Yhteenveto 2025

Vuodesta 2025 tulee ensimmäisenä mieleen jäätävä väsymys, uupumus ja satoja tunteja ylitöitä, jotka aiheuttivat siis ensin mainitun. Tuloverolistausta lukiessa ei lämmitä hirveästi tietää, että on 25 % tienesteistä tehnyt oman selkänahan kustannuksella.

Toki niillä rahoilla mahdollistettiin monenlaista. Oliko se sitten sen arvoista, sitä sopii pohtia.

Sain melko lailla viestejä tietyiltä ihmisiltä, jotka huomasivat jossain kohtaa somessa, että alkoi olla takki tyhjä monessakin mielessä. Kiitos jokaisesta viestistä!

Uusi vuosi tulkoon ja olkoon toisenlainen.

Heinäkuun helteitä

Johan sitä tässä iässä uskaltaa olla oma itsensä eikä niin miellytä aina muita. Vai olisiko edellinen lause pitänyt aloittaa "jokohan"?

Oli miten oli, parin edellisen viikon aikana olen huomannut omaavani muutamankin tyypillisesti epäsuositun mielipiteen:
- pidin kesäkuun 2025 säästä enemmän kuin näistä kahden viikon helteistä (arvostan nukkumista, nyt on valvottu yli viikko...)
- en ymmärrä olutta/oluita (tuoksuu hyvälle kiukaalla, siihen käy 0%)
- jos menen ostamaan karkkia, en koskaan osta suklaata. Koskaan.
- suklaa suklaana tarjottaessa menee, mutta leivonnaisissa, jäätelössä tms: hyi. En ota.

Meillä on 65 päivää loman alkuun. 65!! Se on saakeli sentään yli kaksi kuukautta vielä. 
En ehkä selviä sinne saakka. 😒
Aivan järjetön ruumiillinen väsymys ja henkinen uupumus siihen, että olen saanut pysähtyä viimeksi kesäkuun ekan viikon pohjoisen reissulla, sen jälkeen joka ikinen päivä on ollut jollain tavoin ohjelmoitu ja täynnä tekemistä ja tapahtumaa. Kivatkin asiat alkaa tökkiä isosti, kun ei saa nollata olemalla.

Lomaa odotan mutta samalla vähän hirvittää: siellä tulee olemaan juuri näin kuuma, joten valvonko vielä senkin reissun? Sitten en kyllä talvesta selviä....

Niin paljon kuin työstäni tykkäänkin, kieltämättä kolmivuorotyössä oli puolensa: arkivapaat ja ylipäänsä vähän enemmän vapaapäiviä.

Luin lähes koko Jennifer Weinerin suomennetun tuotannon. Osa aika kivojakin, mutta osassa alkoi tuntua, ettei juttu lähde mitenkään eteenpäin vaikka oli sata sivua jo kahlattu.
Pitäisi opetella tapa, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen ja jättää kesken. Tätä opettelen vielä.
Kirjaston varauksia odotellessa nyt kun edellinen 10 kirjan pino on taklattu. Nyt ei olekaan kuin muutama enää varauksessa. Suosituksia otetaan vastaan. Osassa jonotan numerolla 342 joten ihan tälle kesälle ei tule.

Kasvihuone ilahduttaa tomaattisadollaan. Lisäksi tänä vuonna ananaskirsikat ovat kasvaneet "pensaiksi" kahden edellisen vuoden köynnösten sijaan. Ja kukkivat. Saattavat siis ehtiä tehdä satoa. *toiveikas*

Ensimmäiset chilit ovat punastuneet ja olen saanut kerättyä ihanan määrän persiljaa ja lipstikkaa jo kuivumaan.
Myös veneperunoita on otettu ylös ja maisteltu. Hyviä ovat. 

Osan edellisten 9 yön valvomisesta selittää myös stressi. 
Boogiella kävi tyttöystävä ja pentuja nähtiin rtg-kuvassa sitten aivan hirvittävä määrä.  Viikko sitten maanantaina, ihan tarkalleen laskettuna päivänä, pennut alkoivat syntyä. Valitettavasti yksi jäi synnytyskanavaan jumiin ja päädyttiin hätäsektioon....  ja yöllä emä alkoi hiipua ja menehtyi. 😢

Sain tiedon tiistaina kun kasvattaja soitti töihin. Näin nimen puhelimessa ja vastasin innokkaana.... kuullakseni kun toinen itkee luurin päässä. Hetken ajan tilanne oli paha: 8 pentua ilman emää ja todennäköisyys sille, että menetetään nekin, oli laskennallisesti suuri. 
Onneksi lyhyen matkan päästä löytyi sijaisemo, jolla oli omat pennut ja suostui ottamaan "käenpoikasia" hoteisiinsa. Emo hyväksyi vieraat pennut, antoi niiden imeä ja alkoi hoivata eli pestä samantien. Toisena aamuna jokainen pennuista oli saanut lisää painoa, pienenkin jo 10 g. 

