Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttinä.
Sellainen "palikkatesti", missä laitettiin ominaisuuksia laatikkoon ja saatiin jokin nelikirjaiminen selitys itselle, olin aina se eniten suunapäänä ja sosiaalisena olentona kuvautuva tyyppi.
Ikä tekee tehtävänsä.
Nyt kun epidemia jyllää ja ihmisiä kehotetaan olemaan yksin sisätiloissa ja välttämättän kaikkia sosiaalisia kontakteja, on suorastaan hupaisaa huomata, miten ekstrovertti ihminen voi näin nauttia tästä yksinolosta ja siitä, että luvalla voi kieltäytyä kaikesta. Vähän noloakin ehkä.
Nyt, kun teen pitkää päivää töissä, nautin aivan luvattoman paljon siitä, että voin mennä kotiin, ottaa koirat ja lähteä metsään. Siellä, pelkkä tuulihousujen suhina seuranani (ja parit talitintit....) olen minä ja omat ajatukseni.
Kun kaverit kyselevät voidaanko nähdä ja kahvitella, voin luvalla sanoa olevani nyt varovainen ja välttäväni turhia kontakteja, olkoonkin, että ihmiset ovat terveinä.
Ehkä ihminen voi muuttua?
Ehkä super-ekstrovertistä voikin löytyä pieni hiljainen sisäinen-introvertti, joka nyt iloitsee ja nauttii päästessään esille?
Eikä tämä tarkoita, etten tykkäisi lähteä kavereiden kanssa kahville. Tai haluaisi nähdä.
Olen kuitenkin olosuhteiden pakosta töissä hyvinkin sosiaalinen, ihmisten kanssa tehtävä työ ehkä tekee tämän juuri sellaiseksi, että vapaa-ajalla haluaa sitten olla itsekseen?
Oikeastaan: ihan sama miksi ja miten, minusta on vaan juuri tällä hetkellä aivan ihanaa ja suloista, että saa välillä olla luvalla epäsosiaalinen!!
Juurikin näin; töissä sitä on luonnostaan sosiaalinen ja vapaa-ajalla saa olla itsekseen niin halutessaan. Rentouttavaa viikonloppua!
VastaaPoistaKiitos!! Ajattelin olla oiiiiikeeein rento. =)
PoistaEhkä olet siitä väliltä? Ambiverttikös se oli, tai jotain sinne päin. Mä uskon, että sulla kyllä vaikuttaa tuo, että olet kuitenkin työelämässä sosiaalinen, pää varmaan tarvii vähän sen jälkeen hiljaisuutta ja latautumista ja se on mielestäni ihan normaalia, verteistä viis. Sulla taitaa olla aika kuormittavaa tuo työ etenkin nyt, joten aivan ymmärrettävää halu olla vain yksin sitten vastapainoksi. Ehtii sitä sitten taas treffailla ja kahvitella, kun maailma tästä vähän rauhoittuu!
VastaaPoistaMä oon mielestäni ekstrovertti myöskin. Mulle tää jatkuva kotona oleminen on aika väsyttävää ja piinaavaa, mutta mä olenkin täällä lähes koko ajan, kun olen töissä niin vähän (1pv/vko, sekin vain muutaman tunnin ja sielläkin olen yksin, ja nyt en ole töissä ollenkaan, ei tietoa milloin se jatkuu, himmaavat koronan takia sielläkin...) ja opinnotkin hoituu etänä kotoa käsin. Kaipaisin kyllä vastapainoksi sitten taas ihmisten seuraa - noista miehestä ja lapsesta kun ei vaan kerta kaikkiaan ole seuraa, ovat molemmat hiljaisia ja omissa oloissaan viihtyviä (=tyttö huoneessaan, mies autotallissa...). Tykkään kyllä lenkkeillä yksin (tai siis koiran kanssa kaksin, mutta ilman kaveria) ja omien ajatusten kanssa, mutta kun sitä tekee päivästä ja vuodesta toiseen aina yksin, se on aika ajoin tosi puuduttavaa. Lenkki sujuisi mukavammin (ja olisi varmaan ihan huomaamatta myös pidempi), kun olisi juttukaveri. Huomaan piristyväni paljon ihmisten seurasta ja tällainen elämä on välillä ihan kärsimystä mulle, puheliaalle ja sosiaaliselle ihmiselle. Tavallaan menetän ihan itseluottamukseni täällä kotona, tuntuu että en kelpaa kellekään, kukaan ei halua olla ja puhua mun kanssa jne, kun tuo oma perhe on tuollaista tuppisuukansaa. Kavereita mulla on täällä harmittavan vähän, joten... olen tosi paljon yksin.
