Pieniä iloisia asioita

Edellisessä kodissa toivoin vuosia portaita, joiden leveys riittäisi siihen, että portaille voisi laittaa kukkapurkit. Pieni asia, mutta toivoin kuitenkin. Siellä takaovelta rakennetut portaat olivat niin kapoiset, että mikä tahansa purkki olisi ollut tiellä. Lisäksi pelkäsin, että ne putoavat koirien juostessa ohi.

Nyt minulla on ne portaat!! Ja siis portaat on olleet jo reilun vuoden ja vasta kun löysin edullisesti isoja pallokrysanteemeja, hoksasin, että niitä voi ainakin kokeilla.

(Edelleen on mahdollista, että kohta on purkit palasina, jos herrasväki ottaa liian vauhdikkaasti raput alas, mutta surraan sitä sitten....)

Voiko ihminen iloita pienistä asioista näin paljon?

Kunhan krysanteemit vielä aukeavat ja loistavat keltaisena,

loistan minäkin kuin aurinko.... 

Pienet arkiset asiat, joista jaksaa iloita, kantavat pitkälle. Klishee ehkä, mutta pätevä.

Toisena iloisena asiana havaitsin aamulla perinteiselle lenkille lähtiessä tohkeissaan olevat koirat ja kauniin auringonnousun. 

Viime talvena setäkoira Bono loukkasi selkänsä ja oli pari kuukautta sellainen, ettei hypännyt sohvalle, sänkyyn tai autoon ja oli selvästi kipeä liikkuessaan. Oli liukastunut paljaalla lattialla ja ilmeisesti venäyttänyt lihakset selästä. Silloin ei aamulenkillä ollut kuin kaksi koiraa.

Se, että se lähtee nyt, ihan samalla innolla kuin nuoremmat veljensä, aamulenkille, on joka-aamuinen ilonaihe.

Aamulla klo 5:20, lenkille lähdössä

Parasta elämässä on kuitenkin arki. Se, että arki sujuu, tekee elämästä pääosin aurinkoista ja hymyn huulille, vaikka sataisikin... 

Mainittakoon, että kuvan ottamis-aamuna katselin taivaanrantaa hiukan huolissani. Päätin ottaa fillarin alle normaalia aiemmin, lähdin ehkä 7:18 kun normaalisti starttaan siinä 7:25. No, matkaa työpaikalle oli vajaa kilometri kun taivas aukesi. Selvisin suurelta osin kuivana, kiitos varhaisemman lähdön. 

Ja ilokseni myös työpäivän jälkeen, Pekka Poudan lupailuista huolimatta, taivas olikin vain pilvinen ja pääsin kuivana kotiinkin. 

Monia asioita on kesken. Takan pohja on täysin tekemättä, aloittamattakin. Toisaalta olohuoneessa on pesty ikkunat! (Priorisointi kunniaan.....)

Pihalla on takaosan ryteikkö täysin rytökärpän pesänä eli sekaisin, siivoamatta, nurmi leikkaamatta, piha ajamatta ja tasoittamatta....  Vadelmat on siirtämättä, minttu odottaa siirtoa ruukussa. You name it, meillä se on todennäköisesti  tekemättä.

Pahimpana, tai se, mikä eniten henkisesti vaivaa, on kiitoskirjeen ja -paketin lähettämättä jääminen vielä, kesälomareissun kiitokset siis. Kun pitää ajaa lentokentälle viemään kuriiriposti. Posti kun ei tullaa, ja makeiset yms kiitokset pitää tullata.... 

Omat koirat on pesemättä ja trimmaamatta, pari kurssia on tilaamatta.

Toisaalta ollaan saatu sovittua kiva ruokailu koiranhoitajien kanssa. Meillä on yksi koirakoe järjestettävänä ja siihen asiat alkavat olla järjestyksessä. Ilmoittauduin kansalaisopiston kurssille, mistä sain riemua koko päiväksi onnistuttuani saamaan paikan. 

Kaiken ei tarvitsekaan olla tasapainossa. Jos jokin kohta on rempallaan, toisessa alkaa olla valmista.

Aikaa tässä vielä on. Syksy on vasta edessä.

Isovanhemmuus osa II

Onneksi minulla on kovin joustava työnantaja. 
Olin jo sopinut esimieheni kanssa, että pidän ensi keskiviikon vapaana (palkaton), koska tyttärelleni on suunniteltu elektiivinen sektio ja voisin olla lapsenvahtina pienelle Hillalle sillä aikaa, kun vanhempansa ovat sairaalassa.

