Vanhat kotikulmat, turistina Porvoossa, osa monta

Keskimmäinen lapseni on siis työharjoittelussa Porvoossa, ravintolassa nimeltä Sicapelle.
Jos satutte kaupunkiin, poiketkaapa siinä kirkon vieressä sapuskalla. Jotain fine diningia, hienoa piperrystä ja ruohosipulinkorren asettelua kastiketahran ja perunapyree-nökäreen väliin.... tiedättehän. No, se on se, mitä hän haluaa oppia ja paikka on siihen tosi mahtava.

Voihan siellä yöpyäkin. Ilmeisesti Sicapelle on samalla hotellin ravintola.

Minähän kävin aikanaan lukion Porvoossa. Sikäli kaupunki on tuttu. Vanhempani asuivat siellä pitkään, joten myös aikuisiällä on usein käyty. Nyt isäni on asunut jo.... jösses, siitä on jo 10 vuotta, täällä. Itselläni on kaupungissa vielä rakas ystävä, jonka kanssa ollaan tekemisissä tällaisena sosiaalisen median aikana liki päivittäin, ja puhelimitsekin kuukausittain.

Turistina kuvaamassa kaikkea mahdollista. Tästä oviaukosta on kuljettu kerran jos toisenkin.

Päristelin Porvooseen keskiviikkona iltapäivällä. Juotiin kahvit, hölötettiin ja lopulta kiskottiin lenkkikamat päälle ja painuttiin ulos. Reilu 8 km myöhemmin sauna päälle, sitten lauteilla parannettiin maailmaa vielä vähän, ja mahtava yhteinen iltapala koko heidän perheen kera.

Mikä älyttömän näppärä keksintö: 3,75 desin viini!!! Siis puoli normaalipulloa. 

Juuri tällaiselle kuin itse olen: juon lasin tai kaksi, loput jää happanemaan. Ei varmasti edullisin vaihtoehto noin ostettavaksi, mutta halvempaa silti kuin ostaa 0,75 litran pottu, josta kaadetaan puolet viemäriin. Lisäksi juuri tämä punaviini oli tosi hyvää. Ei se tosin mahdottoman hyvältä maistunut vahvan valkosipulikastikkeen päälle, mutta you know....   =D

Tänään sitten turistina.  (Argghh, mitkä silmäpussit. Uni jäi vähän vähäiseksi, vaikka nukuinkin hyvin.)

Ensin poikkesin yhdessä kuppilassa ostamassa vähän tuliaisia, ja sitten porhalsin tytärtä moikkaamaan ja vanhaa naapuria siinä samalla.

Olisin halunnut kuvata vanhaa kotia, mutta järki voitti. Yksityisyydensuojan vuoksi ei siis yhtään kuvaa niiltä huudeilta. 

Talo on perinteinen punainen rintamamiesmalli. Se, mitä jaksan edelleen ihmetellä, eikä asia itselleni kuulu pennin vertaa, mutta ihmettelenpä vaan: jos haluaa uutta, miksi ostaa vanhaa? 

Eli sieltä on revitty kaikki ulos ja kannettu "uutta Ikeaa" sisään, pihaan rakennettu tosi moderni pihaterassi kaikkine kalusteineen, puut kaadettu (pihassa oli 7 omenapuuta ja monta muuta havujuttua, sireeniä yms), mitään kasvillisuutta ei juurikaan enää ole (mutsilla oli kukkapenkkejä joka puolella), ja kaiken kruunasi lähes talon korkuinen lasten kiipeilyteline, sellainen, jonka olen tottunut näkemään leikkipuistoissa. (Eikä siinä mitään, mutta jösses se oli roisin näköinen siitä naapurin pihalta katsoen... sen olisi voinut naamioida jollain puskalla vähän.)

Eipä siinä, jokainen tekee omaisuudellaan mitä lystää, mutta kuvittelisin talon myymisen olevan hankalaa, jos sisäkuvat antaa ymmärtää modernia ja talo on kuitenkin selvästi vanha. En tiedä tajuaako tästä selityksestä mitään, mutta ihmettelen.

Sen verran rapsuttelin uusien omistajien koiraa siitä aidan läpi, että totesin ihmisten olevan oikein mukavia, nuori perhehän se. 

