Luonnollisesti tästä aiheutui samantien keskustelu "koska paljuillaan".
Minä en lämpene ajatukselle ihmislihakeitosta noin lähtökohtaisesti. Haluaisin, että sinne valutetaan täysin uusi vesi enkä ehkä siltikään tuntisi oloani mukavaksi lilluessani omissa ja muiden ihohitusissa. (Sori, en vaan pääse tästä mielikuvasta...... ja olen syvästi pahoillani, jos joku nyt on innoissaan omasta paljusta ja saa tästä pahan mielen.)
Toisekseen olen luopunut esiintymisistä alusvaatteissa saati uikkareissa julkisesti (muut kuin perhe eli tässä tapauksessa mies), koska lyhyenä hukkapätkänä olen sellaiset 30 cm liian lyhyt tähän painoon.
Kehopositiivisuus tai mitä onkaan, ei ole löytänyt tietään vielä meille. Siinä määrin, että osallistuisin paljuiluun tässä naisporukassa.
(Kysymys kuuluukin, miksi tunnen itseni ihan hyväksi mennä saunaan parin muun ystävän kanssa!)
Kun 45 tuli mittariin, aloin selkeästi keräämään estrogeenirengasta vyötärölle.
Nyt kun 50 on enää nurkan takana, se ei enää tästä minnekään katoa.
Toki myönnän itse ensimmäisenä, että syön liikaa herkkuja, en noudata kohtuullisuutta karkkien suhteen, pistän surutta Oivariinia uudelle perunalle ja tankkaan pizzaa kun siltä tuntuu.... mutta silti jurppii havaita onneton vyötärön laajentuminen.
En ole enää aikoihin säästänyt mitään "näihin mahdun vielä joskus" -vaatteita. En usko siihen kannustusmielessä. Jos sattuisin tästä yhtäkkiä laihtumaan 10 kg, todennäköisesti haluaisin painua vaatekauppaan ja ostaa uutta.
MUTTA. Omistan yhdet älyttömän kivat caprihousut, jotka
Pyrin siihen, että olen tyytyväinen kroppaani. (Edes niin tyytyväinen kuin on fyysisesti mahdollista, kun lyhyys harmittaa ja pyöreys pännii.) Se kuitenkin toistaiseksi toimii lähes kuten pitääkin. Jotain kolotuksia on ja hieman ehkä huvittaa havaita, että jos tulee aamu, jolloin mistään ei särje, pitänee ensimmäiseksi varmistaa olevansa hengissä.
Enää en laihduta. En alista itseäni millekään kuurille. Pyrin syömään älykkäästi ja terveellisesti, jotta saan kehon tarvitsemat rakennusaineet, jotta se pystyy kuljettamaan minua edelleen toivon mukaan vuosia. En myöskään lähde millekään hullulle liikuntarääkille. Liikun tällä hetkellä ehkä eniten elämässäni. Karu fakta vaan on, että ikä ja sukupuoli tulee vastaan väkisin. Ja omasta liikuntapaletistani puuttuu aivan täysin kaikki lihaskunto eli punttisalijumppa sekä myös lihashuolto, mitä venyttelyksiksi kutsutaan joissain piireissä.
Tarttis tarttis, sanos Turkulaine.....
Se, mihin pystyn vaikuttamaan, on oma viihtyvyyteni tässä kehossa. Tarkoittaa sitä, ettei minun ole välttämätöntä esiintyä niissä uikkareissa, joissa koen noloutta ja huonommuutta (täysin turhaan!!) Voin hyvin osallistua paljuiltaan istumalla vaatteet päällä terassilla vieressä.
Voin pukeutua niin kuin tunnen itseni hyväksi. Harmi kyllä on tilanteita, joissa haluaisin pukea esim. trikoisen kotelomekon ja se vaan näyttää niin hullulta, että luovun ajatuksesta.
Lisäksi otan rusinat pullasta ja totean, että tutkimusten mukaan pieni ylipaino on ikääntyvälle naiselle terveellisempää kuin ihannoitu laihuus. Pieni paino todistettavasti suojaa monelta, joten täytyy olla leuhka, että on hoitanut asian kuntoon jo tässä vaiheessa. *hekottaa*
Voi että, mä niin tiedän mistä puhut!!
VastaaPoistaMä en oo koskaan mikään laiha ollut, mutta pitkään olin siellä normaalipainon puolella kuitenkin, vaikkakin ihan ylärajalla (siis jos painoindeksiä aatellaan). Parin viime vuoden aikana oon nyt kuitenkin pullahtanut selkeesti sinne ylipainon puolelle ja se on tapahtunut jotenkin ihan salakavalasti!!
