Mansikkaa

Hullu säilöjä iskee jälleen!! =D

Olen ihan hämmentynyt siitä, että mansikkasesonki tuntuu aikaistuvan vuosi vuodelta. Ei siitä loppujen lopuksi niin kauaa ole, kun meilläkin lapset oli pieniä, ja mansikoita ostettiin pakastettavaksi joskus heinäkuun lopun puolella, siis puolivälin jälkeen. (Tai sitten aika kultaa muistot.....)

Nyt kun palattiin pohjoisesta, JA täällä on ollut (minusta) viileä kesä, joka puolella uutisoitiin, että "pääsesonki on nyt, kiirehtikää...."  Ja kyse oli siis kesäkuun lopusta!

Yhtä kaikki, lähdin sitten samaan hysteeriseen kilpajuoksuun itsekin.
Ensin tuli laatikollinen. Siitä syötiin, jotta napa naukui. Pari purkkia saatiin sosetta pakastettavaksi ja vähän aamupalarahkan joukkoon.
Niin, luonnollisesti rönttimehua tehtiin kaikista ja ai että oli hyvää!! Kiitos Marketta vinkistä!

NAM!!

Rönttimehu

Viiden kilon laatikon peratut vihreät röntit

Jokunen mansikka

2 dl sokeria (laitoin itse jatkossa vähän niukemmin)

2 tl sitruunahappoa

2 litraa kiehuvaa vettä

Kaada vesi muiden päälle, anna seistä vuorokausi ja pullota siivilän läpi. 

Ja vaikka idea ei varmasti ole ainutlaatuinen, halusin kokeilla kuivattamista, joten siitä se sitten lähti.....

Mies nappasi munaleikkurin ja viipaloi mansikat kuivurin pelleille.

Vuorokauden hurisi keittiössä, 14-16 tuntia yhtä soittoa.

Sitten blenderiin.

Jauho oli aavistuksen nihkeän tuntuista, joten se levitettiin vielä kuivuriin 

pieneksi toviksi, 1-2 tuntia, jonka jälkeen sen annettiin hyvin jäähtyä.

Jukra, miten hyvää tämä on talvella rahkan joukossa!!

Koska jauhe maistui tosi hyvälle, raikkaalle mansikalle, ja totta puhuen ihan pari teelusikallista aamupalarahkassa riitti maustamaan sen, tehtiin pari satsia. Olisiko mansikkaa ollut yhteensä reilu kolmisen kiloa. Pieneen se menee.

Vinkki jatkoa ajatellen: älä aja sitä aivan hienoksi jauhoksi. Se pysyy paremmin paakkuuntumatta, kun on vähän karkeampaa.

Koska siinä samalla kun kuivuri oli taas kannettu keittiöön, pantrystä löytyi purkillinen viime syksynä kuivattuja omenaviipaleita. Jonkun kerran muistan itse laittaneeni käden purkkiin ja popsineeni niitä, mutta jostain syystä niiden menekki meillä ei ole ollut hääppöinen.
Niinpä nekin blenderiin:

Ja tässäpä löytyikin jatkoon idea, jonka toteutamme. Jauheena se maistui, jälleen kerran, rahkassa tosi hyvälle. Turha tehdä viipaleita, jos ne eivät mene vuoden aikana. Jauhe kuluu takuulla.

Viime syksynähän kuivatin puolukkaa ja tyrniä, lisäksi mies teki kokeiluja valko- ja viherherukan kanssa.... kaikki jauheet on syöty. Tyrni loppui itse asiassa vasta kesäkuun alkupäivinä.
Herukkajauheet tuli ajettua niin hienoksi, että niiden kanssa joutui temppuilemaan, kun paakkuuntuivat.

Ai että nautin, kun säilöntäkausi alkaa taas. ♥
Jokin sisäinen hamsterini hykertelee, kun hyllyt täyttyvät ihanista purkeista ja purnukoista. Olen takuulla jossain mahdollisessa entisessä elämässäni nähnyt nälkää, koska tästä tunteesta tulee vaan niin hyvä fiilis.

Sopivasti lihava

Työkaveri osti paljun.
Luonnollisesti tästä aiheutui samantien keskustelu "koska paljuillaan".

