyn ja pikkuisen lisää, olet hyvä työntekijä. Hyvin tehdystä työstä työnantaja palkitsee teettämällä hieman ylimääräistä.
Itsehän uuvuin silloin pari vuotta sitten. Nyt jälkeen päin olen tajunnut, että oli aivan uuvuksissa vuosikausia! En ymmärrä, miten jaksoin! No, kyllähän mä olin jatkuvasti flunssassa,kärsin univaikeuksista, mieli oli kireä ja kärttyinen pienestäkin ja vastoinkäymiset tuntuivat aivat ylipääsemättömiltä vuorilta.
Vasta nyt olen alkanut tervehtymään. Vieläkin tosin väsyn kauheasti, jos joudun olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Varsinkin suuren väkijoukon kanssa. Tälläistä en ole koskaan ennen itsessäni huomannut. Nyt joudun ottamaan päikkärit erittäin sosiaalisten tapaamisten jälkeen. Että selvillä vesillä en ole!
Mutta olen muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi. En ole käsittänytkään, kuinka asioita pystyy käsittelemään järkevästi, kun päässä ei suhise koko ajan. Enkä itke koko ajan ja joka asiasta!
Allekirjoitan täysin sen, että ihmettelin kuinka joidenkin mielestä minä olin paska ihminen, kun uuvuin ja jätin heidät "pulaan"! Uskomatonta, että muka minä olin isossa työyhteisössä yht'äkkiä korvaamaton. Yksi työnjohtajista ei edes tervehtinyt, kun kävin firman joululahjan hakemassa. Vahvisti kyllä käsitystäni, kuinka tärkeänä työnantajan edustajat pitävät tälläistä, nyt heinäkuussa 29 palvelusvuotta täyteen saavuttanutta työntekijää. Niin kauan kuin jaksat, niin olet merkityksellinen yhteiskunnalle!
Tsemppiä ja jaksamista sinulle! Lepää oikein kunnolla, siis kunnolla! Ei nää jutut viikon parin saikuilla ohi mene! Nauti läheisistäsi, luonnosta ja koirista. Nuku, lue tai vain ole. Pääasia, että voit hyvin itseäsi, ei muita varten! <3
♥ Kiitos!!
PoistaUskotko, että ajattelin sinua tuossa taannoin, ja nimenomaan vielä voimauttavana tyyppinä. Ajatus oli, että "Markettakin nousi tästä suosta, minä en tänne jää hukkumaan".
Nimenomaan pirullinen, koska se tuli vaivihkaa ja ihan hiljaa, kunnes olikin päällä kuin saamarin tonnin juna.
Tärkeimmät sanat on nimenomaan olleet nuo: sinua tarvitaan muualla enemmän kuin töissä, tästä syystä pidä itsestäsi huolta!!
Tuli ihan välittömästi mieleeni sellainen asia, että ehkä nämä loukkaantujat oikeastaan kadehtii sinua ja sitä, että uskalsit todeta, että nyt et jaksa enää. Ehkä he on itsekin sillä rajalla, että tekisi mieli pudottaa hanskat kädestä, mutta eivät saa sitä tehtyä... En siis todellakaan millään lailla puolustele heidän käytöstään, mutta juolahti todella mieleen se, että kateusko se heidät ajaa tuollaista paskaa puhumaan??
VastaaPoistaJa ehkä nuo asian väistelijät ei oikeasti tiedä, mitä sanoa. Ehkä he miettii, onko parempi vain vaieta, että jos vaikka sinä et halua asiasta puhua ja he ei halua sitä nostaa esille, tai jotain.
Toivottavasti sulla kuitenkin on eniten niitä ihmisiä, joiden kanssa voit ja saat puhua ja jotka on tukena. Tai vaikkei ees olis eniten, mutta toivottavasti heitä on tarpeeksi. Sillä se on nyt kuitenkin se asia mitä sä tarviit, levon lisäksi; ymmärtävää tukijaa, kuuntelijaa ja mukana kulkijaa.
Voin hyvin uskoa, että kiltille suorittajalle on tosi tosi vaikeaa pysähtyä ja levätä, kun kuitenkaan ei ole jalka poikki tai pää paketissa. En ole henkkoht kokenut ihan varsinaista burnoutia (muutaman kk sairasloman vain), mutta olen kuullut, että siitä toipuminen voi todellakin viedä kuukausia. Toivon, että tämän kautta saat siltä suurimmalta suorittajalta katkottua vähän siivistä sulkia pois... ja iskostettua päähän, että vähempikin riittää.
Lähetän täältä lämpimiä ajatuksia siihen suuntaan! ♥