lauantai 27. heinäkuuta 2019

Mihin porukkaan kuulut?

Isäni työn vuoksi minä olen muuttolaatikkolapsi. Asuin koko kouluaikani korkeintaan 5 vuotta samalla paikkakunnalla, muutimme koko ajan.

Aloitin alakoulun Hakunilassa Vantaalla (1976-81) ja kävin kuudennen luokan Taipalsaarella ja yläkoulun Lappeenrannassa (1981-85), lukion aloitin Porvoossa, mutta vaihto-oppilasvuoden (1987-88) vuoksi se jäi kesken, kun vanhemmat (ja minä perässä) muuttivat Englantiin, jossa jatkoin opintoja. Suomeen palattuani (1990) asuin tovin isovanhemmillani Turun seudulla, muutin Uuteenkaupunkiin opiskelemaan ja sieltä miehen kanssa Helsinkiin (1993-97). Hesasta päädyimme tänne (1997).

(Todennäköisesti taustastani johtuen koen aika ajoin perustavanlaatuista mielihalua muuttaa minne tahansa....)


Lapsena koin muuttamisen helpoksi. Sain helposti uusia kavereita, sopeuduin joka paikkaan. Puhun edelleen sujuvasti Hesan slangia, mie ja sie tai sitten tätä nykyistä (mikä on minusta kaikista murteista rumimman kuuloinen) määkimistä ja isittelyä (mitä en muuten käytä).

Mutta on kai se jotain jälkiä jättänyt. Ihmissuhteet on jääneet vajaiksi, töpöiksi. Aika ajoin koen olevani hyvinkin juureton. Mietin kuulunko minnekään ja mihin porukkaan.
Nämä pohdinnat ovat harvoin kovin mieltä ylentäviä, yleensä ne päätyvät melko masentuneeseen lopputulemaan: en minnekään.

Aikuisiällä on selvästi vaikeampi saada uusia tai ylläpitää edes näitä vanhoja, lyhyiksi jääneitä ihmissuhteita. Kun oman arjen pyörittämiseen menee jo turkasesti aikaa, pitäisi samalla kuitenkin ehtiä kysellä kavereiden kuulumisia, koettaa nähdä enemmänkin kuin satunnaisesti, soitella, viestitellä yms.


On perhe ja suku.
Minulla ei ole biologisia sisaruksia. Miehen sisarusten kanssa olemme tosi vähän tekemisissä. Älkää kysykö miksi. Ehkä meillä ei ole mitään yhteistä.
Itse olen aika paljon tekemisissä serkkujen kanssa. Koko lapsuuden vietin kesiä molempien isovanhempien luona serkkujen kanssa, joten välit sinne ovat lämpimät. Samoin isän sisarukset ovat sellaisia, että heidät kutsun kaikkiin perhejuhliin, koska he kuuluvat lähiperheeseen sillä tavalla.

On työporukka.
Itselläni on onni olla osa oikeasti kivaa työyhteistöä. Meillä on kiva fiilis töissä eikä useinkaan ole aamulla fiilis "kukahan siellä on tänään vastassa".

On harrastusporukka. Tähän mainittakoon, että enpä juurikaan harrasta enää mitään sosiaalista lajia, niin vähän vähemmälle on jäänyt. Joskus koin olevani kovinkin aktiivinen koiraharrastaja. Harrastamiseksi ei ilmeisesti lasketa, että omistaa koiran tai pari.
Mutta on siis tiettyjä ihmisiä, joiden seurassa vietän viikonlopun pari vuodessa, sitten näitä koirien kautta tulleita tuttuja, kavereita, ystäviä.
Näihin pätee sama kuin muihin: kun itse on passiivinen, ei kai pitäisi pahastua, etteivät muut ole kovin aktiivisia omaan suuntaan? Vaan kyllä se kirpaisee, kun tajuaa jossain tapahtumassa olevansa ulkopuolinen. Kun muut pitävät yhteyttä toisiinsa ja puheenaiheet ovat itselle vieraita. Tämän porukan suhteen vieraantuneisuus sattuu eniten. Kun tajuaa olevansa väärässä paikassa, kun on paikalla pyydettynä työvoimana.

On muita tärkeitä ihmisiä. Pariskunta, jonka rouvaan tutustuin niinkin huvittavasti kuin Vauva-lehden keskustelupalstan kautta. Kyllä!! Se on mahdollista! Siihen maailman aikaan Vauva-lehden palsta ei todellakaan ollut tällainen rääväsuiden sakki kuin nykyään....
Me aloimme pitää yhteyttä ensin vaan naiset, sitten miehet tutustuivat. Nykyään olemme melko paljon tekemisissä, ongelmana vain 250 kilsan välimatka fyysisesti. Mutta useamman kerran vuodessa nähdään.
Muita pariskuntia, joiden kanssa vietetään aika ajoin ilta tai pari.

Pohdinnan masentavimmassa vaiheessa päädyn myös miettimään sitä, kenet ylipäänsä voisin ajatella kutsuvani viettämään vaikka omia viisikymppisiäni tai kuka näistä edes tulisi paikalle. Kuka heistä haluaisi tietää hautajaisistani tai tulisi sinne.