Minä en lämpene ajatukselle ihmislihakeitosta noin lähtökohtaisesti. Haluaisin, että sinne valutetaan täysin uusi vesi enkä ehkä siltikään tuntisi oloani mukavaksi lilluessani omissa ja muiden ihohitusissa. (Sori, en vaan pääse tästä mielikuvasta...... ja olen syvästi pahoillani, jos joku nyt on innoissaan omasta paljusta ja saa tästä pahan mielen.)

Toisekseen olen luopunut esiintymisistä alusvaatteissa saati uikkareissa julkisesti (muut kuin perhe eli tässä tapauksessa mies), koska lyhyenä hukkapätkänä olen sellaiset 30 cm liian lyhyt tähän painoon.
Kehopositiivisuus tai mitä onkaan, ei ole löytänyt tietään vielä meille. Siinä määrin, että osallistuisin paljuiluun tässä naisporukassa.

(Kysymys kuuluukin, miksi tunnen itseni ihan hyväksi mennä saunaan parin muun ystävän kanssa!)

Kun 45 tuli mittariin, aloin selkeästi keräämään estrogeenirengasta vyötärölle.
Nyt kun 50 on enää nurkan takana, se ei enää tästä minnekään katoa.

Toki myönnän itse ensimmäisenä, että syön liikaa herkkuja, en noudata kohtuullisuutta karkkien suhteen, pistän surutta Oivariinia uudelle perunalle ja tankkaan pizzaa kun siltä tuntuu.... mutta silti jurppii havaita onneton vyötärön laajentuminen.

En ole enää aikoihin säästänyt mitään "näihin mahdun vielä joskus" -vaatteita. En usko siihen kannustusmielessä. Jos sattuisin tästä yhtäkkiä laihtumaan 10 kg, todennäköisesti haluaisin painua vaatekauppaan ja ostaa uutta.
MUTTA. Omistan yhdet älyttömän kivat caprihousut, jotka on oli maailman viihtyisimmät päällä, ja nyt ne kiristää. Irvistys-hymiö!

Pyrin siihen, että olen tyytyväinen kroppaani. (Edes niin tyytyväinen kuin on fyysisesti mahdollista, kun lyhyys harmittaa ja pyöreys pännii.) Se kuitenkin toistaiseksi toimii lähes kuten pitääkin. Jotain kolotuksia on ja hieman ehkä huvittaa havaita, että jos tulee aamu, jolloin mistään ei särje, pitänee ensimmäiseksi varmistaa olevansa hengissä.

Enää en laihduta. En alista itseäni millekään kuurille. Pyrin syömään älykkäästi ja terveellisesti, jotta saan kehon tarvitsemat rakennusaineet, jotta se pystyy kuljettamaan minua edelleen toivon mukaan vuosia. En myöskään lähde millekään hullulle liikuntarääkille. Liikun tällä hetkellä ehkä eniten elämässäni. Karu fakta vaan on, että ikä ja sukupuoli tulee vastaan väkisin. Ja omasta liikuntapaletistani puuttuu aivan täysin kaikki lihaskunto eli punttisalijumppa sekä myös lihashuolto, mitä venyttelyksiksi kutsutaan joissain piireissä.

Tarttis tarttis, sanos Turkulaine.....

Se, mihin pystyn vaikuttamaan, on oma viihtyvyyteni tässä kehossa. Tarkoittaa sitä, ettei minun ole välttämätöntä esiintyä niissä uikkareissa, joissa koen noloutta ja huonommuutta (täysin turhaan!!) Voin hyvin osallistua paljuiltaan istumalla vaatteet päällä terassilla vieressä.
Voin pukeutua niin kuin tunnen itseni hyväksi. Harmi kyllä on tilanteita, joissa haluaisin pukea esim. trikoisen kotelomekon ja se vaan näyttää niin hullulta, että luovun ajatuksesta.

Lisäksi otan rusinat pullasta ja totean, että tutkimusten mukaan pieni ylipaino on ikääntyvälle naiselle terveellisempää kuin ihannoitu laihuus. Pieni paino todistettavasti suojaa monelta, joten täytyy olla leuhka, että on hoitanut asian kuntoon jo tässä vaiheessa. *hekottaa*

Hullun naisen kokeileva keittiö, osa monta

Niinpä niin. Joku minuun iskee aika ajoin.
Tällä kertaa kuusenkerkkäsiirappi. Niin kauniin vihreitä kerkkiä oli paljon. Metkaa oli se, että joissain kuusissa oli pitkät kerkät ja joissain hädintuskin pari vaaleaa karvaa. Onkohan jokin kuusen rotukysymys vai paikkajuttu?? Kiinnostaisi tietää mistä johtuu, että ihan vierekkäiset voi olla niin erilaiset.

