Koronavuosi 2020 pakettiin

Mitä jäi käteen menneestä vuodesta?
Kirjoitan joka vuosi joulukirjeen, jonka lähetän n. 25 perheeseen joulukorttina. Teen sitä läpi vuoden ja siinä tulee käytyä läpi vuoden tapahtuman suunnilleen kuukausi kuukaudelta.

Tästä vuodesta suurimpana mieleen jäi työpaikan ala-arvoinen ja epätasa-arvoinen johtajuus, siitä kumpuava kaikennielevä uupumus ja harkinta työpaikan, alan ja työn vaihdosta. Keskustelu itseni kanssa aiheesta jatkuu....  Vaikka burnari onkin historiaa tältä erää, se kuitenkin lurkkii nurkan takana ja tiedän jo, että se nappaa kynsiinsä nopeammin kuin uskonkaan, jos en ole tarkkana.

Onneksi iloisiakin tapahtumia oli, ja kuvien kautta pystyy palaamaan niihin aikoihin, kun uupumus hellitti tai ainakin väisti hetkeksi. Taivaan kiitos on tullut otettua niitä iloisia kuvia, koska tällä hetkellä negatiiviset tunteet painavat enemmän, enkä haluaisi muistaa vuotta pelkästään niiden kautta. Iloisten kuvien mukana tulee paljon hyviä muistoja, jotka saavat suupielet ylöspäin.

Noin suoraan sanottuna: paska vuosi, mutta tulihan nähtyä. 

Kouluarvosana 6 ½ .

Onneksi noita iloisia juttuja oli monta, TOP5 listalla ainakin nämä: 

- Oma synttärireissu oli huikean hieno ja suunnittelen jo seuraavaa, vaikkei moisia juhlia olekaan tulossa. 
- Ipanan penkkarit osuivat mahdollisesti ainoalle kevään aurinkoiselle päivälle, sikäli uskomatonta, kun muistaa, että Varsinais-Suomessa satoi noin syyskuun alusta huhtikuun alkuun joka ikinen päivä. 😕

- Ipanan lakkiaiset oli myös kiva poikkeus muuten raskaan kevään jälkeen, kun pääsi vihdoin tapaamaan sukulaisia, vaikkakin välimatkan päästä. Juhlat oli kuitenkin kivat ja meillä oli hauska päivä!

- Erinäisiä patikoita kaikenlaisilla kokoonpanoilla, eri kohteissa ja jopa eri puolella maata. Joka kerta hyvää kahvia, hyvää seuraa, loistava fiilis ja pääsääntöisesti kiva ilma.

- Nelivetoiset personal trainerini: nuo hännänheiluttajat, joiden vuoksi sitä aina nousee aamulla suunnitellen seuraavaa lenkkiä.

Toki varmasti liiankin monelle vuodesta 2020 jäi mieleen vain ja ainoastaan se korona. 
Mainittakoon, että itse en ole tietääkseni hoitanut ensimmäistäkään koronapotilasta eikä perheestäni kukaan ole päätynyt edes sielutestiin (Kirjoitusvirhe meidän tiedotteessa, piti olla nielutesti...)  Tämä on itse asiassa lähinnä huvittavaa, kun tuntuu, että täysin toisilla aloilla olevat ovat juosseet testeissä useastikin ja minä tällä alalla olevana säästyin.

Ehdottomasti kiitollinen olen siitä, että lapseni ovat terveinä ja pärjäävät elämässä. Poika on tehnyt etätöitä koko vuoden, tytöt taas altistuvat jatkuvasti töissään kaupassa kaikelle mahdolliselle. Jotain olen onnistunut opettamaan, jos käsienpesu kotiintultua on jäänyt rutiiniksi. 😀

Olen ikionnellinen, että Edu sai sen ylimääräisen 9 kuukautta meidän kanssa. Mehän jouduttiin ajattelemaan sen tammikuisen liukastumisen jälkeen, ettei se toivu enää. Mutta Pappahan nousi ja teki vielä pennunkin kanssa (kuten kuvasta näkyy) reissuja jopa ihan uusille kohteille. 

Sikäli Edun lopettaminen sopii tähän vuoteen kuin nenä päähän. Se oli ehkä rankinta ikinä, mutta koska huono vuosi, kruunasipa mokoman. 

Olihan meillä näitä kauniita päiviä. Kesän patikka Sallatunturissa oli hienoin viikko heti sen Kanarian viikon jälkeen. 

Olen tehnyt vuosittain niitä tavoitteita. Tälle vuodelle tavoite oli kävellä 2400 km.
No, sattuneesta syystä tavoite ylittyi reilusti. Endomondo lakkari hämmentävästi toimimasta jo viime yönä, eli kaikkia mittaustuloksia tälle vuodelle en saa, mutta saavutetut (mitatut) kilsat on 2539 kävellen ja 334 fillarilla.

