Tutkielma sairaalasta

Linnuntietä meiltä on ehkä vajaa kilometri vanhalle Paimion parantolalle. Sairaala, jonka suunnitteli kuuluisa Alvar Aalto, ja jossa hoidettiin aikanaan tuberkuloosi-potilaita mm. makuuttamalla heitä vuoteissa läpi vuoden isoilla parvekkeilla hengittelemässä raikasta kangasmetsän ilmaa. Sairaala on rakennettu upealle paikalle keskelle metsää (joka on vieläkin hieno).

On todella sääli, että se ei ole enää ansaitsemassaan käytössä. Ensinnäkin se on terve talo, siisti ja iso. Varmasti vanhanaikainen, mitä tulee nykyaikaiseen terveysteknologiaan, mutta esim. tiettyjä avo-puolen toimintoja (poliklinikat) siellä pystyisi takuulla järjestämään helposti. 

Muistaen, että itse lähdin sisäilmaltaan sairaasta Salon sairaalasta, pidän sairaanhoitopiirin päätöstä lakkauttaa tämä pähkähulluna.

Kävelen siitä usein ohi. Eräs lempilenkeistäni menee nykyään reittiä, jonka nimi on Parantolan Polku. Joskus 2000-luvulla yhdistys nimeltä Parantolan Ystävät ry hankki metsät suojelukseensa ja ovat nyt rakentaneet sinne mahtavia liikuntareittejä. Siellä on alueella mm. laavu, jonne saa mennä omien polttopuiden kanssa grillaamaan ja ihailemaan kaunista maisemaa, löytyy upeita sammaleisia kuusenalusmetsiä, kaunista mäntykangasta ja leveitä, siistejä polkuja. Osan reiteistä pystyy kulkemaan jopa pyörätuolilla tai lastenvaunujen kanssa.

Alueella on myös vanha 60-luvun Lemmenlampi, jossa kertoman mukaan lempiväiset tapailivat. Sairaalassahan jouduttiin tubin vuoksi viettämään kuukausitolkulla, omaisten vierailuja ei tartuntavaaran vuoksi suosittu, ja sattuneesta syystä tuona aikana saatoi syttyä useitakin rakkaustarinoita. Lemmenlampi on nykyään vain puro, koska vesi on syönyt tiensä padon alta ja kulkee siis vain purona.

Puro on kuitenkin valtavan kaunis ja kirkasvetinen. Siinä on napakka kivipohja, joten vaikka koirat käyvät siinä kahlaamassa ja juomassa, vesi ei sekoitu mutaiseksi.

Sairaalan alueella toimii edelleen vanha parantolan päiväkoti, ja ilmeisesti päiväkodin toimesta sinne on tehty muutamia kylttejä ja lisäksi puihin erilaisia roikkuvia koristeita ja esim. kiviä, jotka on maalattu kauniisti ja kirjoitettu jokin kiva teksti, kuten "olet ihana". 

Minusta tuo on rakennuksena todella hieno. Odotan kovin, että kesällä sinne järjestetään ohjattuja kävelyitä, joissa pääsee myös sisälle. Kertoman mukaan (vanha työkaveri ollut siellä töissä) aulatilat on maalattu keltaiseksi ja sisätiloista jää valoisa ja pirteä fiilis. Sinne on myös järjestetty Aallon suunnittelemia huonekaluja, joten kaiken kaikkiaan se on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja hieno kohde. 

Ihastuin näihin pyöreäreunaisiin parvekkeisiin kovin.

Keväällä, kun käytiin Imatralla, bongasin myös sieltä alueelta ohikävellessä vanhan sairaalarakennuksen, joka oli hyvin paljon samaa tyyliä. Wikipedia kertoi sen olevan myös vanha tubisairaala, nimeltään Tiurun sairaala. Se oli toiminut sairaalakäytöstä poistuttuaan mm. vastaanottokeskuksena ja sittemmin jätetty rapistumaan. 

Minulla on epämääräinen muistikuva lapsuudesta, että naapurin Sirkka kävi siellä töissä vakiyökkönä, tämä siis 80-luvun alussa. Silloin se on toiminut keuhko- ja reumasairaalana, kuten tuo Paimiokin.
Tunsin jotenkin sympatiaa myös sitä kohtaan ja harmitti vietävästi nähdä niitä rikottuja ikkunoita ja pahvitettuja reikiä seinissä. 