Keräsin metsästä pienen ämpärillisen (kilon jogurttiämpäri) kerkkiä enkä riipinyt koko puuta paljaaksi vaan vähän sieltä täältä.

Martoilla oli paljon erilaisia ohjeita ja niitä ihmettelin. Tulin siihen tuloksenn (onneksi!), että Suomen kesä ei ole riittävän kuuma mihinkään laita ikkunalle ja anna auringonvalon sulattaa sokeri -malliin, joten laitoin ne niukinnaukin veden alle yön yli. Haalistuivat siinä niin, että aamulla kerkät oli keltaisia. Sitten niitä keiteltiin tunnin verran, siivilöitiin neste ja siihen sekoitettiin sokeria, jota keitettiin siirapiksi.

Riittävän kauan en jaksanut keitellä joten ei ole hirveän siirappista. Enemmän valuvaa, mutta voinee laittaa lettujen päälle....

Toinen jokavuotinen innostuksenaihe on lipstikka:

Tämän kanssa tosiaan vaan meinaa mennä ihan kuppi nurin.
Juuri silloin kun otin vihdan kuivumaan, alkoi sateet ja minusta tuntuu, että siitä ei ole kyllä sittenkään käyttöön kun on viikkotolkulla (lue: yli viikon) roikkunut sisällä ja ulkona kuivumassa ja aina vaan on nahkean nihkeä ja kellertävä. PAH!!

Juuri kun viime syksynä kuivattelin kimpun ja niitä piti jauhaa joulupaketteihinkin.... kunnes yhdestä vihdasta tuli hyvä jos desin verran. (Odotin noin litraa....)
Joten olin tänä vuonna ajoissa liikkeellä ja suunnittelin jo joulupaketteja.

Ruskaa

Meillä on ollut joitain aika rapsakoita öitä. Ainakin satunnaisesti aamulla lehteä hakiessa on havaittu lievää säärikarvojen pystyynnousua, kun pakkanen on puraissut...  =)
Siitäpä sitten on seurannut sitä, että puiden lehtien väri on jälleen tosi hienoa!

En löytänyt RUSKAa tarkoittavaa sanaa muulla kielellä. Tai siis pystyyhän sen selittämään, mutta siis yksi sana.
Hauskaa, miten meillä on tuollainen sana. Eikös eskimoilla ole tusina sanaa tarkoittamaan lumen eri muotoja?

Vähän harmittaa, ettei esim. tuo Brynna ole nyt Suomessa, koska hän oli äärettömän taitava kameran kanssa, ja olisi pystynyt vangitsemaan mielettömiä kuvia näistä väreistä.
Minä kun pikaisesti lenkillä napsin jotain kännykällä (jossa sivumennen on ihan hyvä kamera), ei niistä vaan tule sellaisia, kuin haluaisin....  (ja toki kannattaisi keskittää se kuvaaminen aikaan, jolloin paistaa eikä ole pilvistä...)

Sain aika mielettömän otoksen taannoin sairaalan parvekkeelta. Meillä on siinä välittömästi toisella puolen tietä vaahterareunus, jonka värit todella häikäisevät. Yläilmoista kun vielä kuvaa, näkyy koko asuinalueen kirkkaat värit todella hienosti. 

Otin videonpätkän siitä loistosta aurinkoisena päivänä.... ja törppö talletin sen Instan storeihin, joten sehän katosi 24 tunnin kuluttua. Höh!

Tammi on metka puu. Tuossa oman lenkkireissuni varrella on vaikka kuinka monta tosi suurta tammea, ja niiden lehdet on edelleen aivan vihreät. Joskus muinoin meidänkin pihan reunalla kasvoi järkälemäinen, siis todella aivan mielettömän suuri, tammi, joka kaadettiin pyörätien tieltä. Palokunnan miehet kävivät sitä pilkkomassa ja muistan, miten yksi miehistä sanoi "siinä on kyllä yks hirviä puu".

Tammessa oli (ja on) se perustavanlaatuinen vika, että sen lehdet putosivat yleensä vasta lumen päälle. Että se oli rasittavaa. Kun muutenkin oli haravoitavaa, suorastaan otti pannuun päätyä haravoimaan noita kovia lehtieä viime töikseen lumella tai sitten vasta keväällä.