En tosin maininnut kuka olen tai millään tavoin kutsuttanut itseäni sisälle. Haluan pitää ne muistot ja mielikuvat, mitkä on jääneet.

Petri's Chocolate myi kivat Ellen Svinhuvudin leivokset ja vähän macaroneja. Heillä on vanhaan kaupunkiin avattu myymälä vasta viime viikolla. Suloinen paikka. Myymälä ja pieni kahvila siinä samassa. Suosittelen sitäkin.

Juotiin aamukahvit. Tyttärellä kaikki hyvin. Viihtyy ja tykkää paikasta, oppiikin omien sanojensa mukaan. Niin sopuisasti ne siellä naapurin Ullan kanssa jutustelivat. Leivoskin oli hyvä. Tosin myönnettäköön, että olin noussut jotakuinkin suoraan aamupalapöydästä lähtiessä ja tuo oli melkoinen paukku.... ei kyllä tehnyt hetkeen mitään mieli.

Sitten heittäydyin turistiksi täysin. Ystävälläni oli oma meno ja oltiin sovittu lounastreffit puolenpäivän jälkeen....

Ensin kirkon vierestä "rytytyty-mäkeä" alas. Nimi aikanaan meidän lasten keksimä. Mukulakivi kun täryytti kunnolla auton renkaiden alla. Tuota mäkeä mentiin ylös ja alas kun käytiin mun vanhemmilla Pappilanpellolla. Nykyään siitä saa ajaa vain alas.

Siltaan oli neulottu lystikkäitä putkia. En tiedä miksi, selitystä en löytänyt vaikka etsin.

Tykkään tuosta kukin tehdystä vaakunasta ja vuosiluvuista. 

1347 on jo hivenen ränsistynyt, 2016 näkyy vielä hyvin.

Klassikko.

Näihin ranta-aittoihin ja vanhan kaupungin värikkyyteen ei kyllästy.

Joki oli aivan rasvatyyni. Toisaalta vähän harmitti, että edellisenä päivänä olisi ollut aurinkoista, mutta kaikkea ei voi saada.

Vanhan kaupungin kujia.

Lukion ja poliisilaitoksen vierestä kuljin torille. Maisema on vähän muuttunut, mutta pääsääntöisesti kaikki on paikallaan. Oikeassa reunassa Seurahovi (muistin, että se on Seurahuone....), jossa asuin isän (ja sen onnettoman hamsterin) kanssa kuukauden silloin lukion ekalla.

Porvoo on kasvanut ihan mielettömästi. Jotkut alueet, jotka oli 80-luvulla pelkkää metsää, on nyt raivattu ja tehty tonteiksi. Kävellessä jotkut talot on kyllä niin mahtipontisia, että enpä tiedä. Ei ihan omaan makuuni....

Toisaalta tontit on jotenkin nykyaikaisesti 300 neliöisiä ja kun siihen heitetään päälle 250 neliötä kämppää, ei ihme, ettei pyykkiä voi pihalla kuivata. Eihän siihen mahdu kuin hätäiseen metrin-puolentoista kaistale jotain ruohoa kasvamaan, ja naapurit voi suoraan omasta keittiöstään tarkistaa mitä toisaalla syödään....  

Muutama talo oli niin hullusti asemoitu, että niiden katolta valuu takuulla lumet naapurin pihalle. Käytännöllinen tapa muuten.

Lounas"leipänen" älyttömän hyvällä lohitäytteellä. Paikka oli Vanhassa kaupungissa, gelateria-kahvila Cafe Pos 3 eli lausutaan Postres. Italialaista gelatoa jälkiruuaksi... jep, kieli meni melkein mukana. Me suupaltit saatettiin olla ehkä kolme sekuntia hiljaa kun nautiskeltiin.

Vähän tuliaisia kotiin (ja töihin), eli Brunbergin tehtaanmyymälään. Ihan kuten suunnittelin.

Pettymys: ei juurikaan mitään maistiaisia!! Jukra, harmitti. 

Nimittäin, kun en tykkää suklaasta, ei paljon lohduttanut, että jostain saamarin tryffeleistä oli maistiaisia. HÖH!!