Helmikuun alku

Aivan uskomatonta, että on jo helmikuu.
Meillä on nimittäin tällaista, kuva viikonlopulta kuun alusta:

Metsässä on niin märkää, ettei vesi enää imeydy. Tuossa kohtaa on yleensä aina pieni lätäkkö, nyt kohtuullisen kokoinen järvi. Kesällä se on aivan ihana, kun koirat pääsee vilvoittelemaan kesken lenkin, osuu suunnilleen puolimatkaan.

Meidän Ipanan koulu on tältä erää ohi. Ensi maanantaina vielä omatoimisen enkun kurssin loppukoe ja penkkarit oli tänään. Lukuloma alkaa siis nyt.

Koska tässä on jo vuosia mennyt Star Wars fanina, meille on useamman vuoden ollut selvää, mikä on penkkareiden vaatetus. Ainoaksi hankaluudeksi jäi selvittää mistä sellaisen saa (eBay) ja sitten toisena se, että kiinalaisesta verkkokaupasta tilattua asetta ei saanut toimittaa Suomeen. (Puhutaan siis LELUaseesta....) Palauttivat rahat samantien ja meille jäi ongelmaksi, ettei tuollaisia aseita myydä edes lelukaupassa. Onneksi kaverilla oli rikkinäinen värikuula-ase, jota sai lainaan.

Ihanasti juuri penkkaripäiväksi osui kaunis aurinkoinen keli, pieni rapsakka pakkanen, ja niinpä otin koirat ja painuin metsään kun kerrankin oli vapaapäivänä mahdollisuus moiseen tässä säässä.

Tykkään tuosta kauniin sinisestä taivaasta ja sitä vasten piirtyvistä koivun latvoista oikein paljon. Niissä on jotain kotimaista, sellaista, mistä ajattelisin Suomea vaikka kuva olisi mistä.

Wuhuu, meillä on lunta!! Siis molemmat sentit.

Poluilla juuri ja juuri sen verran, että pystyy näkemään tossun tai tassun jäljet, kannon päällä todellakin kokonaiset kaksi senttimetriä (arvioitu katseella). 

Koska sitä ei ole tähän mennessä tullut, suon kyllä tämän olevan sitten tässä.

En halua päätyä kolaamaan kinoksia enää maalis-huhtikuussa, kiitos vaan.

Sen verran on ollut pakkasta, että pieni puronen on osin jäässä.

Hankikanto

Voi veljet, mitkä ihanat vapaapäivät! Aurinkoa täydeltä terältä rapsakassa pakkasessa.

Koiralenkkejä, hyvää kahvia, kirja, vähän jotain makeaa purtavaa.... siinäpä ne tärkeimmät, joilla saa vapaapäivän tuntumaan vapaalta.

Tuosta makeasta. Ajattelin tehdä banoffee-piirakan. Mutta kun en tykkää banaaneista, jäin pohtimaan mikä hedelmä voisi korvata sen.
Purkkipersikat. Siinäpä idea. Paitsi että..... en kyllä kellekään vieraalle kehtaisi tarjota persoffeeta.

Oli kyllä tosi hyvää!! Suosittelen!
Valmiista toffeeoidusta kondenssimaidosta, purkkipersikoista ja vatkatusta vispikermasta. Pohjan tein murskatuista pipareista.

Herra tai rouva Hirvi oli kulkenut polulla.

Hankikanto hakkuuaukealla.

Bonon tassuista jäi sydämen muotoinen kuvio hangen pintaan.

Iltalenkillä taivaan värit aivan räjähtivät.

Onnellinen ulkoilija.

Nämä maisemat on kuin 50-luvun Ansa ja Tauno -filmistä.

Kevättä kohti! ♥

Toimittajan kanssa kävelyllä

Meillä ilmestyy pieni hauska paikallislehti kerran viikossa. Olemme tilanneet sitä vuodesta 1997 eli heti kun muutimme tänne. Uutiset ovat aitoja paikallisesti kirjoitettuja, mitään ei osteta valtakunnan uutisista eikä samoja juttuja tarvitse lukea ensin Hesarista ja sitten Salon seudun sanomista.

