Mitä jään kaipaamaan?

Alkaa olla aika sanoa hyvästit, ainakin suurelta osin, vanhalle kodille.
Vaikka hyvin paljon tavaraa on vielä pakkaamatta ja siirtämättä, suurin osa kodista, ja varsinainen elämä, siirtyy nyt jo uuteen osoitteeseen.

Lievää haikeutta tuntien kuljen pihalla. Oma piha viimeiset 22 vuotta. Siihen aikaan mahtuu paljon.

Oi niitä aurinkoisia päiviä, kun uusi terassi oli juuri valmistunut. 

Tai niitä ensimmäisiä kesäpäiviä, kun lapset oli pieniä ja nykyään keskimmäinen keräsi valtavan kimpun voikukkia iloiten siitä, että "pihassa kasvaa niin paljon kukkia"....   2 veen vaatteet oli hurjan näköiset niiden leikkien jälkeen. 😀
Marjapensaat ja ensimmäiset herukat omista pensaista. 
Ensimmäisen syksyn omenat ja jossain määrin se kauhistus, miten paljon niitä tuleekaan.... 
Suunnitelmat omasta perunapenkistä. Siinä oli ollut ilmeisesti komposti ja maa oli niin ravinteikasta, että perunanvarret ylettyivät monta senttiä yli silloin 4-vuotiaan pojan. Perunatkin olivat toki valtavia.  Ja ah, miten hyvälle ne maistui.

Pihalla paistetut letut. 
Isovanhemmat kylässä ja kahvihetki lettukesteineen. 
Lasten ja koirien yhteiset kilpajuoksut ympäriinsä. 
Nuorin vaunuissa keväällä varhain omenapuun varjossa kun itse haravoin lehtiä maan sulettua.
Retket lähimetsiin. 
Päivittäiset koiralenkit sittemmin ja havainnot, miten kivasti joka paikkaan pääsee kävellen.
Teijon kansallispuiston läheisyys ja helppous lähteä retkelle.

Meillä on ollut todella hyvä elämä vanhalla paikkakunnalla.

Toisaalta muuton jälkeen uudessa kodissa ensimmäisenä päivänä rajanaapurit tulivat tervehtimään aidan yli ja päivää myöhemmin vastapäiset toivottivat tervetulleeksi skumppapullon voimin. Kaikki ovat olleet todella ystävällisiä, antaneet vinkkejä ulkoilureiteistä, nähtävyyksistä ja muista asioita, joita saattaisi tarvita. Wau. 
Luulen, että tästä tulee uusi hieno seikkailu.