Nyt tilanne on lapsukaisten osalta vakaa. Osa pennuista on siirretty toiselle varaemolle, koska 12 pentua yhdelle on melko suuri määrä. Pennut todennäköisesti selviävät kaikki. Kasvattaja on aivan hajalla ja itselläni on jostain syystä vähän syyllinen olo. Olisinko voinut tämän estää? Olisiko pitänyt sanoa, ettei astuta sitä narttua? 

Voi kun olisi se kristallipallo, mistä katsoa tulevaisuuteen.....

Yksin vai yhdessä?

Varoituksen sana!

On paljon mahdollista, että tämä teksti tullaan poistamaan. Stalkkaajat ja muut paskan levittäjät, älkää vaivautuko. Teidän mielipiteitä tuskin julkaistaan tai poistetaan joka tapauksessa. Sitäpaitsi ette pysty sanomaan mitään mitä en olisi jo kertaalleen itselleni sanonut. 

Kun tarpeeksi väsyttää ja vituttaa, alkaa olla tunne, että antaa mennä.

Tää on ollut pitkä kesä. 
Oli viikkoja, kun tehtiin yksin puhelintyötä. Oli viikkoja, kun päivässä piti vastaanottaa 15 potilasta. Hyvässä pössiksessä meni, loistava porukka kun töissä on. 

Taisi silti syödä naista.

Kotona taas. Kaksi vuotta olen toivonut projektia. Uskoin jo hetken, että tänä vuonna on se kesä. Eipä ollut.

Toinen projekti, jota sitäkin on kolme vuotta suunniteltu, meni maaliin päivässä. Mutta kun "en mä muistanut", "en mä huomannut"... 

Voiko mikään missään ikinä loukata enempää kuin tajuta, että olet niin vähän arvoinen, että sun toiveita ei mitenkään voi muistaa tai huomata?

Loma on kulman takana. 4+1 herätyskelloaamua.

Päätöksen paikka.

Harrastuskausi

Niin paljon kuin harrastuksistani tykkäänkin, liika on liikaa.
Tämä on ollut raskain kevät by far, ja ihan omasta syystäni. Menin varaamaan kaikenlaisia menoja harrastusten merkeissä huhtikuun lopulta lähtien joka viikonlopuksi ja sitten vielä vähän päälle. 

Lisäksi veivasin niitä pojalle lähetettäviä papereita eri ministeriöiden ja lähetystöjen välillä, ja käytiin ohessa vielä auttamassa tyttären perhettä muuton jälkeisissä hommissa, kun piti lamppuja ja hyllyjä yms kiinnittää. Menty siis on kuin viitapirut, pysähtymättä yhtään.

Nyt on takki aika tyhjä.

Sosiaalisena olentona huomaan, että sosiaalisuus käy voimille. Haluaisin käpertyä jonnekin piiloon viikoksi ihan vaan kirjojen kanssa. Olla hiljaa ja vaan hengittää. 

Loma alkaa reilun viikon päästä. 

Tässä iässä ei näköjään pitäisi vaihtaa työpaikkaa ja suostua samalla luopumaan lomista. Näin parin vuoden jälkeen huomaa, ettei satunnainen pitkä viikonloppu riitä, vaan lomaa pitäisi tosiaan olla sen verran, että toipuu.

Kuvat viittaavat viime viikonlopun kokeeseen, jossa olin keittiössä töissä kun jälkikoe vedettiin läpi. Pääsin onneksi myös metsään molempina päivinä vähän, se rentoutti kummasti. Mutta vieraassa paikassa nukkuminen, ensimmäinen yö vähän viluisena, kahisevassa makuupussissa.... noh, parempiakin öitä on koettu. 

Koeviikonloppu meni sinänsä oikein hyvin!
Onneksi olen nyt muutaman viime yön saanut nukuttua hyvin, sekin palauttaa.

Jaksaa, jaksaa......  Lomaa odotellessa!