Kirkkaana ja rapsakkana päivänä tein koirien kanssa aamulla varhain pikkulenkin, pakkanen nipisteli -25,7°C ja Bono totesi reilun kilsan jälkeen, että varpaat ei kestä. Edu puolestaan oli syvästi tyrmistynyt, että aamulenkki loppui sikseen.... se istui vartin eteisessä ja tuijotti ovea syyttävän näköisenä.

Olin sopinut treffit toimittaja-tutun kanssa klo 11. Pakkanen ei merkittävästi lauhtunut, keittiön mittari näytti vielä -22 kun pakkasin vaatetta päälle. Onneksi löysin kätköistä Bonolle sopivat töppöset, joskus Mummo-Karolle ostetut fleecesukat.

Tepasteltiin treffipaikalle eikä pakkanen totta puhuen tuntunut ollenkaan niin kylmältä, mitä lämpötila antoi ymmärtää. Toimittaja-Aku saapui paikalle sovitusti ja lähdettiin metsään. Juttuidea oli kertoa muistakin kuin ns. perinteisistä ulkoilulajeista talviaikaan. Olen myös itse kirjoittanut erinäisiä kiittäviä mielipidekirjoituksia lehteen, koska meillä täällä ON hirveän hyvin pidetyt reitit ja polut.

Nytpä me sitten ollaan koirien kanssa paikkakunnan turhimmat julkkikset. Nauroin juttua ilahtuneena, kivasti kirjoitettu ja juuri sellainen tänne sopiva, valoisa ja positiivinen. Kuvat oli tosi kauniita, ja mikäs ollessa, kun päivä sattui olemaan juuri parahultainen tällaisen jutun tekemiseen.
Tunnin verran käveltiin ja pohdittiin syntyjä syviä. Toimittaja totesi, ettei näitä kävelypalavereja suotta kehuta, sitähän tuntee itsensä aivan uudeksi ihmiseksi pienen keskipäivän ulkoilun jälkeen.

Eipä tässä voi kuin allekirjoittaa. Ulkoilun jälkeen olo on ihan toisenlainen kuin sisällä vietetyn päivän.
Ja vaikka tästä jutusta kirjoitankin, nauran kyllä tälle "julkisuudelle". Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin. Muutamia nauraen heitettyjä "jaatko nimmareita" -kommentteja sain samantien aamulenkillä. Lehti kun ilmestyy aamulla niin puoli kylää vähintään on sen jo lukenut.

Vuoden 2018 parhaat

Häshtäg bestnine eli #bestnine on näemmä oman ystäväpiirini yksi tapa tuoda vuosi nippuun.
Minäkin siihen sorruin jo vuosi sitten, otetaan uusiksi.

Parhaat yhdeksän. Melko lailla satunnaisia otantoja, niin paljon on hienoja juttuja, että karsiminen oli vaikeaa. Mutta niitä elämän isoja juttuja, niitä, mistä vuosi jää mieleen ja mitkä saa ison hymyn huulille:

Mikä mieletön ja hieno vuosi!! ♥

* Porvoo, rakas kotikaupunki niin lyhyen aikaa (vanhemmat ehtivät kyllä asua siellä yli 10 vuotta), mutta niin suloinen.

* Patikkaloma loppuvuodesta Ähtäriin, kun pikkupakkaset koettelivat jo Keskistä Suomea ja sää oli mitä hienoin!

* Rakas suloinen Pappakoira, Edu, mun elämäni koira ♥

* Maailman paras tapa viettää viikonloppu: metsässä merkaten puihin verijälkeä, tavaten ihania ihmisiä, meidän rakkaimmat ystävät lienee näistä merkeistä, mejä-perhe

* kesän 2018 vieraat, sisko Jenkkilästä, omat lapset, mielettömän kiva päivä!

* lisää kesävieraita, tätä pikkuskidiä jäin niin kaipaamaan, ihana ihana pieni ihmistaimi!