Koska havaitsin itsessäni pienen stressaaja-eläimen myös tämän suhteen, en tee tavoitteita enää ensi vuodelle. Kävelen minkä kävelen, koska teen sitä kuitenkin joka päivä. Samoin fillaroinnin suhteen taisin saada oppitunnin, että ne 50 kilsan lenkit tavoitteena ei ole omalla kohdallani viisaita, vaan mielummin niitä hupilenkkejä vaikka pururadalla väistellen oravan paiskomia käpyjä.... 

Olkoon 2021 aivan jotain muuta!!!  Ihan jokaiselle!

Kiitos sinulle, joka olit matkassa tämän vuoden. ♥

Töihin paluu

Olen nyt ollut takaisin töissä reilun viikon.
Viime viikolle työpäiviä siunaantui hienosti kolme: polipäivät (ma & ke) ja sitten sunnuntai. Tälle viikolle sitten polit ja tiistai, eli tein tähän alkuun tällaisen hyvin tyypillisen neljän päivän putken.

Ja kuulkaas, takki on taas aika tyhjä. *phuuuuh*

Onneksi tähän tulee perään nyt neljä vapaata, tulevat tarpeeseen.
Teen siis nyt lokakuun puoliväliin asti 60 % listaa (osasairaspäivärahalla), ja sen jälkeen haen varmaankin 80 % listan loppuvuodelle.

Tulevaisuus näyttää jo aika hyvältä!

Oli fiksu lääkäri, kun tiesi jo ennalta, ettei ole mitään saumaa palata 100 % työntekijäksi samantien. Tässä 60 % on tekemistä, jos tulee putkia. (Kiitos vaan yhteiskunta ja Kela, siitä tuesta, että tähän pystyy mahdollisesti joku, jonka talous ei muuten kestäisi!!!)

Muuten töihinpalaamisesta: jännitti ihan tolkuttomasti. Hyvä, ettei ollut pakki sekaisin ekana päivänä kun palasin.
Taivaan kiitos tiesin olevani parhaissa käsissä, koska meillä on keuhkolääkärin kanssa niin loistava työpari-suhde. Ja polin osalta päivä oli kevyt ja raikas. Lääkäri tuli aamulla taloon ja halasi pitkään. ♥  Koska lista oli maltillinen, ehdittiin pitää pari kahvitaukoa ja päivittää kuulumiset kesäloman osalta.

Osastolle vein suukkoja osoittaakseni, etten enää toivo kaikille kuolemaa pahempaa kohtaloa ja vihaa edelleen jokaista. (Olihan se tavallaan aika järkyttävää todeta vasta heinäkuun puolivälin jälkeen, ensimmäistä kertaa koko tämän vuoden aikana, että oikeastaan muistankin pikkuhiljaa, että meillä on myös hyviä tyyppejä töissä. Minä, kun olen aina tykännyt olla täällä töissä juuri työkavereista johtuen....)
Samalla vaihdoin muutaman sanan esimieheni kanssa, joka oli myös palannut lomalta samana aamuna ja sai vasta kuulla omasta poissaolostani.

Työhönpaluu ei sinänsä ollut vaikeaa. Ammattitaito ei ole kadonnut enkä hävittänyt myöskään ammatti-identiteettiä missään vaiheessa. Pari juttua lääkkeiden osalta kertasin, mutta muuten olo oli kotoisa.

Tässä matkan varrella on nyt herännyt muutamia ideoita ja olen niitä lähtenyt vähän toteuttamaankin. Keuhkopolin osalta laitan ihan fyysisesti paikkoja järjestykseen ja totesinkin, että fiilis on kuin uudella draivilla syksyyn.

Virheitä tuli tehtyä ja siitä sitten opimme

Mä haluun olla yksin,

haluun olla hiljaa,

haluun, että nukkuu kerrankin voin.

Mä haluun olla yksin,

lukee vaikka kirjaa,

junamatka Turkuun ihana ois.

Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa

tuijottaa kauas tyhjyyteen

ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,

muistan taas miks tän kaiken teen.

Pyöriskö tää maailma ilman mua,

jos otteen antais hetkeks herpaantua?

Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.

Joidenkin ihmisten katkerista puheista huolimatta en varsinaisesti valikoinut burnarin ajankohtaa nimenomaan heinäkuun helteille. Pahoittelut, että joudun näin pettämään kuvitelmat. Parempiakin aikoja olisi nimittäin ollut tarjolla, jopa ihan lähitulevaisuudessa....

Tällainen tilanne jakaa hyvin kaverit kahteen kolmeen valikkoon: 

- ne, jotka on hengessä mukana ja jotka jatkaa tavallista elämää kanssani, tarjoutuu kuuntelemaan, mutta puhuu myös muusta ja kutsuu kahville ja ihmisten ilmoille kuten normaalisti, ja sitten 

- ne, jotka ei sanallakaan viittaa tapahtuneeseen, jotka välttelee aiheesta puhumista ja ilmeisesti tietämättään tai tahallisesti välttelee myös minua.  Mainitsemattakaan, että lähtee tähän paskanjauhamiseen työpaikalla tajuamatta, että se tulee omiin korviini lopulta.....

- Ja sitten on niitä, joita loukkaa se, että jouduin tunnustamaan olevani heikko.