Yövuoron krapula

En ole tehnyt säännöllisesti yövuoroja yli kolmeen vuoteen. Satunnaisia olen silloin tällöin (noin kerran vuodessa) suunnitellut ja niistä olen selvinnyt kohtuudella. Ennen joulua otin vielä yhden keikkavuoron vanhaan työpaikkaan yöksi ja yllätyin, miten helposti se meni.
Sitten tuli töissä tilanne, että sairaanhoitajia ei ollut riittävästi ja tarjouduin pahaa aavistamatta valvomaan kaksi yötä. Kaksi on ihan oma maksimi. Olen tehnyt niitä aiemminkin, ja vaikken koskaan nuku hyvin tai pitkään, olen kuitenkin nukkunut siinä välipäivässä ja selvinnyt.

Yö meni hyvin. Niin se yleensä menee. Olin torkkunut päivällä tunnin verran ylimääräistä päiväunta, joten aivan valtavasti ei väsyttänyt. Sitä paitsi join kahvia kupillisen puolen yön aikaan.
Väsy iski vasta neljältä, kun oli rauhallista.... 

Harmi kyllä väsymys ei sitten kuitenkaan riittänyt sillä lailla kotiin asti. Pesin hampaat ja painuin punkkaan. Korvatulppa päällimmäiseen korvaan ja pää tyynyyn. Kello oli 7:56.
Paitsi että.... 😠 

Olin hereillä yhdeksältä kun joku koirista kolisteli jotain.
Olin hereillä myös kympiltä, kun joku toinen vinkui makkarin oven takana.
Saatoin nukkua tunnin verran siinä 10:30-11:30 välillä, mutta katsoin jälleen kelloa 11:35. Ja silloin alkoi tietenkin ahdistaa tieto siitä, etten ole nukkunut ja pitäisi toinen yö vetää perään.... ja sehän auttaakin nukkumiseen kun siitä alkaa stressaamaan.

Noh. Torkuin tunnin verran vielä illansuussa ja totesin, että pitää vaan olla äärettömän varovainen tien päällä. Töissä selviää, mutta itseä hirvittää aina nuo siirtymiset, koska minua alkaa väsyttää ratissa ja pimeä mottoritie vilkkaan liikenteen keskellä ei ole kiva paikka.

Ihana työkaveri oli ihan kauhuissaan kuultuaan illalla, etten ollut nukkunut. Hän sitten kantoi lautasellisen naposteltavaa eli pistaasi-pähkinöitä ja taateleita virkistämään mieltä. ♥  Suloinen ele!

Onneksi toisen yön alku oli niin räväkkä yhden potilaan hermostuttua tyystin, että siinä ei ehtinyt unta kaipailemaan. Kahvi virkisti sitten sen verran, että aamuun asti sinnittelin.

Suunnitellusti kotona kello soimaan 12 aikaan ja päästin koirat makkariin. Totesin, että lienee helpompi hyväksyä niiden kulkeminen (kuten yöllä) sen sijaan, että vinkuvat oven takana.

Torkuin, mutta sekin on jotain. Noustiin lopulta 10:30 jälkeen ja totesin, että pitänee ottaa univelat takaisin sitten joskus. 

Join kupin teetä, luin lehden ja lähdettiin lenkille.

Siellä havaitsin olevani kovin hyvällä tuulella ja virkeä kaikesta huolimatta, joten kotona lenkin päälle kuppi kahvia ja yleistä hääräämistä. mm pyykin pesun muodossa.

Ilokseni posti toi kivan kirjekuoren eli tilaamiani siemeniä.
Olen tosin hyvin varhaisessa eikä näitä voi vielä kaikkia laittaa. Mutta ainakin jotain voin jo suunnitella ja bellikset ajattelin kyllä laittaa taimettumaan hyvissä ajoin, että ne voisi siirtää ulos kukkapenkkiin (jota ei vielä ole....) ilahduttamaan vuosittain.

Kaipa siinä nyt käy niin, että kaadun naamalleni punkkaan illalla todella hyvissä ajoin. Seiska ei ole luultavasti liioittelua. Ja nukun aamuun. Rytmi kääntyy sillä sitten itsekseen. Toivottavasti.

Hiilihydraattihimo on mieletön ja olo krapulainen.

Annan mielelläni nuorempien ja vapaaehtoisten tehdä jatkossa yöt, ei ole kyllä itselleni sopivaa hommaa. (Seuraavassa listassa on vielä kaksi suunniteltuna.... ääääh!)

Työuupumus

Keväällä tuli korona ja sen myötä pakkolaki.
Pakkolaki ei meillä näkynyt, ei näkynyt kyllä koronakaan.

