Arkivapaat on parhaita! ♥

Ai että kun tykkään vuorotyöstä.
Arkivapaat on aivan parasta mitä ihmiselle voidaan suoda.

Palataan kuitenkin vähän taaksenpäin, viikonloppuun.

Isäni avokkeineen pääsi vihdoin lähtemään jokatalviselle reissulleen, ja tytär (tuo kokiksi opiskeleva) halusi tarjota sunnuntaina yhteisen päivällisen siten, että hän suunnitteli, kävi kaupat, teki ja valmisteli.
(Minut hyväksyttiin yhdessä kiiretilanteessa vähän heiluttamaan risottoa, mutta muuten sain käskyn pysyä pois keittiöstä...)

Alkuruokana bataattisosekeittoa, siitä ei kuvaa.

Pääruokana kevätsipulirisottoa, paistettua siikaa voi-valkoviinikastikkeessa 

ja lisukkeeksi kurkkua ja herneitä. 

Hauskan näköiset vihreä-vaaleat annokset niistä tuli.

Kahvit ja jälkiruoka nautittiin olohuoneessa.

Jälkkärinä raparperipannacottaa.

Olen oikein ylpeä tuosta tyttärestä. ♥ 

Paitsi, että hän todisti olevansa oikealla alalla, hän oli tosi innoissaan kaikesta, ja ruoka oli vilpittömästi oikein herkullista.

Pidän itseäni melko hyvänä keittiössä, mutta sainpa pari mukavaa vinkkiä jatkoa ajatellen..... ei ne noita kouluja turhaan käy.

****

Edulla on nyt kevät. 

Tai ainakin joku narttu mielessä. Ilmeisesti tontin ohi kulkee jälleen jokin hyväntuoksuinen, koska tuolla jätkällä on järki lähtenyt ihan päästä.....

Someone is in löööve! 

Eilisen (maanantai) olin jo vapailla ja tehtiin aamulla varhain jo reipas lenkki metsässä, missä sai juoksennella vapaana. Korvat oli onneksi sen verran mukana, että tuli kutsusta luokse, mutta muuten tassut ja nenä kyllä vei.....

Kotona hurjaa ääneen hengittämistä (ei siis ihan vinkumista vaan sellaista tihinää) ja jatkuvaa ikkunasta toiseen ravaamista. Eipä se juurikaan ehtinyt levätä päivän aikana.

Tehtiin yhteensä kolme lenkkiä päivän aikana, ruoka maistuu vähän sinnepäin ja kovin on levotonta....

(Jospa se jonkun juoksu olisi kohta jo ohi.....)

Tänään aamulla päästiin taas lähtemään hyvissä ajoin, klo 8, liikkeelle ja tein aivan ihanan havainnon: silloin alkaa jo valostua.

Iso kivi yhdellä karkinsyöntipaikalla.

Pojan koltiainen ♥ 

Näin valoisaa on tosiaan jo 8:30 vaikka päivä on harmaa.

Otin kotoa lähtiessä otsalampun mukaan ja pidin sitä kyllä ihan alkumatkasta päässäkin. Meiltä on ehkä puolisen kilsaa tuohon metsän reunaan ja halusin nähdä minkälainen polku on. Ei viitsi nilkkoja taittaa huolimattomuuttaan tai laiskuuttaan.

Mutta ensimmäisen pätkän jälkeen otsavalon sai kyllä jo sammuttaa.

Mahtavaa: kevät on ihan kohta täällä!

Ei siitä niin montaa viikkoa ole kun vielä ysiltä oli melko hämärää kun palasi kotiin ja kasilta lähtiessä aivan pilkkopimeää.

Kiva pikku hyppely.

Loppumatkasta (yläreunan viimeiset mutkat) mentiin ihan umpihangessa.

Kuinkahan tuo levoton sielu nyt pärjää seuraavat muutaman päivän? Olen itsekin menossa huomenna aamuvuoroon ja sitten pari pitkää päivää eli ehdin tehdä vain jonkun hyvin lyhyen lenkin aamulla ennen lähtöä...

Rakastunut ressukka.

