Kuulun paikallisen VPK:n naisosastoon. Hauska harrastus, joka hyväksyy (ainakin toistaiseksi) sen, että käyn töissä säännöllisesti enkä näin ollen ole mitenkään aina käytettävissä.
Olin sopinut jo monta viikkoa sitten, että voisin mennä tekemään ruokaa, kun meidän VPK:lla järjestettiin koulutus. (Tiesinhän/luulinhan olevani lomalla koko kaksi viikkoa...)
Niinpä lauantaiaamuna kello soitti jälleen heti kuudelta. Koirat pikaisesti lenkille, aamuteet ja matkaan jo ennen kasia.
Palokunnalla sämpylöitä ja kahvia aamutarjoiluun, sitten lounaan veivaus kun koulutus oli jo seinän takana menossa. Jauhelihakastiketta ja perunoita, simppeliä ja hyvää kotiruokaa.
Harvoin on yhtä paljon satanut kiitosta moisilta nuorilta miehiltä! =D Ei huono!!
Päiväkahviksi tuli jo uudet tekijät ja me pääsimme lähtemään kotia kohti, mukana rasiassa ruokaa ja paljon hyvää mieltä.
(Mikä siinä on, että kun sopii etukäteen jotain, ainakin itsellä käy niin, että juuri silloin kun sitten pitäisi suorittaa, harmittaa että tuli luvattua. Toisaalta
aina jälkeenpäin on hyvä mieli, että meni kuitenkin.)
Paidassa lukee nyt "Hyvällä hoidolla on hintansa". Ei ihan VPK:n tunnus, mutta edes punainen.
****
Tänään, sunnuntaina, lupauduin sitten lähtemään koirakokeeseen töihin. Samat oli fiilikset kun kello herätti ja olisi niin makeasti nukuttanut....
En edes oman paikallisen yhdistyksen kokeisiin ollut menossa, ne eivät ole minua paljon pyydelleet enää vuosiin, vaan "kilpailijan" tietyssä mielessä.
Kiitos vaan
Auran Nuuskut, kun taas kerran kelpuutitte minut! Arvostan sitä, että kysytään. Aina ei voi päästä, ja silloin kun pääsee, fiilis on kiva.
Turvallista ajelua: heti ennen seiskaa tien päällä ja vielä 80 vauhdissa kuvaa autossa.... kuten näkyy, keskiviivan päällä jo....
Yleensä en ikinä pidä puhelinta edes käsillä ajaessa. Tämä oli ja on ainutlaatuinen poikkeus. Taivaanranta oli tosi hauskan värinen, se nyt ei kuvassa näy.
Koepaikalla aamukahvia, leipää, puuroakin oli tarjolla.
Kokeissa on aina parasta syöminen. Ruoka vaan maistuu niin hyvältä ulkona. Lounaan lihakeittoa olisin syönyt kattilallisen. NAM!!
Minut valittiin NOU eli taippariryhmään. (NOU = noutajien taipumuskoe, taippari.)
Taipparissa: ensin heitetään rannalta veteen lokki, jonka koira noutaa. Sitten ammutaan haulikolla ja heitetään veneestä lokki ja koira noutaa sen.
Maastoon on heitelty/viety 5 varista ja kuudes heitetään siten, että koiran lähellä ammutaan, jonka jälkeen se pääsee hakuun. Tuomarista riippuen koiran tarvitsee juosta vapaana ja tuoda tietty määrä löytämiään lintuja ohjaajalle, jonka jälkeen se pääsee jäljelle. Jälki on n. 80 metriä pitkä kanilla vedetty laahausjälki, jonka päässä kani on. Koira päästetään jäljen alusta irti ja sen hommana on tuoda kani sieltä päästä pois.
Minut valittiin olemaan variksen heittäjä. Eli lintu paiskataan hieman yläviistoon ja sen on tarkoitus laskeutua/mätkähtää esim. hieman kuusen oksien lomaan, jottei se ole ihan suoraan näkyvillä.
Kertaalleen sain typerän raakun jäämään sen kuusen oksiin roikkumaan ja se piti käydä pudottamassa.
Majalla näköala on hieno. Tämä on ihan 10 km päässä meiltä, tutun maanomistajan mökillä. Ei mitään erikoisia mukavuuksia, mutta rauhaa ja hiljaisuutta.
Rotunsa tyylikäs edustaja, meidän nuoremman koiran kasvattajan kasvatti Fredi. Leikkasin kuvasta ohjaajan pois, koska en halunnut häntä julkisesti näyttää ilman lupaa.
Fredi teki kivan työn vedessä ja erittäin helpolta näyttävän maastossa, ja olinkin ihan satavarma, että kanikin sieltä palaa - ja niinhän se teki. Oli kivaa olla katsomassa.
Muistan itse miten hämmentävää oli, kun Edu aikanaan sen kanin toi ja joku onnitteli. Kun siinä tilanteessa kaikki toimitsijat vaan siirtyvät eteenpäin eikä kukaan oikein sano mitä nyt tapahtuu....
Oli hauskaa tavata itselleni uusi ihminen. Onnea vielä kerran sekä kasvattaja-Tiina, että MUOTOVALIO Fredin omistajat!!
****
Sanottakoon, että valitettavasti kokeisiin tulee aina myös ihmisiä, joiden koirilla ei ole realistisia mahdollisuuksia koetta suorittaa, ja silloin harmittaa paitsi koiran puolesta, myös tavallaan järjestäjän puolesta, koska tavoite on tietenkin, että kaikki mahdolliset taipuisivat ja onnistuisivat kokeessa.
Tottahan aina jännittää ja omistajan jännitys pilaa helposti herkän koiran. Ainakin meillä remmi on kuin sähkölanka jota pitkin viesti kulkee: tää on pelottavaa, voi kamala, mennään pois... ja lopputuloksena koira on yhtä tärisevää mössöä joka ei tiedä mitä on tultu tekemään ja miksi.
SIINÄ tilanteessa ihmisen tehtävä on toimia järkevästi. Jos ei pysty itseään kokoamaan ja koiran suoritus sillä menee pieleen, sitten ei auta kuin ottaa lisää treeniä ja katsoa peiliin. Onhan näitä leikillään sanottu maksulliseksi treeniksi kerran jos toisenkin....
Ihmisen täytyy kuitenkin käyttäytyä.
Tänään oli ihminen, jonka koira ei suostunut menemään veteen edes ensimmäistä kertaa, ja mitä tekee omistaja: suureen ääneen voivottelee, naukuu ja mollaa.... moittii koiraa, moittii tuomaria (osin varmasti leikillään) ja esittää kaikenlaisia kevätjuhlatemppuja ja kerjää uusintamahdollisuutta....
Myötähäpeä oli suuri.
Mutta nyt on viikonloppu talkoiltu eri hommissa. Loppujen lopuksi mieli on hyvä.
Vähän harmittaa nuoremman tyttären puolesta: oltiin suunniteltu leffaan lähtöä, mutta minun aikataulujen vuoksi ei nyt ehditty.
Revanssi siihen joku toinen kerta. Tätä leffaa on nyt odotettava Netflixiin....