Mainittakoon, että pakkolaista huolimatta tai juuri siksi, olen tehnyt aivan idioottimaisia määriä ylitöitä ehkä noin kaksi viimeistä vuotta.
Ylitöitä tein, koska kiltin tytön syndrooma. Jonkunhan ne oli tehtävä niin miksen minä? Ihan joka kerta....   ja rehellisesti, kuten lääkärillekin jouduin myöntämään, en edes taloudellisesta pakosta vaan ahneuttani ja koska luulin, ettei niitä tee sitten kukaan muukaan ja esimies on pulassa.

Sitten oli paskamyrsky henkilökemioihin liittyen työpaikalla.
Henkilökemiat on aina mielenkiintoisia. Jään ihmetellen odottamaan miten asia etenee.  Toisaalta 80 naisen työpaikassa olisi ihmeellistä, jos jokaisen kanssa olisi paras kaveri.

Mies jäi lomautetuksi ja kadehdin häntä niin, että viittä vaille aivoverisuoni ratkesi.
Miehen lomautukset eivät jatkune....

Kesälomaa oli suunnitellusti kaksi vaivaista viikkoa.
Opinko jotain kesälomien suunnittelusta? No en oikeastaan. Säästin tarkoituksella syksyyn paria viikkoa, kuten aina. Jossain normaalissa tilanteessa tuo kaksi viikkoa olisi riittänyt hyvin.

Sitten tuli stoppi.
Tie nousi pystyy kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Tätä kutsutaan kai burn outiksi. Työuupumus maximus. Hoitona pakkolepo.

Täällä ollaan. Opettelen uudestaan elämään. Olisi kivaa, jos muistaisi miten hymyillään.
Ehken jatkossa kiristä ruuvia ihan näin tiukalle.
On totta, että tässä on monta asiaa monessa.
Pääsääntöisesti tämä on ollut tähän asti todella kammottava vuosi. Voisiko 2020 vaan ladata uudestaan?

Ryytymys maximus

Stressimittarilla lukemat paukkuu punaisella.
Enpä ole hetkeen ollut yhtä paljon loman tarpeessa, kuin tällä hetkellä.

Onneksi on muutama luottoihminen. Kun ei enää osaa edes sanoa ei, eikä (ehkä) tajua omaa parastaan, joku kirjaimellisesti kolauttaa takaraivoon ja kertoo, että hetkeksi seis.

Tänään taisin näyttää aamusta vielä tavanomaistakin räytyneemmältä.
Kävin kysymässä esimieheltä voisinko käyttää viime listan (päättyi eilen) ylitöitä kuittaamaan tämän listan (alkoi tänään) vajaaksi jääviä päiviä, kun vaihdoin mm. yhden yövuoron pois ja tein päivän sen sijaan.

Pomo katsoi minua hetken ja totesi "tiedäthän, ettei sun ole pakko joka kerta sanoa kyllä kun kysytään tekemään jotain vuoroja tai kun kaverit pyytää vaihtamaan."
Sitten hän rauhallisesti ujutti mun ylityötunnit tähän listaan ja kehotti pitämään kolme päivää vapaata!

Huh huh!!

Onneksi kotiintulo on aina yhtä riemukas!!

Voi jee, voi jee!!

Sä asut täällä sittenkin vielä!

Mulla oli jo niiiiiin hirveä ikävä kun olit ihan puoli vuotta pois!!

(toim. huom. ihan kahdeksan tuntia)

Piha on vielä vaiheessa. Suurin kiitos miehelle, joka puuhasteli sen kanssa koko armaan juhannuksen kelistä välittämättä. Itse asiassa ne pienet sateenropinat taisi tehdä hirmu hyvää tuolle kuivuvalle betonille. Sehän ei saa kuivua liian nopeasti, koska halkeilee silloin.

Alkaa näyttää siltä, miltä pitikin.

Takaosaa pitää vielä vähän kaivaa auki.
Harmikseni tuo iso kivi onkin todella iso.

Olisin halunnut sen käännettäväksi esiin, mutta käännäpä tuollaista kuution

möykkyä ihan vaan rautakangella ja ihmisvoimin.....

Laitetaan sen ympäristö nyt sitten pikkukiville.

Arvatkaa vaan onko muurahaiset ehtineet kahdessa päivässä

kantaa tuohon jo monta kourallista hiekkaa.

PRKL!