* mun parhaat ystävät, personal trainerit, höpön pöppöset, luppakorvat

* Suomi, kotimaa, rakkaista rakkain, "oma" metsä, parhaat mahdollisuudet kaikkiin upeisiin keleihin kiitos vuorotyön

* vielä yksi vierailija, nuori, jonka olisin voinut adoptoida. Samaan syssyyn kesän (tulevan) paras hankinta: kajakki kahdelle!

Muuttoja ja lenkkejä

Ja niin se on, että kun kuukausi vaihtuu, meidän perheestä jo kaksi lasta riekkuu ulkomailla. Poika nimittäin siirsi opintonsa Irlantiin, Corkin kaupunkiin, täksi syksyksi. Vähän niinkuin viimeinen mahdollisuus, koska keväällä pitäisi pokata valmistumispaperit.

Kuva netistä

Haettiin miehen kanssa autokuormallinen tärkeimpiä ja arvokkaimpia kamoja jemmaan tänne kotiinkotiin, pojan asunto kun alivuokrataan. Kivempi, että kalliit kitarat ja tietokoneet ja värkit on täällä.
Jollain tavoin vähän haikeaa, toisaalta jälleen kerran tosi voitonriemuinen fiilis: ne pärjää, ne osaa, ne uskaltaa!! Elämä kantaa!

Vielä ei tiedetä tarkkaan paluupäivää. Corkin yliopiston tenttipäivät ovat joko juuri ennen joulua tai melko lailla uudenvuoden jälkeen, joten vähän jännitystä ilmassa siltä osin. Suotavaa tietenkin olisi saada poikanen kotiin jouluksi, koska yksinäinen joulu siellä kuulostaa karulta vain muutaman tentin tähden.

Kuva netistä

Onneksi Ipanainen palaa kotiin kuun lopulla. Sisko ja sen veli eivät nyt tapaa toisiaan sitten melkein puoleen vuoteen. Hurjaa! Onneksi poika oli heinäkuulla meillä pari päivää ihan kunnolla niin saivat hölöttää ja pelleillä.

Ipanan reissu on ollut hyvin urheilupainotteinen.

Pitäisi liikunnanopettajan ainakin olla tyytyväinen!

Sitten melko heti Ipanan paluun jälkeen tehdään vielä yksi muutto: vanhempi tytär poikaystävineen on löytänyt itselleen uuden, isomman asunnon ja mennään tekemään heille muuttoa! Sinänsä harmi, että poika on silloin pois, siitä olisi ollut paljon apua kantamisessa....

Muutosten tuulia siis tälle syksylle jonkin verran!!

****
Ihanaa kun ilma on sen verran viileämpi, että voi taas pitää takkia. Kesä menikin vyölaukkua kantaessa ja se hiostaa.
Kuljetan aina mukana avaimia, kännykkää ja koiran nameja joten vähän taskua ne vaativat.

Syksy on ollut kaunis.
Olen niin täysin näiden käkkärämäntyjen lumoissa, voisin kuvailla pelkästään niitä ja niiden runkoja ja latvuksia. Ihan oma sielunpuuni.

Kun olet tilanteessa, että eteisen kaapin siivoaminen voidaan tehdä vain miehen ollessa pois kotoa (ettei se näe, miten sulla on esim. kuusi (6!!!) paria lenkkareita), joudut harmiksesti toteamaan työkavereille hauskoja mainoksia lukiessa, ettet todellakaan voi ostaa enää yhtään ainutta paria kenkiä....

Ja sitten ihana ihminen, rakas työkaveri, kiikuttaa töihin maiharit, jotka on joskus ostanut ja jotka ovat juuri sen kriittisen numeron verran liian pienet. Tökkää ne käteen ja käskee sovittaa.
Olen kohta 15 vuotta kulkenut aivan identtisissä, mutta eri värisissä, ja nämä Meindlin maiharit on ehkä parhaat mitä tälle selälle nyt ylipäänsä voi sopia. Pehmeää nahkaa, vedenpitävät, tukevat ja kuin luotu kulkemaan....

Näyttää siltä, että olen yhden elämän velkaa eräälle!

Ihan tuli Marketta mieleen näistä. Koska kutsun tällaisia sieniä kuukunoiksi....  =) 

Hauska kylänen oli näistä rakentunut yhden metsäautotien ruohikkoon.