Tästä viimeisestä ryhmästä olen eniten ihmeissäni. Miten kukaan muu voi loukkaantua siitä, että minä en pystynyt jatkamaan? Miten oma uupumukseni voi satuttaa ketään muuta? Miten kenenkään muun loukkaantuminen näistä työsuhdeongelmista voi olla sillä lailla suurempi, että mulla ei olisi oikeutta muun ohessa siitä väsyä tyystin?

Give me the right 

to be heard, to be seen,

to be loved, TO BE ME,

to be safe,

to believe in something

I have a right

to be heard, to be seen

to be loved, to be free,

to be everything I need,

TO BE ME,

to be safe 

to believe in something

Aloitin (sairas)loman touhuamalla hirveasti. Havaitakseni, etten jaksa.

Tämähän on se koko pointti: suoritan, homma lähtee keulimaan samantien. Enemmän, korkeammalle, lisää, nopeammin....  aivan sama mistä on kyse. 

Ei ihme, että sydän hakkasi ja leposyke nousi 85-90 pintaan. Joten kun mies rakensi roskiskatoksen ja maalasin laudat, yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi oli katsoa miten maali kuivuu..... 

Lopulta en oikeastaan tehnyt paljon mitään.

Nukuin, Kävelytin koirat. Join kahvia. Nukuin päiväunet. Kävelytin koirat. Söin. Luin. 

Pyrin välttämään jatkuvaa puhelimen räpläämistä ja pakonomaista suorittamista. Mittasin toki koiralenkit, mutta en katsonut kilometrilukemia kuten ennen: ai kamala, Bono sai "vaan" kuuden kilsan lenkin, vaan hyväksyin sen, että koira selviää ehjänä ja jopa nauttii siitä, että joskus kävellään vaan neljä. 

35 kilsan fillarilenkit pois ohjelmistosta. Tilalle sellaisia hupilenkkejä pururadalla, jossa nauroin jo ääneen, kun orava paiskasi kävyllä kypärään.... 

Muutamia kahvihetkiä kavereiden kanssa, puhuen puutaheinää mistä tahansa muusta paitsi töistä ja ylipäänsä stressaavista asioista.

Kaikki loputon kauneus

kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet

kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta

ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa.

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima

jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.

Tää on pelkkä tyhjä kuori,

joka sun pitää täyttää.

Tää on valoista kirkkain

tää on loputon yö

tää on sydämen lyönti

tää on ajattomuus.....

Miksi tässä yhteiskunnassa oikeastaan arvostetaan eniten niitä tyyppejä, jotka vetää koko ajan sata lasissa? Vai olenko vaan itse sokeutunut sille ja kuvittelen, että näin on?

Kuuntelin fillaroidessa musiikkia. Jotkut kappaleet kolahtivat kovemmin kuin aiemmin sanoituksista johtuen. Toisaalta joissain pilkahti sellainen määrä toivoa, ettei mitään rajaa. ♥ 

Everybody's gonna make mistakes

but everybody's got a choice to make

everybody needs a leap of faith

when are you taking yours?

Työuupumus

Keväällä tuli korona ja sen myötä pakkolaki.
Pakkolaki ei meillä näkynyt, ei näkynyt kyllä koronakaan.

Mainittakoon, että pakkolaista huolimatta tai juuri siksi, olen tehnyt aivan idioottimaisia määriä ylitöitä ehkä noin kaksi viimeistä vuotta.
Ylitöitä tein, koska kiltin tytön syndrooma. Jonkunhan ne oli tehtävä niin miksen minä? Ihan joka kerta....   ja rehellisesti, kuten lääkärillekin jouduin myöntämään, en edes taloudellisesta pakosta vaan ahneuttani ja koska luulin, ettei niitä tee sitten kukaan muukaan ja esimies on pulassa.

Sitten oli paskamyrsky henkilökemioihin liittyen työpaikalla.
Henkilökemiat on aina mielenkiintoisia. Jään ihmetellen odottamaan miten asia etenee.  Toisaalta 80 naisen työpaikassa olisi ihmeellistä, jos jokaisen kanssa olisi paras kaveri.

Mies jäi lomautetuksi ja kadehdin häntä niin, että viittä vaille aivoverisuoni ratkesi.
Miehen lomautukset eivät jatkune....

Kesälomaa oli suunnitellusti kaksi vaivaista viikkoa.
Opinko jotain kesälomien suunnittelusta? No en oikeastaan. Säästin tarkoituksella syksyyn paria viikkoa, kuten aina. Jossain normaalissa tilanteessa tuo kaksi viikkoa olisi riittänyt hyvin.

Sitten tuli stoppi.
Tie nousi pystyy kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Tätä kutsutaan kai burn outiksi. Työuupumus maximus. Hoitona pakkolepo.

Täällä ollaan. Opettelen uudestaan elämään. Olisi kivaa, jos muistaisi miten hymyillään.
Ehken jatkossa kiristä ruuvia ihan näin tiukalle.
On totta, että tässä on monta asiaa monessa.
Pääsääntöisesti tämä on ollut tähän asti todella kammottava vuosi. Voisiko 2020 vaan ladata uudestaan?