Minulla on tainnut periaatteessa aina olla eläimiä.
Ihan perinteisiä villakoiria toki, mutta myös muita. Nykyisessä perheessä (erotuksena lapsuuden perheestä) on kertaalleen ollut myös täitä. Olen ikionnellinen, että kihomadoilta olemme säästyneet.
Lemmikeistä viheliäisempiä.....
Lapsena meillä oli koira. Koska olin niin nuori (5v.) sen tullessa, se oli ehdottomasti vanhempien koira ja minulle korkeintaan halikaveri. Toki oli tosi hienoa saada taluttaa sitä yhteisillä lenkeillä viikonloppuna.
Koira oli jo melko iäkäs tullessani pahimpaan teini-ikään, joten siitä ei ollut sellaista teinin angstia vastaanottamaan, enkä muista hirveästi reagoineeni kun se melko yllättäen jouduttiin lopettamaan märkäkohdun vuoksi.
Pupi oli juuri tämän näköinen, mutta kuvassa on toinen koira.
Pupista ei taida olla olemassa sellaisia kuvia, joista saisi enää kuvattua mitään julkaisukelpoista. Harmi.
Koiran lopettamisen jälkeen olin sen kesän yksin kotona kesätöissä vanhempien purjehtiessa, ja hankin loman aikana itselleni kissanpennun (jostain navetan takaa). Äiti pelkäsi kissoja omien sanojensa mukaan ja sain ankaran määräyksen paitsi hoitaa kaikki sen kulut omasta pussistani, myös pitää sen lukkojen takana huoneessani. Olin tuossa vaiheessa aloittanut lukion.
Kuinka ollakaan, eräänä päivänä koulusta palatessani keittiössä lässytettiin niin maan viimeisen päälle.... arvaattehan? Äitini, ja Santtu. Juuh, olivat parhaat kaverit aina siitä lähtien. Äiti osti torilta tuoreita silakkafileitä ja moitti kauppiaan seuraavana päivänä, jos fileet eivät kelvanneet.... Hih!
Santtu oli tapaus. Se raateli isän kädet verille kun se piti viedä vuosittaisille rokotuksille. (Se piti kääriä kolmeen pyyheliinaan ja pakottaa olemaan paketissa, sillä oli norsun voimat siinä vaiheessa.) Se piti kaikki korttelin muut kollit kurissa ja nuhteessa. Ja oli kotona itse lempeys.
Koska vanhempani muuttivat ulkomaille, meillä vuokrattiin kissa, jolla on omakotitalo....
Santtu tosin siirtyi siinä vaiheessa naapurin ruokittavaksi, koska ylläpito oli parempaa. Se oli kissojen kissa!
Kun muutin omilleni 90-luvun alussa, hain jonkun navetan takaa tietenkin itselleni kissan, Saaran. Silloin oli täysin tavanomaista, että kissanpennut luovutettiin 8 viikkoisena. Nykyäänhän niiden pitäisi olla vanhempia. Saarasta onneksi ei näkynyt liian varhainen vieroitus. Saara oli fiksu yksilö. Se kyttäsi jouluna kylpyhuoneen oven takana ja selvästi pohti miten oven saisi auki, koska kinkku oli sulamassa lattialämmityksen päällä. Se oppi avaamaan kaikki ovet, avautuivatpa miten päin hyvänsä.
Saaran kaveriksi hain vuoden päästä vitivalkoisen Severin. Severikin tuli 8-viikkoisena, mutta se otti Saarasta itselleen äidin ja lussutti tissiä vielä yli 2-vuotiaana.... Se oli melkoinen näky, koska siitä kasvoi iso kolli, ja oli selvästi tätä ottoäitiään suurempi.
Parvekkeella ulkoiltiin näin vapaasti siihen asti, että Saara ensimmäisen kerran hyppäsi tai putosi. Kakkosesta eikä loukannut. Sitten tuli kanaverkko, jonka läpi raitista ilmaa haisteltiin.
Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päätimme luopua kissoista. Ne saivat hyvän yhteisen kodin läheltä ja toivon mukaan elivät onnellisen vanhuuden. Siinä vaiheessa luulimme, että pojan hillitön ihottuma oli allergiaa, mutta onneksi kyse oli vain atooppisesta ihosta...
Myöhemmin 1990-luvun lopulla otimme jälleen kaksi kissaa, nyt nykyiseen omakotitaloon. Toffo ja Pesonen tulivat samasta pentueesta, muuten silloinkin 8-9 viikkoisena. Toffo oli kolli ja Pesonen narttu. Ikävä kyllä Pesonen oli sen verran varhaiskypsä, että kollipojat alkoivat sitä kyörätä jo varhain keväällä ja sille aloitettiin e-pillerit, koska se oli liian pieni vielä steriloitavaksi. Harmi kyllä siinä vaiheessa kun vein sen eläinlääkärille leikattavaksi, sillä olikin jo mahassa jokin kasvain ja se lopetettiin samalla reissulla alta vuoden ikäisenä. Se oli tullut lievästi aggressiiviseksi ja koska taloudessa oli pieniä lapsia, katsoin, että se oli ainoa järkevä teko.
