tiistai 29. tammikuuta 2019

Huonoa omaatuntoa pitelemässä


Kun keli on nätti ja ehtii viettää koirien kanssa useita tunteja metsässä rauhallisesti samoillen ja ihaillen, sitä kyllä pakosta vähän nousee pintaan huono omatunto sairaslomasta, jolla ei tunne olevansa sairas. Olkoonkin, että tiedän, etten voisi repiä mitään painavaa repimättä siinä samalla itseäni rikki.

Mikä se onkin, että pitää olla niin luterilainen käsitys, että raataen sinun on leipäsi syötävä!



Lääkärin toiveesta hain heti magneettitulosten jälkeen terkkarista collar cuffin, hassun pehmustetun roikottimen, jossa käsi pysyy paikallaan. Ehkä maailman viheliäisin kapine: niska on kuin tulessa, koska raajan paino vetää koko ajan toisen puolen lihaksia jumiin. (Käytin sitä sitten ihan kokonaisen viikon....)

Toinen juttu on toki myös se, että jos kättä pidetään kaksikin viikkoa koko ajan 90° kulmassa roikkuen, sitten tarvitaankin useampi viikko fysioterapiaa, että saadaan kyynärvarsi taas pelittämään. Näitä siis ei suoraan enää suosita, jos potilas osaa yhtään itse arvioida miten paljon rasitusta käsi voi kestää. Minähän kuvittelen tietäväni.....


Mutta koetan nyt ainakin toimia ohjeiden mukaan. Tärkein tavoite on saada tuo käsi toimivaksi. Kylkiluun paraneminen tulee ottamaan aikaa ja se tulee olemaan kipeä pitkään. Koiralenkille en tietenkään lähde cuffin kanssa. Kaatuminen käsi kiinni olisi takuulla vaarallisempaa.....

Ja siinä tullaan tähän huonoon omaantuntoon. Kun ulospäin ei voi nähdä, että mitään on rikki, tulee sellainen lintsaava olo. Kuten nyt vaikka siitä viime viikolla tehdystä lehtijutusta.

Sitten kun vapaiden aikana erinäiset ihmiset hokasasivat, että "hei, mehän voidaan nähdä vaikka keskellä viikkoa..."  No, kyllähän sitä muutenkin on arkivapaita, mutta mukavuudenhaluisena en kyllä ihan aina lämpene ajatukselle lähteä viettämään esim. ainoaa vapaapäivää pitkin poikin ajellen. Näin useammalla vapaalla on ollut ihan kivakin käydä vähän kahvilla muualla kuin oman keittiönpöydän ääressä ja erityisesti edes joskus pukea jotain säällistä vaatetta päälle...


Yksi reissu tehtiin varsin ex tempore. Ihanat ystävät kutsuivat kylään ja lähdettiin ajamaan. Kun perheistä neljä aikuista tekee vuorotyötä, yhteensovittaminen minkään kanssa on ajoittain ollut todella vaikeaa. Nyt perheiden molemmat naiset olivat saikkarilla ja miehillä vapaa viikonloppu. Saattoi vähän huvittaakin tämä mahdollisuus. Sen se vaatii, että ainakin joku on pois töistä tekosyyn varjolla. Muuten meidän pitää sopia treffit aina kuukausia etukäteen ja jokaisen esittää töissä toive, että silloin ja silloin on vapaata.

No. Ensi viikolla olen jo iskussa työmaalla.
Saikku loppuu ensi sunnuntaihin ja seuraavan viikon työvuorot alkavat kolmella vapaalla. *facepalm*  Eli tässä tulee nyt se kevyt lasku.

Olen jo varovasti kättä ottanut käyttöön. Vieläkin on vaikea kurkottaa jotain ylhäältä oikealla kädellä. Vie varmaan aikansa, että lihasmuisti palaa. Kireyksien katoamisesta puhumattakaan....
Varovasti olen tehnyt kevyitä lumitöitä, koska lumi on ollut kevyttä. Lumentyöntimen kanssa pystyn tekemään pääasiassa terveellä kädellä ja huomaankin, että vasemman käden käsivarren lihakset jomottaa ihanasti, kun niitä on käytetty.

Hip hei! Kyllä se kohta on taas entisellään.

2 kommenttia:

Kolmen peruspäivän plussat ja miinukset

Onhan näitä haasteita, joihin on pakko tarttua. Tämä on viime viikolta. TIISTAI - erittäin huonosti valvottu yö Mies tulee iltavuorossa töis...