No, aina kaikki ei mene kuten suunniteltu.
Heräsimme lauantaiaamuna uutiseen:

♥♥♥

Hän ei malttanut sitten odottaa toukokuuta, koska piti päästä juhlistamaan vappua.
Pieni terve poika on maailmassa.

Olemme pakahtumaisillamme. Eritoten, koska vietimme viikonlopun metsässä emmekä ole vielä ehtineet sairaalaan. 
Onneksi lapseni kasvoivat näiden hassujen harrastusten keskellä. Tyttäreni nauroi puhelimessa ääneen, kun pahoittelin, että meillä on mejä-viikonloppu sovittuna. "Hei, me ollaan täällä muutama päivä ja vauva ei karkaa mihinkään, kyllä te ehditte... tsemppiä kokeeseen!"

Tarvii keksiä jokin lempinimi Hillan pikkuveljelle. 

Kevät taisi tulla vihdonkin

Kyllä se olikin pitkä. Talvi nimittäin.
Erityisesti se huhtikuun alussa iskenyt takatalvi sai minut kirjaimellisesti itkemään, koska loskassa raahustaminen ja joka askeleella jalan lipsuminen sai ennenkin niin kivuliaan vasemman iskiashermon ja sitä kautta selän ja jalan niin kipeäksi, että ei pystynyt olemaan.

Hollannin reissun jälkeen yllätyin iloisesti, kun meilläkin oli iso osa pihaa lumettomana, joskin hyvin märkänä, ja aivan valtavan ihana yllätys oli löytää ne pienet, vaatimattomat sipulikukkien piipat karikkeen joukosta jo ihan häivähdyksen verran näkyvissä. ♥

Tulppaani. Ehkä.

Narsissi.

Saunan ikkunan alla.

En osannut ajatella asiaa syksyllä. Istutin noihin kukkapenkkeihin sipuleita perennojen juurelle, että lakastuvat varret sitten jäisivät sinne alle. Mutta eihän tuohon paista kuin vasta hyvin myöhään iltapäivällä, edes keskikesällä. Kuva on otettu kolmen aikaan iltapäivällä.

Saa nähdä jaksavatko sipulit nousta ollenkaan noin pimeästä paikasta, kun muistaa, että alla on sitä jääkylmää vanhaa merenpohjan sinistä savea.

Tyrni näkyisi selviävän.

Koetin katsoa miltä hevoskastanja ja kultasateet näyttävät. Nehän olivat surkeita 30 cm taimia viime syksynä, ja talvi oli kova.

Kastanja näyttäisi tekevän pulleaa silmua eli todennäköisesti on hengissä. Olen siitä kovin iloinan.

Kultasateet taas näyttävän ennemminkin siltä, että ovat kuivuneet latvasta noin puoliväliin.... pahus. Viime kesä oli hankala ja luulen, että niille kaivetut kuopat ei olleet riittävän suuret. Eivät ehkä saaneet kesän aikana riittävästi vettä ja toisaalta syksyn sateissa joutuivat sitten opettelemaan uimista.

No, aina ei voi voittaa. Hevoskastanja ilahduttaa minua kyllä kovin. Pidän siitä puuna, sen ulkonäkö jotenkin viehättää ja on kovin kaunis kukkiessaan. Lisäksi se istutettiin harkiten paikkaansa, jossa saa kasvaa rauhassa olematta minkään tiellä. Tulppaanit on laitettu rinkiin sen juurelle. Muistaakseni saatoin laittaa siihen joko krookusta tai narsissiakin, en nyt muista.

Pitäisi piirtää itselleen kartta, mitä istuttaa minnekin ja minkä värisenä. Tästä itselleni kuvaannollinen solmu sormeen!

Mikä ilahdutti eniten, ja pääsi yllättämään täysin puun takaa oli tämä kuistilla talvehtinut kaktus:

Minä nimittäin kyttäsin tätä kaktusta toiveikkaana ihan viikko sitten, ja noita vaaleanpunaisia ei ollut näkyvissä yhtään. ♥

Olen saanut saman kaktuksen kukkimaan joskus vuosia sitten parina peräkkäisenä kesänä, mutta sitten se lopetti. Aloittaakseen näemmä jälleen. Taisi olla oikeat olosuhteet talven yli: viileää mutta valoisaa, ja kertaalleen kastelin talvella laittaen kaikki kerralla isolle lautaselle ja saivat imeä vettä useita tunteja.