Kun piha nyt vihdoin saadaan kuntoon JA ulkomaiset vieraat lähtevät kotiinsa, ehkäpä lepään vaikka pari päivää? (Ajattelematta, miten seuraavat ulkomaiset vieraat tulevat jo siitä vajaan kuukauden päästä ja rumba alkaa alusta? Mukana myös reilu vuosikas lapsi ja meidän Edu ei ole lapsiperheen koira......)

Tosiaan, vajaa kolme viikkoa jenkkisiskon ja lastensa saapumiseen. Tarkoitus on ajaa Saaristorengas Kustavista Paraisille ja viettää yksi päivä Flow Parkissa Turussa. Ajattelin, että tuollainen kiipeily on varsinkin teineille kohtuullisen hauskaa (sitäpaitsi tykkäsin siitä itsekin viime syksynä....) ja tulee tarpeeseen päivän autossaistumisen jälkeen.

Stressaan siitä viikosta itseni mahahaavalle. Kun toiset meistä aloittavat loman vasta sen jälkeen ja tämän työn yhdistäminen mihinkään vieraiden viihdyttämiseen on hivenen haastavaa. Lisäksi tällä on hyvin hiljaista ja ahdistun ajatuksesta, että joutuvat istumaan tyhjänpanttina meillä....  *huoh*

Onneksi on pinkkejä asioita, jotka ilahduttavat!!

Puuma-Panttereita löytyi vielä!! NAM!!

Ja tuo pelargoni on vaan niin hienon värinen!

Arkihaaste 51/52

Rehellisesti ehkä jopa vähän harmittaa, että hauska haaste on tulossa loppuaan kohti.
Tämä ON ollut kiva tapa käydä läpi edellistä viikkoa.
(Mikäänhän ei minua estä tätä jatkamasta.... hmmmmm.... )

Maanantaina totesin, että äiti on enemmän kuin vähän väsynyt.
Sorruin sarkasmiin (potilaalle) töissä, mikä ei ole itselleni tavallista. (Kollegoille olen kyllä sarkastinen, mutta sekin niin, että kollega hoksaa sarkasmin, enkä tee sitä pahalla.) Onneksi potilas ei asiaa tajunnut.
Hän pyysi katsomaan jalkaansa kun vein aamulääkkeitä. Katsoin ja hän kysyi "onkohan siinä veritulppa" ja minulta lipsahti "paha sanoa, oma röntgenkatseeni on vielä pois päältä"....

Hävetti.

No. Huilasin muutaman minuutin töiden jälkeen, käytin pojat lenkillä ja sitten Mama's Taxi kuskasi taas.

Tiistaina keskustelin esimiehen kanssa pitkään.
Harkinnan jälkeen pyysin, että saisin tehdä tammikuussa yhden listan (3 viikkoa) lyhyempää työaikaa, koska on mahdollista, että tuon kylppärishow'n tiimoilta päädytään raastupaan. Olisi sitten peliaikaa puuhata.....  ja minulle myönnettiin 80 % työaika. JESH!!! Sanotaanko, että olo keveni välittömästi useita kiloja.

Keskiviikkona aamulla oli ensin poikien lenkki, sitten Bonon parturi.

Olin ihan vilpittömän kauhuissani, kun sanoivat, että "meillä yleensä pyydetään omistajaa lähtemään kun ne sählää vähemmän niin".....
Siis mun vauva yksin??? Meinaako ne katkaista napanuoran vasta vuosikkaalta??

(Minähän olisin halunnut seurata, että sitä kohdellaan kauniisti eikä varsinkaan hirtetä siihen trimmipöytään....)

*huokaus*

Lähdin siis Prismaan tekemään muutaman jouluruokaostoksen ja kävin kahvilla.
Ja voi mikä nuorimies sieltä Mammalle tuotiinkaan....
Ei se aivan traumatisoitunut ole. (Mamma on!)

Kotiintultua tuli vielä laattamies, joka tekee nyt sitten tarjouksen, että saadaan homma pakettiin. Jääkellarin lohi piti laittaa jo tulemaan, kestää kolmisen päivää ja meillä siis syödään jouluateria jo lauantaina töiden vuoksi.

Tein myös Marikan mainiota piparminttujäätelöä ison purkillisen pakkaseen.  Teen sen hivenen eri tavoin, eli lisään siihen vielä vähän rahkaa, koska se on muuten niin ätäkän makeaa. Mutta periaatteessa ohje on sama ja sopii jouluun kuin nenä päähän.

Ke-to yön valvoin töissä. Rauhallista.