Toffo ulkoili vapaana ja onnellisena, taloon hankittiin ensimmäinen koira ja yhteiselo oli sujuvaa ja lämminhenkistä, kunnes pari vuotta myöhemmin Toffo oli jäänyt auton alle kuljeskeltuaan tuolla keskellä kirkonkylää....
Kissanpäivät, oikosenaan terassin pöydällä
Suksiboksin päältä oli hyvät näkymät
Talossa on jo koira. Koira on pienempi kuin kissa....
Toffon jälkeen meistä tuli oikeastaan tosissaan koiraihmisiä.
Karo tuli taloon vähän sillä lailla tyypillisesti: haluaisin kaverin lenkille, kaverin sienimetsään, jonkun joka pakottaa ulos. Sitten kun pentu oli, tuli lähdettyä harrastamaan, tutustuttua mainioihin ihmisiin, joista monen kanssa ollaan edelleen paljon tekemisissä (Kiitos teille, tunnistatte kyllä itsenne!!), ja lopulta tietyt harrastukset veivät vielä mukanaan.
Karon ollessa neljä, otimme sille kaveriksi Edun. Toinen samanlainen. Elämäni koira. Elämäni rakkaus eläimistä.
Edussa oli kaikki: se oli maailman paras harrastuskoira, sillä on huumorintajua, se vie edelleen lenkille, se nauraa kanssani ja antaa itkeä olkapäätään vasten. Se saunoo viikottain kanssani, kerjää saunaolutta (löylyveden joukosta) ja kertakaikkiaan mainio rakkauspakkaus.
Kun näistä kahdesta aika jättää, tulen olemaan pitkään hajalla.
Vuoden 2014 nimesimme Lotan Huimaksi vuodeksi.
Vuokrasimme nimittäin tyttärelle ponin, ja täytyy sanoa, että tuon vuoden aikana kehitys ratsastajana otti aimo harppauksen eteenpäin. Huima lienee edelleen Lotan suuri rakkaus, joskin tallilla on myös muita loistoyksilöitä, joiden kanssa on kiva harrastaa.
Mun tytöt.
Eläimet on hauskoja. Niiden kanssa vaaditaan tolkuttomasti huumorintajua ja tiettyä tasapuolisuutta sekä tietoisuutta siitä, että näin tein viimeksikin. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Oppii!!
Eläimet on harmillisia, koska niiden elinkaari on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen. Niiden sairaudet ja muut riesat voi myös olla taloudellisesti mahdottomia....
Karolla oli pentuna vakuutus, mikä lakkautettiin sen jälkeen kun se oli sterkattu. (Vakuutus oli naurettavan kallis, silloin. Meistä.) Miten ollakaan, Karo sairastui vakavasti 5-vuotiaana ja totta puhuen käytimme siihen niin paljon rahaa, että sillä olisi saanut vaikka kaksikin uutta pentua. Itse opiskelin siinä vaiheessa ja jokainen työssäolotunti oli tarpeen siinä vaiheessa kun eläinsairaalan laskussa alkoi olla neljää numeroa..... mutta tänä päivänä meillä on kaikesta huolimatta rakas Vanharouva, pirteä nelivetoinen pallogrilli, joka saa kikattamaan harmaanakin päivänä.
Edun vakuutusta ei olla purettu. Ja toisaalta Edu teki kaiken toisinpäin: se teloi itseään ensimmäiset 5-6 vuotta joka vuosi niin perusteellisesti, että vakuutusyhtiö olisi voinut ostaa meille pari pentua niillä rahoilla, jotka se laittoi eläinlääkärikeskukseen.
Sellaista se on.
Elämäni eläimet.
Nyt on eläinten viikko, kuulemma. Meillä se on ihan 52 viikkoa vuodessa.
****
MUOKS!!
Unohdin eilen kirjoittaessani lisätä tämän kuvan
Olemme siis aloittaneet talviruokinnan. Tuon uuden siemenautomaatin vasemmalla puolella on aitaverkosta tehty melkoisen ruma häkki, jossa mökki siemenille ja paikka "makkaralle". Häkin tarkoitus on pitää isot linnut (naakat, varikset, harakat) pois makkaran kimpusta, koska ne takovat yhden makkaran päivässä jos päästää ne irti. Plus että inhoan niiden ääntä.
Näitä pikkutirppoja on ihana katsoa. Keittiön ikkunan takana siis tämä näky.