Zilga tekee tänä vuonna todella kookkaita rypäleitä. Sikäli yllättävää, että on ollut tosi kuivaa ja kuumaa eikä meillä olla kyllä vettä kannettu yhdellekään perennalle tai pensaalle....

Harmi kyllä, rypäleiden koon kasvaessa kasvavat myös siemenet. Edelleen nämä on turkasen inhottavia syödä, koska pureskelee lähes pelkästään siemenmössöä.

Haluaisin oppia tekemään rypälehilloa. Vinkkejä kellään??

Erään lenkin varrella oli hyvin iso pahka, joka näytti jopa vähän kasvoilta männyn rungossa.

Omppuja on tosi paljon. Onneksi mies on samalla tavalla kiinnostunut säilömisestä kuin minä. Tulee jotain tehtyäkin, kun työvuorot on hullut molemmilla.
Hän oli reippaana pilkkonut ja höyryttänyt kaksi vadillista omenanlohkoja, ajanut ne soseeksi ja pakastanut. On taas talveksi hilloa lettujen ja pannarin päälle.

Minun pitäisi vielä tehdä muutamia omenapiirakoita pakkaseen. Se on tavoite itselleni joka syksylle. Olisi kiva, kun pakkasessa olisi vierasvaraa.

Toistaiseksi rouvaan on iskenyt laiskamato ja lorvikatarri yhdessä. Foliovuuat on ostettu, mutta täytettä ei ole itsekseen ilmestynyt.... outo juttu.

MEJÄ-koe Niinijoki

Vuotuiset treffit ihanien ihmisten kanssa metsässä on takana!
Täytyy sanoa, että oli kyllä aivan paras tapa viettää loma olemalla ensin pari päivää kotona miehen nukkuessa yövuorojen väliä, joten oli loistava tekosyy viettää päivät pelkästään auringossa ilman huolta ja murhetta. Heh!!

En näytä teille rusketusraitoja, mutta niitä löytyy..... (juu, en ole vielä ottanut opikseni, ehkä sitten kun lääkäri sen melanooman toteaa....)

Isän(nän) nukkuessa on hyvä lähteä Ipanan kanssa paikalliseen

Papu-kahvilaan vähän välipalalle....  

Tulossa maailman paras tapa viettää viikonloppu!!!

Perjantaina mies nukkui puoleenpäivään ja sillä välin keräsin jo kamoja kasaan. Pakkasimme auton ja starttasimme iltapäivästä kohti Niinijokea.

Sattumilta ei säästytty: olimme jo Salossa asti (puoli tuntia) kun liikennevaloissa juolahti mieleen, että hitsinpimpula, koirien paperit jäi kotiin. Periaatteessa rekkareista olisi selvinnyt toimivalla netillä, mutta rokotustodistusten näyttäminen virtuaalisesti on hivenen haastavaa......
ja samoissa valoissa tajusimme, että myös koirien remmit roikkuu edelleen nätisti eteisen kaapissa......  joten auts ja pah, ja auto valoissa uukkarilla ympäri ja uusi startti. Sattuuhan näitä!

Pääsimme lopulta mallikkaasti metsästysmajalle, tapasimme suloiset ihmiset ja fiilis oli loistava. Majapaikkamme Wanha Kanala odotti jälleen ja meille oli varattu käytännössä koko talo. Vain yhdessä, eteisen huoneessa, olisi joku nukkumassa sen ensimmäisen yön.
(Edes koirat eivät kuulleet, että joku olisi tullut sinne yön tunteina ja kun heräsimme itse aikaisin ja lähdimme, emme koskaan nähneet ketään....)

Päivystäjä ikkunassa

Lämmin suositus jos vaan ikinä tarvitsette majapaikkaa Loimaan suunnalta!!! 

Suunnistimme ensimmäisen jäljen jo perjantaina illalla, kävelytimme koirat ja asetuimme taloksi. Lauantaina oli melkoinen hellepäivä viettää metsässä, ja teimme kaksi jälkeä, koska molemmat koirat oli pääsemässä kokeeseen.