Torstaina hääräsin.
Pojat lenkille heti herättyäni ja sitten kauppaan. Ipana lähti kuormajuhdaksi, mikä olikin hyvä idea.
Sitten puuhasin. Veisasin joululauluja korkealta ja kovaa. Annoin vatkaimen hurista. Onnellista!!

♪♪ "... Niityillä lunta, hiljaiset kadut,

taakse jo jäänyt, on syksyn mahdottomuus...." ♪♪

Perjantaina heräsin aikaisin ja käytin pojat pimeällä lenkillä. Lenkin aikana taatelikakku paistui uunissa, ja kun sain peseydyttyä, lähdin pikaisesti kahvittelemaan kaverin synttäreitä. Kotimatkalla noukin vielä pojan kyytiin. Mies oli tehnyt edellisen yön töitä ja nukkui.
Kun tulimme kotiin, hän oli herännyt ja puuhailu jatkui.

Illalla Teijolla oli metsähartaus, jonne halusin. Karvaiset kaverit sai ottaa mukaan ja teimme vielä lenkin otsavalojen kanssa. Ihanan tunnelmallista.

Haluaisin silti kysyä: miksi iloiseen juhlaan, kuten joulu, pitää liittyä sellainen virsutus?? Eli miksi kaikki joululaulut pitää olla mollivoittoisia ja vetää laahaavalla, virsuttavalla nuotilla??

Nimim. säikähdin, kun Pappakoira alkoi ulvoa ihmisten aloittaessa virsuamisen....

Lauantaina karvavekkarit herättivät, kuten yleensä. Tunnin lenkki rapsakassa pikkupakkasessa. Kotiinpäästyä alkoikin sitten luvattu vaakaräntä, joten hyvä aika lenkkeillä...

Viimeisiä valmisteluja, pöydän kattaus ja sitten odoteltiin kaikessa rauhassa ruokavieraita.
Ruoka oli odotetusti hyvää ja sitä oli......  yllättäen, liikaa.

Ruuan jälkeen istuttiin hetki ja keiteltiin kahvit. Jälkiruokiakin oli älytön määrä. Myös joulupukki itse saapui paikalle, tosin vähän toisenlaisena kuin yleensä mielletään.....

Naapurin ihana pastori tuli sovitusti heittämään keikan "pukkina" ja joi meidän kanssa kahvit.
Pakettejakin oli kiitettävä määrä.

Minäkin olin ollut ainakin ihan vähän kiltti....

Sitten havaittiinkin jotain hassua, mistä syystä meidän JouluRÄYHÄ alkoi jo 23. päivä eikä vasta aattona....
Tiskikone nimittäin ei poistanut vettä. Pesi kyllä, mutta koska ei poistanut pesuvettä, huuhteli tietenkin sillä saippuaisella ja likaisella.

Kaiken tämän syksyn jälkeen tämä oli ihan viimeinen niitti: naurettiin aivan vedet silmissä kun huuhtelin pestyjä astioita lavuaarissa. Ei tällaista voi sattua.
Mies ja poika ropasivat sitten iltapuhteina konetta..... ja hei, se on taas kunnossa!!!  =D 

(Saatan silti suksia lähimpään tiskikonekauppaan kun alennusmyynnit alkaa.... ihan vaan varmuuden vuoksi.)

Sunnuntaina minä lähdin töihin aamulla 6:15, tonttulakki päässä.
Kotona alkoi se oikea räyhä kun joulurauha oli julistettu: pojat siis alkoivat piestä kylppärin seinää piikkaimilla.
Onneksi ruokaa jäi, koska nälkähän tuossa tuli.

Minä palasin kotiin 15 jälkeen ja olin suorastaan järkyttyneen yllättynyt: suurin osa seinistä on piikattu valmiiksi. Lattiaan tarvitaan laulavaa putkimiestä (sulkemaan vesikiertoisen lattialämmityksen putket) ja sitä emme tee, että hätyyttelisimme ketään pyhinä. Mahtavaa, että tuo tulee nyt oikeasti kuntoon!!!

Tämä on ollut ehkä hiljattain muistetuista viikoista paras! Enpä muista hetkeen kikattaneeni ihan yhtä paljon.

♥ JOULU ♥

Äiti on vähän väsynyt.....

Meillä on sähköhammasharja. Aika monella varmaan on.
Tiedättekö miten se värähtää/pärähtää tietyin välein, ilmoittaessaan, että "on aika siirtyä seuraavaan osioon hampaistossa"? Meillä se tekee sen muistaakseni n. 30 sekunnin välein.