Hyvä Äiti -päivä / Virkavapaalla (eikun työlomalla)

Lupaan, että tämä on viimeinen kirjoitus hetkeen liittyen syömiseen!!!  =D

Syön yleensä töissä lounaaksi tai päivälliseksi salaattia. Näin olen tehnyt koko aikuisikäni. Kun ensimmäisessä työpaikassa tarjottiin lounassetelit, monesti säästin ne ja käytiin viikonloppuna syömässä ulkona, ja söin eväitä työpaikalla.
Kokemuksesta tiedän, että raskas ateria vie mehut loppuvuorosta, joten on helpompi vain syödä jotain kevyttä. Lisäksi tykkään salaateista, jotka voivat olla pelkkää rehua tai sitten kohtuullisen tuhteja kanapaloineen ja nachoineen....

Luultavasti olen myös ainoa, jolle käy näin, että näen töissä potilaiden ruuat ja niistä tulee mieliteko tai ajatus, jota lähden toteuttamaan. Eikä tätä ole tapahtunut vain kerran tai kahdesti vaan usein.... viimeksi siis viime viikolla. Potilaslounaana oli jauhelihapihvit ja perunasuikaleita kermassa tai muussa kastikkeessa (sairaalan ollessa kyseessä se oli varmaankin lihalientä). Ja se tuoksui hyvältä.

En tiedä teistä muista, mutta minusta lihapullat ja jauhelihapihvit on hyviä. Niissä on vaan mielestäni kova työ ja yleensä heitänkin ne uuniin, jossa vähän kuin tulevat itsekseen. Mutta pannulla paistetut:  VOIHAN NAM!!

Tämän naurettavan pitkän alustuksen jälkeen kerron, että suunnittelimme miehen kanssa hyvin varhaista lähtöä Teijolle, jossa nauttisimme aamupalan ja kahvit. Samalla tulisi tehtyä koiralenkki vähän toisenlaisissa maisemissa, ja koska molemmat tykkäämme patikoida, ajatuksetkin voisi tuulettaa tuolla järven rannalla.

Sieltä palattua sitten pitäisi melko nopeasti käydä suihkussa, koska minulle soitti kilpailija ja kutsui keikalle töihin, johon lupauduin menemään. (Eri tarina myöhemmin....)  Joten ruoka pitäisi olla jotain, mikä tulee äkkiä.
Ensin mietin jotain keittoa, mutta sitten muistin sen viimeviikkoisen lounaan ja sylki alkoi jo kerääntyä suuhun.

Mikäs sen näppärämpää, kuin hakea kaupasta jauhelihat, kasvissuikaleet (koska en ole perunan ystävä) ja kerma, ja veivata ensin lisuke uuniin ja sen jälkeen pihvit pannulle. Tuoksu oli kyllä melkoinen!

Kun tietää, että tein jo aamulla testiin Snickers-kakun, josta tuli aivan törkeän ruma.... mutta maistuihan se toki... oli kyllä illalla aika taputella itseä olkapäälle, että "Hyvä Äiti". Kerrankin.

****

Päivitys luonnokseen:

Aamu Teijolla oli upea. Lähdettiin kotoa pian kuuden jälkeen, matkalla peuralauma syömässä pellolla usvan keskellä. Auringonnousu ja nokipannukahvit.... 

Mikä fiilis keskiviikkopäivän alkuun!!

Saapuu syys, ruokatarinaa

Olipa kerran viikko, jolloin tein töitä urakalla. Harmi, ettei tässä duunissa saa urakkapalkkaa.
Ansaittuna vapaapäivänä (torstai) sitten aamulla lenkille nollaamaan hartioiden väliä ja sen jälkeen poikkesin isän luona kahvilla. Sieltä kotiin kävellessä (siis koko 650 m) pohdin tätä klassikkoa: mitä meillä tänään syötäisiin?

No, ensin oli se ajatus ja siitä se sitten lähti.
Kaupassa punaisella laputettuna vielä juurikin niitä tuotteita, mitä olin haalimassa. Joskus käy ihmisellä tuuri. Eli kesäkurpitsalasagnea.