Koirille päivä oli pitkä ja raskas: paljon odottelua ja ihmettelyä miksi lauma menee metsään ilman heitä. Illalla pitkä lenkki vielä tasoittamaan, mutta kyllä olivat voipuneita päivän tarkkailusta ja Bono piti ihan herättää vielä iltapissalle...

Sunnuntaina koeaamu oli onneksi vähän lauantaita viileämpi, mutta lämmin siitäkin tuli.

Oma aamuni alkoi jäljen opastuksella ja purkamisella, Bono meni heti kakkosena, sitten mies opasti omansa, ja viimeisenä oli Edun jälki. 

THE Nenä

Teimme vähän järjestelyjä, ettei kumpikaan koira päätynyt jäämään autoon yksin tai kaksin, koska ne alkavat haukkua nähdessään toisen menevän metsään. Oli helpompi tehdä niin, että logistiikka vei ja toi koiria aina tarvittaville paikoille.

Palkintojen jaossa odotin Bonolle jotain tulosta. Olin miehen ilmeestä (oli jäljellä ohjaajana) nähnyt, että junnukoira oli ollut ihan pätevä. Kokeen luonteeseen kuuluu, ettei mitään asioita puida etukäteen, joten edes minä en saanut kuulla mitään.

Yllätys oli aivan mieletön, kun kävi ilmi, että Bono oli kokeen paras avoimen-luokan koira ja otti ykköspalkinnon ja 45/50 pistettä. Ensimmäisestä kokeestaan!!! 

Jukravit, ei mikään turha nuuskuttelija tuo!! Että olen ylpeä ja onnellinen (vaikkei minulla periaatteessa ole osaa eikä arpaa tähän, itsehän se siihen on innostunut!)

Voittaja-luokan palkintojen jaossa olin levollinen. Edu on niin monesti todistanut olevansa vakaa ja varma jälkikoira, joten sinänsä ykköspalkinto ei yllättänyt. Mutta se, että Edukin oli kokeen voittaja-luokan paras, kyllä pysäytti!! Meidän perhe siis kirjaimellisesti tyhjensi pöydän kun palkintoja jaettiin!!

Huh huh!!! Niinijoen ihana karma on ollut jälleen kanssamme!

Kaikista mejä-paikoista se on rakkain ja suosikkimme. Ei näiden palkintosijojen vuoksi, vaan jälkimaasto, ihmiset, emännät, ruoka, majoitus ja ulkoilumaastot. Niistä koostuu ihmisen mahtavin kokemus tällä saralla.

Vaikkette tätä täysin pähkähullua lajia harrastakaan (töissä saa mielenkiintoisia katseita kun kertoo viettäneensä viikonlopun metsässä hyttysten syötävänä ja vetänyt perässään veristä pesusientä), suosittelen joskus ottamaan kotimaan matkan tuonne Virttaanharjun maastoihin joko patikalle tai hiihtämään. Siellä on uskomattoman kaunista!

Pieni talvilomaviikko

Ainahan sitä lomasta nauttii.

Juuri tällä hetkellä minä ainakin nautin ehkä enemmän kuin koskaan - tuon työtaistelun vuoksi töissä on ollut kuulemma melko jäätävä ilmapiiri. Ihmettelen sitä kyllä. Meidän lähiesimiehet on ihan samassa liemessä kuin me: samalla tavoin Tehyläisiä ja samojen vaatimusten kanssa. Mitä he meille kiukuttelevat? Veisivät viestiä ylöspäin, jolloin se kenties jossain kohtaa kiirisi myös varsinaisten päättäjien korviin ja asialle ehkä tehtäisiin jotain.

Harrastin vähän kulttuuria. Salossa on kiva taidemuseo Veturitalli, jonka näyttelyitä olen pyrkinyt käymään katsomassa.

Jo syksyllä Elliott Erwittin valokuvat lyötiin sinne seinille ja puhuin siitä. Tytär oli oman kuvaamataidon ryhmänsä kanssa käymässä ja sanoi, että se oli ihan hieno.

Sitten luen lehdestä, että näyttely loppuu.

Paniikki!!! Mentävä heti. Kävikin tuuri ja osuin sinne paikalle, kun heillä oli ilmainen sisäänpääsy kaikille.