Kun normaalisti tulen yövuorostakin kotiin, laitan tahnaa harjaan ja istun pöntön kannella silmät kiinni ja vaan harjaan hampaat ennen sukeltamista nukkumatin maille. Harja ikään kuin kertoo milloin homma on valmis, teen sen tietynlaisessa puolihorteessa ajattelematta itse asiaa mitenkään.

Aamulla ennen töihin lähtöä pesen jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä hampaat yleensä tavallisella harjalla. Niin eilenkin.

Ajattelematta mitään, tai ainakaan sitä toimitusta, joka oli meneillään, tajusin jossain vaiheessa pohtivani "miten tää 30 sekkaa voi kestää tänään näin kauan".... ja sitten silmät ikään kuin rekisteröi näkemänsä ja tajusin peilikuvasta, että harja ei ehkä värähdä minnekään vaikka rapsuttaisin huomiseen.....

****
Olin torstaina koulutusristeilyllä. Hieno koulutus, antoisa keikka, vaikka päivä olikin pitkä. Menipä neitsyys tuollaisesta Picnic-risteilystäkin....

Tätä taustaa vasten aamuinen hammasharja-sähläys oli ehkä jopa ymmärrettävä.
Hitsi että nauratti itseäkin kun tajusin.

Aurinko ja risukasat

Ensin oli se kuuden putki, sitten yksi vapaa. Tällä viikolla vielä neljä perään, pääasiassa iltavuoroja. Hoppua töissä, uusi opiskelija ja paljon tekemistä.
Nukkumaan joka ilta vasta 23 jälkeen. Ja koska täällä Lounais-Suomessa on totisesti saatu sitä lunta, aamu-kolmelta joka aamu lumiaura kolistelemassa makkarin ikkunan takana. Fyysinen väsymys on melkoinen.

Tiistaina olisi ollut työvuoro 1330-2130 mutta kutsuivat haastatteluun. (En sikäli valita.... heh!) Haastattelu 9:50 joten hullua lähteä sahaamaan tuota 25 kilsan pätkää eestaas. Menin siis luvalla töihin ajoissa. Ei se silti sieltä loppupäästä mihinkään lyhentynyt, tulihan muuten vaan päivälle mittaa.

Tänään koulutuspäivä.
Kotiin kaupan kautta. Ja kotona keittiössä puhelin soi. Pomo soittaa ja onnittelee: tarjoamme sulle sairaanhoitajan vakanssia osastolla 4. Pysyvä paikka.

Mitä tekee tämä uupunut hoitsu? Purskahtaa itkuun. Siis siinä puhelimessa.
Sain sentään änkytettyä kiitoksia ja wau ja muuta yhtä järkevää. Onneksi hoidon taso on oikeasti korkeampi.

Aurinko siis paistaa risukasaan niin että silmiä häikäisee!!

Meillä on lunta!

Meillä on siis aivan valtavasti lunta. Sitä on tullut nyt viikossa niin, että jengi hiihtää pururadalla, luistinrataa jäädytetään, ja metsässä saa aurata kinosta aamulenkillä.

Aivan ihanan kaunista!  (Paitsi ensi viikolla kun lupaavat lämmintä, että kaikki sulaa kuraksi..... pöh!)

Olen vuosia sanonut, että joulu on mielentila, ei päivä kalenterissa!
Jos joskus, tänään se pätee, enemmän kuin monesti ennen.

Kun voimat vaan loppuu

Joskus on niitä viikkoja, kun sitä menee ja tekee ja touhuaa... ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Voi olla vaikka miten kivaa ja mielenkiintoista, ja sitten vaan kertakaikkiaan ei enää pysty. Ei jaksa.

(Ja huomisen, yhden päivän vapaan jälkeen, sitä lähtee taas töihin suorittamaan seuraavaa 5-6 päivän putkea....)

Olen ollut äärettömän stressaantunut nyt noin vuoden.

Vuosi sitten töissä uhkailtiin (vähän voimakas sana, ilmoitusluontoisena asiana se esitettiin), että sairaala ehkä ajetaan alas ja toiminnot siirretään kantasairaalaan yliopistokaupunkiin. Fakta, joka ei tavallaan ollut uutinen, mutta otti kyllä kipeästi.  

Pian sen jälkeen sain hirveitä hengenahdistuskohtauksia työpaikan remontista johtuvasta sisäilmaongelmasta ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. 

Samanaikaisesti, ja edelleen, koen, että perhe-elämä valuu viemäristä.