3 kommenttia:

  1. Voi Vivi!!! Tiedän todellakin nämä tuntemukset!!

    Mä oon myös muuttanut lapsuudessa tosi paljon. Olen asunut alle kouluikäisenä jo ainakin neljässä paikassa (Nastola, Kirkkonummi, Säynätsalo ja Muuratsalo, joista kahdesta ekasta ei mitään mielikuvia, kaksi jälkimmäistä on Jyväskylän liepeillä ja niistä on muistoja), ala-asteen kävin Äänekoskella, 7.-8.-luokat kävin Jämsänkoskella ja 9.-luokan sekä lukion Ruovedellä. Sieltä lähdin "maailmalle"; kävin talouskoulua puoli vuotta Kouvolassa, aloitin ja lopetin saman tien opinnot Jyväskylässä (ja palasin kotiin Ruovedelle hetkeksi), sitten kävin vuoden kansanopistoa Vammalan Karkussa, asuin kesän poikaystävän kotona Nokialla ja kävin toisen vuoden kansanopistoa Iitin Perheniemessä. Sitten löysin mieheni ja muutin hänen luokseen Kouvolan Korialle. Miehen kanssakin ollaan muutettu kierros Kouvola-Valkeala-Kouvola, kunnes palattiin Korialle tähän samaan taloon, mihin aikanaan miehen luo tulinkin ja missä nyt on asuttu jo yli 20v.

    Mä NIIIIIIIN tunnen ton fiiliksen, kun ei ole juuria. Kun joku kysyy, mistä olet kotoisin, se on vaikea sanoa. En mistään?? Ei ole sellasia kavereita, jotka on tuntenut lastentarhasta asti, tai edes ala- tai yläasteelta asti välttämättä!! Ei ole vanhaa tuttua kaveripiiriä. Minäkin aina kaverustuin helposti, kun muutettiin (ja muuttaminen oli kivaa), mutta nyt aikuisena olen tosi usein miettinyt, miten raastavaa se oikeastaan on, kun ei ole noita vanhoja kavereita. Olen käynyt pari kertaa tapaamisissa, missä on ollut noita Ruoveden tuttuja ja se on ollut aivan ihanaa! Mutta he ei ole arjessani muutoin mukana oikein mitenkään. Yhtä-kahta kaveria siltä ajalta tapaan vielä vähän silloin tällöin, mutta välimatkat on isot jne. Kaikki tärkeät, pidempään säilyneet ystävät asuu kaukana, yksi jopa Englannissa asti. Vaikka olen asunut jo kauan täällä Korialla, en silti ole rakennellut itselleni ystäväpiiriä. En halunnut olla työkavereiden kanssa tekemisissä työajan ulkopuolella (hyvä jos työaikanakaan...), en ole harrastellut mitään jne. Ihmisillä on omat elämät ja menot, ei niihin oikein mua mahdu. Moni tärkeäksi kokemani ystävä on enää muisto vain täälläkin, erinäisten syiden takia (eli he on löytäneet esim uuden miehen, jolloin mut on jätetty tarpeettomana olkapäänä veks...). Olen aika ajoin todella yksinäinen. Miehen kanssakaan meillä ei ole yhteisiä pariskuntakavereita - hänen kaverit on sit vähän niin kuin munkin kavereita. He käy meillä usein (jatkuvasti) ja kahvilla istuessaan osallistun seuraan. Muuten olen lähinnä yksin.

    Kun valmistuin nyt keväällä ja mietin, pitäisinkö juhlat, tuli mieleeni tuo samainen kysymys kuin sulla: ketä ylipäätään voisin kutsua... En keksinyt, joten jätin juhlat juhlimatta. Ei sillä, että olisin muutenkaan juhlista suuresti nauttinut, mutta kyllä tuo oli yksi syy siihen myös.

    Onneksi on internet........ blogiystävät on mulle iso asia. ♥ Lav juu! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, piti vielä sanoa, että myös mä uskoisin johtuvan tuosta usein muuttamisesta, että edelleen tykkäisin muuttaa. Monellehan muutto on ajatuksena jo kauhistus, mutta mun mielestä se on mukavaa. Vaikka se vanha aina sitten jääkin taakse... tai ehkä juuri siksi...

      Poista
  2. Asunut 21-vuotiaaksi kotona ja siitä sitten stadin keskustassa päälle 30-vuotiaaksi. Sen jälkeen pari ulkomaankeikkaa ja myös, kun muutin kotoa, muutin monta kertaa. Eli asunut useassa osoitteessa kyllä, mutta asuma-alueita ollut vain stadi, Latviassa Riga ja Jurmala, Tukholma, Kerava ja nyt Porvoo. Vihdoin olen juurtunut, kuten lapsuudenkotiin. Ystäviä on tullut eri ympyröistä, mutta kaksi oikein hyvää ystävää on säilynyt lapsuudesta.


    Ennen halusin aina muuttaa, nyt se jopa ahdistaa ajatuksena. Näin sitä juurtuu kotiinsa ja alueelle, alkaa pitää turvallisena ja ikä tekee myös tehtävänsä.

    Kivaa uutta viikkoa. <3

    VastaaPoista

Kolmen peruspäivän plussat ja miinukset

Onhan näitä haasteita, joihin on pakko tarttua. Tämä on viime viikolta. TIISTAI - erittäin huonosti valvottu yö Mies tulee iltavuorossa töis...