Plus että ne lehdet ei kyllä maadu miksikään alle sadan vuoden. 

Sitä puuta en jäänyt ikävöimään ja se lämmitti hyvin takassa. Khihih!

Nämä punaiset sävyt on mielettömän hienoja tuolla keltaisuuden keskellä. 

Ilmeisesti ihan joka paikassa pakkanen ei ole puraissut, koska vaahterat eivät ole tänä vuonna mitenkään monivärisiä, kuten joskus.

Punainen kai tarkoittaa sitä pakkasenpuremaa, näin olen antanut itselleni kertoa.

Koirapojat tykkää jostain syystä hurjasti kävellä vaahteranlehdissä nurmikolla ja kahistella niitä. Joku pikkupoika kai elää noissakin molemmissa?

Omat seppelvarvut vaihtaa väriä reippaasti.

Kohta on piha taas pelkkää ruskeaa ja pudonneita lehtiä. Täytyy valmistautua talveen....

Kuivuri on käynyt: suppilovahveroita ja milloin mitäkin. Viimeisin kokeilu piti sisällään porkkanasuikaleiden kuivattamisen ja niistä jauhoin porkkanajauhetta. Ajatus on laittaa sitä joko tyyliin sämpylätaikinaan, tai sitten keittoihin ihan vaan liemeen....

Miksi? Mitä? Kenelle?

Pienimuotoinen identiteettikriisi tai jotain päällä. Pohdin blogin pitämisen järkevyyttä ja tapaa.

Aikanaan, edellisen blogin aikana, mielestäni profiloiduin koirabloggaajaksi. Kirjoitin omista koiristani, niiden harrastuksista ja tekemisistä ja pohdin mahdollista kasvattamista.
Verkot vesillä ei ole elämäntaitoblogi, ei sisustus- tai puutarhasellainen, en pysty näkemään blogille tarkoitusta tai kohderyhmää.

Blogi alkoikin vähän vahingossa, edellisen poltetuilta raunioilta.

Siis: mitä, kenelle, miksi ja miten?

Joulu tulee kuitenkin! ♥
Ensimmäiset uudet koristeet, enkä raaskinut jättää niitä laatikkoon vaan otin esille.
Hullu nainen iskee jälleen.

Jouluttaa, jouluttaa... Pieni musiikillinen sekasotku ♪♫♫♪♪

"Niityillä lunta,

hiljaiset kadut,

taakse on jo jäänyt,

syksyn lohduttomuus..."

Syksy on jäänyt taakse. Minä herään henkiin.

Joulukuu luo toivoa paremmasta ja on yksi parhaista kuukausista. Luukutan Youtubesta joululauluja ja laitan ja puuhastelen. Poltan kynttilöitä, fiilistelen ja suunnittelen (teen listoja, rakastan listoja....)

Alkaa tuoksua joululle.....

"Muistojen virta,

lapsuuden sadut,

sanoma joulun,

on uusi mahdollisuus..."

Perhe laski minut irti peräkomeroon.

Lopputuloksena koristeet alakerrassa....

"Tahtoisin päästä,

paimenten mukaan,

unohtaa kiireen ja melun rasittavan..."

Tonttuja, tonttuja...

"Aamu kun koitti,

tiesikö kukaan,

tuo yksi joulu,

sai muuttaa historian..."

Nämä tyypit on saatu vuosia sitten. 

Kuuluvat itseoikeutetusti pöydälle soittamaan joulumusiikkia.

Kun nyt siinä koneella roikut (gotcha), käy kertaalleen kuuntelemassa toi Tulkoon Joulu. Mielestäni paras versio (parempi kuin alkuperäinen esittäjä joka tapauksessa) on tuolla Raskasta Joulua -ryhmällä...

Omaan joulurepertuaariini kuuluu joka vuosi useita kertoja myös vanha kunnon Band Aid 1984 ja "Do they know it's Christmas" 

Myös Pentatonixin "Hallelujah" on mielestäni parempi kuin Leonard Cohenin alkuperäinen.

Frank Sinatran "Let it snow" saa takuulla hyvälle tuulelle...

Luonnollisesti iki-ihana "The Christmas song" on pakko saada toistettua monta kertaa.