Meillä elää tässä talossa tällä hetkellä kolme ihmistä. Keskimmäinen lapsi siis suorittaa työharjoitteluaan muualla ja asuu toistaiseksi pois kotoa.

Kolme ihmistä, joista kahdella on yhteistä ulko-ovi ja jääkaappi, siinäpä ne tärkeimmät. Ja niin, se kolmas.

Viime vuonna meillä tuli puhetta mahdollisesta mun työn loppumisesta, tai edes siirtymisestä 75 kilsan päähän (suuntaansa). (Olen tuota väliä ajanut talven ja voin kertoa, etten pysty siihen. En näillä työajoilla.)

Valitettavasti kommentti kolahti kipeästi: "jaa, no mun työt on täällä ni ei mun tarvi mihinkään muuttaa".

Siihen jäi aika vähän enää kommunikoitavaa tältä saralta.

Kenties allekirjoittaneen on syytä alkaa etsiä sitä omaa kotia sieltä, missä töitä on, tai vaihtoehtoisesti hakea niitä töitä mistä tahansa ja etsiä se kämppä sen mukaan.

Tämä kesä ja alkusyksy on ollut varsinainen henkilökohtainen helvettini. Töissä ei ole ollut helppoa ja kun kokee, ettei kotoa tule mitään tukea, vähän yksin sitä ihminen on. 

Tässä kohtaa elämää tajuan kauhistuneena, että en omaa minkäänlaisia turvaverkkoja. Olen koko ikäni muuttanut, tehnyt aina uusia kavereita ja edelleen minulla on muutamia todella rakkaita ihmisiä, mutta niistä yksikään ei ole tältä paikkakunnalta. Ja jos joskus niin nyt sitä olkapäätä kaipaisi ihan kirjaimellisesti tähän viereen.

Hirveää tajuta, että mulla ei oikeastaan ole tällä paikkakunnalla ketään, jonka luokse voisin noin vaan mennä kahville ja kertoa miten paska fiilis on. Kahvittelupaikkoja toki on, mutta enpä usko, että niistä monikaan katsoisi hyvällä synkkää tilitystä pullan äärellä.

Olen aivan jäätävän väsynyt. Syksy ei sovi minulle muutenkaan. Syksyiset aamuvuorot yhdistettynä edes tähän eiliseen yhteen ilta-aamu komboon (tarkoittaa max viiden tunnin unia) ei erityisesti sovi, ja kaiken muun lisäksi olen nukkunut todella huonosti jo ainakin kuukauden. (Hah, kuukauden, kokeile vaikka viisi kuukautta....) 

Työstressiä, kotistressiä, koirastressiä ja jos mitä stressiä. 

Heräilen aamuyöllä ja sen jälkeen menee pelkäksi torkkumiseksi ja pyörimiseksi. Eilen join idioottimaisuuksissani illalla 22 jälkeen teetä ja nousin kolmelta vessaan. Kun kello soitti viideltä, tajusin, etten ole nukkunut sen kolmen jälkeen yhtään....

Väsymys on ihan fyysistä: töistä lähtiessä 25 kilsan matkasta ei jää mitään muistikuvia. Sitä ajaa lähes sokkona ja unessa ja näköjään selviää liikenteellisistä jutuista vähän vahingossa.

Oli tässä aamu, kun ajoin vielä oman kylän keskustasta isolle tielle päin, ja tajusin yhtäkkiä tuijottavani peuraa silmiin. Jos ikkuna olisi ollut auki, olisin ylettänyt silittämään sitä. Kaverinsa seisoi auton edessä ja 7-8 peuran lauma seisoi kahta puolta tietä.

Onneksi tilanteessa oli nopeutta ehkä 50 km/h, koska sain lyötyä liinat kiinni eikä mitään sattunut. Isolla tiellä nopeusrajoitus on sata (mitä en itse asiassa enää pimeässä aja)....

Kotona odottaa nelijalkaiset. Onneksi odottaa.

Ilman niitä lojuisin joka päivä vain sohvan nurkassa ja torkkuisin. 

Tänään tosin silmät ei kertakaikkiaan pysyneet enää auki vaan oli pakko kaatua hetkeksi..... havahtuakseen vaan hirveään kylmyyteen. Väsyneenä paleleekin niin älyttömästi.

Pahoittelut. Ja sitten taas ei.

Joskus se on minullakin oltava lupa olla heikko ja väsynyt, ja kerrankin sanoa suoraan.

Korpeaa tämä "kiltin tytön syndrooma"...