En ole pastan ystävä, joten perinteinen lasagne kuuluu meillä ruokavalioon niin, että vuuassa voi olla neljä pastalevyä yhtä kiloa jauhelihaa kohti.... suhde on siis melko vääristynyt monen mielestä.
Mutta, jos kurpitsasta leikkaisi oikein ohuita siivuja (juu, perheeseen on pakko hankkia se vihannesmandoliini) ja käyttäisi niitä pastan sijaan....  joopa joo. Tämä toimi kuin häkä päässä.

Jauhelihat oli tosiaan laputettuna, samoin kolme pikku-mozzarellaa. 

Unohdin tehdä valkokastikkeen. Tai siis häsäsin niin paljon noiden vihannesten kanssa, että se jäi, ja nälkäkin oli.... mutta kasviksista tulikin niin muhevasti kosteutta, ettei se mitään ylimääräisiä kastikkeita edes tarvinnut.

Jauhelihan paistoin, heitin kattilaan 500 g tomaattipyreen seuraksi, lisäsin hillittömän määrän mausteita (sipulia, valkosipulia, soijakastiketta, basilikaa, pizzamaustetta, savunmakuista grillimaustetta) ja hauduttelin sen aikaa kun leikkelin vihanneksia. Se oli aika paksua, mutta ei haitannut.

Lisukkeena ne kolme mozzista ja pussillinen juustoraastetta (ei mennyt kaikki).

Huomioita! 

Kurpitsassa menee jonkunlaiset syyt, ja sitä oli paikka paikoin vaikea leikata koko kasviksen mitalta siivuiksi. Lisäksi valmiissa ruuassa vähän pienemmät palat olisi toiminut paremmin.

Munakoiso toimisi tässä takuulla. (Meillä tytöt vähän nyrpistelee munakoisolle ja nyt kun ovat tätä jo syöneet ja kehuneet, voin kertoa, että puolikkaan sinne ehdin piilottaa. Hehe!)

Joku vinkkasi myös esim. perunan viipaleista. Miksei.

Ensi kerralla jemmaan siihen vielä porkkanaraastetta ja ehkä kokonaisia kirsikkatomaatteja.

Luulen, etten tee enää jatkossa pastalevyillä mitään. Kesäkurpitsaa ja munakoisoa saa edullisesti läpi vuoden. Nam!! Muhevaa ja hyvää. Mikä parasta, ruoka tulee uunissa vähän kuin salavihkaa itsekseen ja sen aikaa voi vaikka lukea hyvää kirjaa.... 

Koska omenoita on, nuorin kyseli aamulla (kun nähtiin suunnilleen ensi kertaa sitten maanantain), tekisinkö jotain jälkiruokaa ompuista. 

Mies oli kerännyt puolukoita joten leikkelin omppuja ja ripottelin joukkoon ison kasan myös puolukkaa. Vähän fariinisokeria taittamaan puolukoiden kirpeyttä, 

Päälle crumble: mantelijauhoa, kaurahiutaleita, vähän sokeria, ja sulaa rasvaa. 

Keittelin vielä vaniljakastikkeen mutta vatkasin myös kermaa. (Kuvassa pelkkää kermavaahtoa...)

****

Pakko vielä kertoa tuon crumblen kuvaustilanteesta.

Tyttö halusi muutamia kuvia jälkiruuasta ja koska ulkona oli kaunista, mentiin terassille. Koirat tietenkin seurasi, koska mukana oli ruokaa.

Laitetaan lautanen "lattialle" ja kielletään koiria ankarasti. Näpsitään kuvia, molemmat polvillaan maassa, zoomailee hyviä taustoja.

Lopulta sanoin "ota vaan se ylös niin päästään syömään" ja nuorempi koira oikein tohkeissaan ottaa askeleen eteen samalla kun tyttö nostaa lautasen ilmaan.

Olisitten nähneet sen pettyneen ilmeen.  Nauratti.

(Nehän saa omat ruokansa aina sanoilla "ole hyvä" joten ehkä "ota vaan" kuulosti vähän samalta....)