Törmäsin netin syövereissä blogiin, jossa koin, että jotenkin korostettiin yksinhuoltajaäidin elämän raskautta ja vaikeutta versus ns. tavan perheenäiti.
Ja kyllä, poltin päreeni nollasta sataan just samantien.
En halua linkittää blogia tänne, koska voi olla (ja toivon, että on) mahdollista, että henkilö ei ole tarkoittanut sitä niin kuin minä sen luin. Joten en toivo enempiä teilauksia ainakaan ennen kuin hän lukee ja mahdollisesti kommentoi omaa kommentointiani.
Kuva: Yle
Näin kun on 25 vuotta elänyt parisuhteen ylä- ja alamäet, ja useampaankin kertaan harkinnut kytkimen nostamista mihin tahansa suuntaan, totisesti ottaa pataan, että joku gloorifioi sen, miten perheessä lasten kasvatus, käyttäytyminen ja kaikki on sopuisampaa kuin yksin.
Ja todellakin, mun nuorin on nyt 17 vuotias ja pystyn erittäin hyvin edelleen muistamaan ja samaistumaan, miten olin aina vastuussa. Lähes yksin. Parisuhteessa. (Tai näin sen koin ja koen.)
Minulta kysyttiin mitä niille puetaan, mitä retkiä päiväkodissa/koulussa/tiesmissäharrastuksessa tehdään, mitä sinne pitää pakata, lähteekö ne leirille/mummolaan/hevonhiiteen.....
Isä oli paikalla mutta tällaiset päätökset jotenkin kaatui aina äidin niskaan. Aivan sama olinko itse järjettömän kiireinen jonkun vuositilinpäätöksen kanssa.
Tai lapsen sairastuessa. Voi arvata kuka jäi kotiin. Siihen maailman aikaan pystyin tekemään etätöitä kotoa käsin, joten työnantaja ei vihoitellut niin paljon, mutta toki oli aikoja kun pää oli jumissa kunnolla siitä, että miehen työ katsotaan niin helvetin paljon tärkeämmäksi, että allekirjoittaneen piti toimittaa omalta esimieheltä todistus, että olin ollut töissä jos mies jäi jonkun kerran kotiin hoitamaan sairasta lasta. Voin kertoa, että kokemus oli nöyryyttävä enkä siihen parin kerran jälkeen lähtenyt. Lääkärin todistus ei siis miehen työnantajalle riittänyt.....
Myönnän rehellisesti, että olen ollut useammin kuin muutaman kerran hyvinkin kateellinen työkavereille, joilla on ns. isäviikonloppu ja niillä on aikaa vain itselleen. Jukoliste, koska perheenäiti sitä saa, varsinkaan silloin kun tenavat on pieniä?
Toisaalta, että annetaan jotenkin ymmärtää, että yh:n on vaikea saada parisuhdetta lasten vuoksi.
Niin? Mutta eikö sitä olemassaolevaa parisuhdetta sitten pidä yhtään mitenkään hoitaa?
Kyllä väitän, että tavallisen monta parisuhdetta kaatuu nimenomaan siihen, että lasten ja perhe-elämän härdellin vuoksi mitään parisuhdetta ei ehditä ylläpitämään. Ei se siinä kauaa roiku yksinään.
UGH! Olen puhunut.