Toki minäkin tykkään herkuista, syön liikaa (ja lähes ainoastaan) hiilareita enkä harrasta todellakaan tarpeeksi mitään liikuntaa, mutta kuitenkin tää tilanne tuntuu ihan epäreilulta ja tosi ärsyttävältä, kun keskivartalo vaan paisuu. Mä oon myöskin tosi lyhyt (149cm) ja tää pulleuden lisääntyminen on siksikin vieläkin raivostuttavampaa - ihan kun ei jo muutenkin olis aina tosi vaikea ostaa vaatteita... Inho omaa kroppaa kohtaan vaan lisääntyy ja häpeän itseäni, vaikka koitankin jotenkin vaan sen kestää. Esim Jukolassa oli niiiin kauheeta mennä sinne yleiseen saunaan ja suihkuun kaikkien niiden nuorten ja notkeiden sekaan, olisin vaan halunnut piiloutua. Oikeesti mun piti siellä ihan skarpata ja mietin, että ei auta, tällainen mä nyt vaan oon, pullukka keski-ikäinen, ja mun täytyy nyt vaan tää kestää, vaikka miten hävettää ja inhottaa...
Oon aina ollut aika lailla ulkonäkö-ahdistunut ja tää vaan pahentaa asiaa kyllä. Vuosi sitten päälle mahtuneet kesähousut ei mahdu enää jne. Mietin aina, että onko mun nyt jotenkin tosissani koitettava laihduttaa (miten??) vai heitänkö vaan ne "kaapissa kutistuneet" vaatteet pois - ja sitten se tuntuukin ihan luovuttamiselta, läski otti erävoiton... Manailen, että miksen jo 10v sitten tehnyt asioille jotain, kuten vaikka tullut innokkaaksi liikkujaksi... Kauheeta kuitenkin, kun alkaa oikeesti lähetä jo kymmentä kiloa se määrä, mitä pitäisi koittaa karistella pois, ja kun en oo sitä aiempaa viittäkään saanut aikanaan pois, niin miten nyt sitten muka vielä enemmän...??
Tätäkö tää nyt sit on, tää keski-ikä? Ihan kun ei mummotauti riittäis, pitää vielä tulla extrakilojenkin, plääh.
Olen niin samaa mieltä, että lyhyenä ihmisenä pulleus tulee nopeammin näkyviin kuin pitkällä. Saatan olla väärässä, ei ole kokemusta. =D
PoistaHuutonaurua :D Otti osumaa niiiiiiiin monen asian kohdalla. Kaikkea hyvää sinulle toivottelee Tarja / Ruusu-unelmia ja villasukkia, joka täyttää tässä kuussa 50 vee...
VastaaPoistaMinä olen ollut lähes koko elämäni reilusti ylipainoinen. Minua se ei haitannut edes teininä, vaikka muut kaverit seurustelivat ja minulla ei ollut ketään. Moni poika nimittäin sanoi suoraan, että muuten kyllä, mutta kun kaverit kiusaa, jos minun kanssa alkaa olemaan. Jotenkin mun elämässä oli niin paljon vaikeuksia muutenkin, että en läskiys oli niistä pienin paha!
VastaaPoistaJossain vaiheessa pikkasen alle 30 kymppisenä tuli sellainen olo, että olisi kiva olla kerran elämässään normaalipainoinen. Ja niinpä laihdutin kahdessa vuodessa ruokavaliolla ja liikunnalla yli 40 kiloa. Ja voi että, kun minua ihasteltiin ja melkeimpä sankariksi kehuttiin. Vinkkejä ja ohjeita kyseltiin. Itse en edes tuntenut itseäni peilistä. Nykyäänkin vanhoja kuvia katsellessani, ihmettelen sitä luisevaa, nuorelta mieheltä näyttävää ilmestystä.
Suurin pettymys minulle oli, että vatsani roikkui edelleen ja mahamakkarat oli ja pysyi, vaikka paino näytti 56 kiloa. Mittaa minulla on 166 cm. Syömishäiriöksihän se sitten meni, mitään en suuhuni laittanut, jos en sen ravintosisältöä tiennyt.
Jossain vaiheessa Beibe minulle sanoi, että olisikohan aika lopettaa. Olin juuri tullut juoksulenkiltä ja itkin, kun en saanut sykkeitä nousemaan rasvanpolttotasolle. Se ja jalkojen hajoaminen lopettu moiset hullutukset!
Nyt täällä taaperretaan taas satakiloisena! Myönnän kyllä, että 10-20 kilon painonpudotus auttaisi kehon kipujen kanssa. Mutta näillä mennään, vaikka vähän hitaammin ja kankeammin!
Enkä edes halua mitään rankkaa painonpudotusta. Luoja tietää, miltä sellaisen jälkeen näyttäisin nyt, kun silloin 20 vuottakin sitten näky ei ollut mikään hemaiseva!
Muista kuitenkin se, että kukaan muu ei ajattele sinun kehostasi noin kuin sinä ajattelet! Ei ystäväsi sinua paljuilemaan kutsu siksi, että saa sinun kilojasi katsella, vaan siksi että haluaa sinut mukaan ilonpitoon!
KIITOS, kiitos, KIITOS, kauniista ja ihanista sanoistasi!! ♥ Olet niin oikeassa kuin vaan voi. Järjen tasolla tämän tiedänkin.
PoistaMikä siinä sitten lieneekään, että ottaa pattiin, ettei ole lehtikuvamissien muotoinen vaan ihan oma itsensä?
(Enkä edes haluaisi olla jonkun missin muotoinen...)