Täytyy sanoa, että oli kyllä aivan paras tapa viettää loma olemalla ensin pari päivää kotona miehen nukkuessa yövuorojen väliä, joten oli loistava tekosyy viettää päivät pelkästään auringossa ilman huolta ja murhetta. Heh!!
En näytä teille rusketusraitoja, mutta niitä löytyy..... (juu, en ole vielä ottanut opikseni, ehkä sitten kun lääkäri sen melanooman toteaa....)
Isän(nän) nukkuessa on hyvä lähteä Ipanan kanssa paikalliseen
Papu-kahvilaan vähän välipalalle....
Tulossa maailman paras tapa viettää viikonloppu!!!
Perjantaina mies nukkui puoleenpäivään ja sillä välin keräsin jo kamoja kasaan. Pakkasimme auton ja starttasimme iltapäivästä kohti Niinijokea.
Sattumilta ei säästytty: olimme jo Salossa asti (puoli tuntia) kun liikennevaloissa juolahti mieleen, että hitsinpimpula, koirien paperit jäi kotiin. Periaatteessa rekkareista olisi selvinnyt toimivalla netillä, mutta rokotustodistusten näyttäminen virtuaalisesti on hivenen haastavaa......
ja samoissa valoissa tajusimme, että myös koirien remmit roikkuu edelleen nätisti eteisen kaapissa...... joten auts ja pah, ja auto valoissa uukkarilla ympäri ja uusi startti. Sattuuhan näitä!
Pääsimme lopulta mallikkaasti metsästysmajalle, tapasimme suloiset ihmiset ja fiilis oli loistava. Majapaikkamme Wanha Kanala odotti jälleen ja meille oli varattu käytännössä koko talo. Vain yhdessä, eteisen huoneessa, olisi joku nukkumassa sen ensimmäisen yön.
(Edes koirat eivät kuulleet, että joku olisi tullut sinne yön tunteina ja kun heräsimme itse aikaisin ja lähdimme, emme koskaan nähneet ketään....)
Päivystäjä ikkunassa
Lämmin suositus jos vaan ikinä tarvitsette majapaikkaa Loimaan suunnalta!!!
Suunnistimme ensimmäisen jäljen jo perjantaina illalla, kävelytimme koirat ja asetuimme taloksi. Lauantaina oli melkoinen hellepäivä viettää metsässä, ja teimme kaksi jälkeä, koska molemmat koirat oli pääsemässä kokeeseen.
Koirille päivä oli pitkä ja raskas: paljon odottelua ja ihmettelyä miksi lauma menee metsään ilman heitä. Illalla pitkä lenkki vielä tasoittamaan, mutta kyllä olivat voipuneita päivän tarkkailusta ja Bono piti ihan herättää vielä iltapissalle...
Sunnuntaina koeaamu oli onneksi vähän lauantaita viileämpi, mutta lämmin siitäkin tuli.
Oma aamuni alkoi jäljen opastuksella ja purkamisella, Bono meni heti kakkosena, sitten mies opasti omansa, ja viimeisenä oli Edun jälki.
THE Nenä
Teimme vähän järjestelyjä, ettei kumpikaan koira päätynyt jäämään autoon yksin tai kaksin, koska ne alkavat haukkua nähdessään toisen menevän metsään. Oli helpompi tehdä niin, että logistiikka vei ja toi koiria aina tarvittaville paikoille.
Palkintojen jaossa odotin Bonolle jotain tulosta. Olin miehen ilmeestä (oli jäljellä ohjaajana) nähnyt, että junnukoira oli ollut ihan pätevä. Kokeen luonteeseen kuuluu, ettei mitään asioita puida etukäteen, joten edes minä en saanut kuulla mitään.
Yllätys oli aivan mieletön, kun kävi ilmi, että Bono oli kokeen paras avoimen-luokan koira ja otti ykköspalkinnon ja 45/50 pistettä. Ensimmäisestä kokeestaan!!!
Jukravit, ei mikään turha nuuskuttelija tuo!! Että olen ylpeä ja onnellinen (vaikkei minulla periaatteessa ole osaa eikä arpaa tähän, itsehän se siihen on innostunut!)
Voittaja-luokan palkintojen jaossa olin levollinen. Edu on niin monesti todistanut olevansa vakaa ja varma jälkikoira, joten sinänsä ykköspalkinto ei yllättänyt. Mutta se, että Edukin oli kokeen voittaja-luokan paras, kyllä pysäytti!! Meidän perhe siis kirjaimellisesti tyhjensi pöydän kun palkintoja jaettiin!!
Kaikista mejä-paikoista se on rakkain ja suosikkimme. Ei näiden palkintosijojen vuoksi, vaan jälkimaasto, ihmiset, emännät, ruoka, majoitus ja ulkoilumaastot. Niistä koostuu ihmisen mahtavin kokemus tällä saralla.
Vaikkette tätä täysin pähkähullua lajia harrastakaan (töissä saa mielenkiintoisia katseita kun kertoo viettäneensä viikonlopun metsässä hyttysten syötävänä ja vetänyt perässään veristä pesusientä), suosittelen joskus ottamaan kotimaan matkan tuonne Virttaanharjun maastoihin joko patikalle tai hiihtämään. Siellä on uskomattoman kaunista!