Ihan hieno! Hauskoja kuvakulmia ja mielenkiintoisia kuvia, vaikka melko hätäisesti sen kävin läpi.

Aamulenkillä oli pupun jälkiä. Niitä on täytynyt olla useampi. Yhdessä rinteessä meni niin monet jäljet ristiin rastiin.

Pieni sievä ura tallottuna, että pääsee kävelemään.

Ihanaa kun metsään pääsee niin voi antaa koirien haistella rauhassa.

Lomalla yleensä leivon. Niin nytkin.

Kävin moikkaamassa isoja lapsia alkuviikosta Turussa ja kutsuin koko porukan syömään. Sitten piti pohtia mitä tarjotaan ja varsinkin mitä jälkiruokaa tarjotaan.

Minähän en tunnetusti pidä näistä sesonkileivonnaisista, joten laskiaispullat saatan tehdä, mutten syö itse. Rocky Road on kuitenkin yleensä aina hyvää.  Harjoittelin pellillisen.

Tämä oli niin tymäkän makeaa, ettei sitä yhtä palaa enempää pysty ottamaan....  

Arvatkaa vaan, missä vietän jokaisen illan??  =D   Niinpä.

Ostin tuon saunatontun käsityömessuilta syksyllä ja se on viluissaan odotellut pääsyä kiukaalle siitä lähtien. 

Oli muuten yllättävän vaikea saada se asettumaan mitenkään suoraan, koska kiuaskivet on niin hassun mallisia. Siinä se nyt vartioi meidän saunomista ja kuiskailee omia kertomuksiaan.

Kerran aamulenkillä pari maisemaa eri suuntiin.

Valo oli luonnossa paljon hauskemman näköinen. Oli tosi kaunista kun kirkon yläpuolella oikein loimusi. Jokiranta on lumen alla ja osa joestakin jo jäässä. Virtaus pitää sen kuitenkin edelleen auki, vaikka pakkasta on ollut nyt aika pitkäänkin useampi aste.

Bono oli ja on joka aamu möksällään, kun puen sille manttelin lenkille. Se on trimmattuna nyt selästä niin ohuessa karvassa, etten halua sen palelevan, koska me lenkkeillään kuitenkin se tunti vähintään, ja kotiin on aina sen verran matkaa, ettei sieltä nopeasti tulla jos vilu yllättää. (Tai pissahätä, sen puoleen.... jouduin tuossa taannoin kyykistymään kinospisulle itse...)

Lenkin jälkeen parasta on, kun pääsee työhuoneen sohvalle isännän villapaidan päälle torkuille.

Taloon lämpöä päälle. Joka päivä.

Poltan nyt pari pesällistä aamuisin ja silloin kun pakkaset olivat 10 paremmalla puolen, saatoin paistella vielä iltapäivällä/illalla toisen mokoman. Tuo varaa hyvin ja on vielä aamulla kädelle lämmin kun kerran polttaa hyvin.

Pappakoira-Edu vakavana. Mun ikioma lempi-Pappani  ♥

Iltapäivälenkin sininen hetki hangella. Vaikka minusta ei varsinaista talvi-ihmistä saa tekemälläkään, pakko se on myöntää, että on niin kaunista. Suomen kaikki vuodenajat on omalla tavallaan niin kauniita.

Itselläni vaan riesana selkä/pakara/lonkka, koska suorapohjaisissa kengissä joku menee aina askelluksessa pieleen ja jälleen lonkka vihottelee bursiittia (= limapussin tulehdus). Muutaman yön olen nyt pyörinyt kahdesta kun mikään asento ei ole hyvä eikä siihen auta särkylääke tai muu. Ainoa hoito olisi ottaa kortisonipiikki, mutta se on niin julmetun kivulias sen jälkeen, että harkitsen vielä. Viime kerralla toivoin, että joku sahaisi koko jalan pois, särki niin kovin.....

Talossa ei ole enää yhtään pieniä lapsia, mutta siivo on sellainen, kuin olisi kolmekin 

3-4-vuotiasta. Mikähän siinä on, että pentu kuin pentu, tavarat pitää levittää, että niistä voi valita millä leikkii? 

Taitaa olla vuorossa siivouspäivä.