Koitetaan jaksaa kukin tahoillamme! ♥
Se on kyllä varmaan totta, että harva on ehdottomasti joko tai. Suurin osa on jostain väliltä. Minusta tuntuu, että olen vanhemmiten muuttumassa enemmän päinvastaiseksi kuin nuorena. Tai sitten sitä kutsutaan järjeksi. =D Mutta siis enää ei ole tarve olla joka paikassa ja suunapäänä.
PoistaJa ihan takuulla se tosiaan vaikuttaa, että töissä on pakko olla sosiaalinen. Edellisessä työssä kun olin itsekseni töitä tekevä, sekin varmaan teki tarpeen olla sosiaalinen sitten vapaa-ajalla.
Yksinolo on kurjaa, kun se ei ole vapaaehtoista.
Tosiaan tämä epidemiatilannekin tekee vielä sen, että kaikki eristyy.
Toivottavasti jyrää nyt nopeasti läpi ja päästään vähän normaalimpaan elämään - mitä se normaali sitten koronan jälkeen onkaan.
Ei ole kauaakaan, kun tehtiin miehen kanssa molemmat testi, jonka tulokset kyllä oltaisiin osattu kertoa ilman testiäkin, mutta siis tulipa nyt todistettua, että ollaan ihan toistemme ääripäät.
VastaaPoistaMies on kaikkein eniten tunnelmakeskeinen ekstovertti, joka saa voimansa muista ihmisistä ja sosiaalisista tapahtumista (ja puhuu enemmän kuin kuuntelee, nauttii keskipisteenä olosta jnejne) ja minä taas olen eniten puoliksi tunnelma- ja puoliksi asiakeskeinen introvertti, joka kaipaa omaa rauhaa, väsyy liiasta sosiaalisuudesta ja ääniärsykkeistä jne.
Mutta ehkä vastakohdat sitten täydentää toisiaan, kun ollaan edelleen yhdessä (omasta mielestäni se on ihan mun hyvin hermojen ansiota :D) 27 avioliittovuoden jälkeenkin. Ja siis meidän suhde oli jo aiemmin tuomittu epäonnistumaan siltä pohjalta, että mies on savolainen ja minä eteläpohjalainen.
Ymmärrän erittäin hyvin sun tarpeen päästä omiin oloihin kuormittavien työpäivien jälkeen.
Koitetaan pysyä terveinä ja järjissämme.
Minä vähän luulen, että mekin ollaan toistemme ääripäät oman mieheni kanssa. Ja tykkään ajatuksesta, että vastakohdat täydentää toisiaan. Meilläkin vuosia sen verran takana, että jotain olisi luullut tapahtuvan, jos olisi tapahtuakseen.
PoistaEnnen minäkin olin sellainen, että kun kaiket päivät olin isossa työyhteisössä sosiaalinen, en jaksanut enään kauheasti sitä vapaa-aikanani olla. Nyt kun en ole töissä, kaipaisin välillä seuraa. Varsinkin, kun Beibe on iltavuorossa. Mutta kun ei ole ystäviä! Kaikki "ystävät" olivat töissä, mutta nyt kun en ole siellä, ei minulla ilmeisesti sitten ystäviä ollutkaan, koska oikeastaan yhtä lukuun ottamatta ei kukaan pidä mitään yhteyttä. Pari lapsuuden kaveria on, mutta heilläkin omat menonsa ja tosi harvoin nähdään, jos minä en heillä käy.
VastaaPoistaToisaalta minulle riittää tämä kotona puuhastelu. Tai sen on vaan pakko riittää! Mutta olisi kyllä kiva, kun joku joskus kahville poikkeaisi tai edes pyytäisi, että lähdettäisiinkö kahville johonkin.
Allekirjoitan muuten ihan täysin tuon: kun ei ole töissä, kaipaa seuraa.
PoistaMinä muistan opiskeluajoista ne viikot, kun työstin opinnäytetyötä yksin kotona. Silloin oli aika ajoin ihan seinähullu olo ja kaipasi kipeästi ketä tahansa ihmistä vaikka kahville.
Miksihän sellainen kulttuuri on Suomesta loppunut, että mennään vaan koputtamaan naapurin oveen, että "keitätkö kahvit"?