Suukkoja ostin II-laatuna muutaman laatikon, kaneli ja salmiakki Alkuja ja lisäksi noita meidän suosikkeja: lakritsitoffeeta. 

Vastaanotto kotona oli melko viileä: talo oli tyhjä ja hälytin vaan piippasi kun tulin sisälle. Olin ihan, että "höh, ei ketään missään".

Nuorin oli koirien kanssa juuri lenkillä ja sitten riemu repesi kun tulivat. Tykkää ne sittenkin, että olen täällä! Hih!

Ihana käydä vähän tuulettumassa. Ihana tulla kotiin.

Tää otetaan, Päkä, niin uusiksi!!!

Kaikki kalliit lemmikkimme

Vastahan me päästiin poikakoiran kanssa jälleen vähän reippaammin lenkeille sen olkapää/lapavamman jäljiltä, kun jo viime perjantaina ehdin miettiä onko viikonloppuna taloudessa enää jäljellä vain yksi koira....

Mummokoira-Karo oli normaalisti aamulenkillä mukana, juoksi reippaasti ilman isompia ongelmia, kotiin tultua nukkui lattialla, sohvalla, tuolilla - siis hyppi ihan tavallisesti eri paikkoihin niinkuin tekee yleensäkin. Nuohan vaihtaa torkkumispaikkaa pitkin päivää.

Kahden aikaan laitoin kahvia tulemaan ja heitin muutaman joulutortun uuniin. (Jep, mieliteko, ja kun kaapissa nyt sattui olemaan sekä hilloa että taikinaa, mikä jottei....)
Torttujen valmistuttua olin nuorimmaisen kanssa keittiössä kun hän sanoi: äiti, Karo istuu kummallisesti. Ja toden totta, näytti siltä kuin koira ei olisi saanut takapäätään ylös lattiasta ja istui kummallisen köyryssä.

Rapsuttelin sitä ja kun käsi osui takapuolen päälle ja toiseen jalkaan, se ulvaisi pahasti. Lähti siitä myös huononnäköisesti könyämään eteiseen ja ovelle, vähän ahteriaan riiputtaen. Säikähdin kunnolla. Koirat terassille ja se väisteli selkeästi kosketusta. Samassa isäntä ajaa firman pakun yläpihan parkkiin ja toinen koira tietysti lähtee haukkuen juoksemaan kohti..... tästä riemastuneena Mummokoira haukkuu myös, mutta se vaihtuu surkeaan ulinaan, ja selvästi puoliväkisin se raahaa itseään autolle päin.

Oma kauhuskenaarioni oli tietenkin pahin mahdollinen: välilevytyrä. Niitä toki leikataan, mutta nyt puhutaan perussairaasta 12-vuotiaasta....

Kun mies pääsi pihalle, olin jo puhelimessa soittamassa lääkäriin. Ilmoitin, etten oikeastaan välitä onko aikoja, mutta me olemme jo lähes tulossa. Ottivat tilanteen vakavasti ja sanoivat, että aika löytyy kun koira saapuu paikalle.
Mies nappasi auton avaimet ja remmin ja lähti ajamaan.....

Reilun 45 minuutin päästä kilahtaa viesti puhelimeen, että ovat palaamassa kotiin, kaikki hyvin.
Jonkinlainen lihaskramppi, spasmi jossain selässä. Kuvauksen mukaan Mummolla on kaikki selkälihakset tosi tiukkana sen lisäksi, että ylipainoa lääkärin mukaan on hyvinkin 2-3 kg.   (Buaaah, tämä ei ollut yllätys. Se sen sijaan on, miten tällä kertaa taas laihdutetaan... *huokaus*)
Nyt kipulääkekuuri, resepti relaksantteihin ja enpä tiedä, kaipa se pitäisi hierojalle tms viedä.

Onneksi vointi on molemmilla nyt ok.

Juurikin aamulenkillä sanoin, että on se onni miten molemmat nyt juoksee korvat hulmuten ja ilman merkittävämpää ontumista. Edun ontuminen kyllä on jäänyt pysyvästi päälle, lisäksi se klenkkaa aina lenkin jälkeen kun on hetken ollut levossa ja lähtee uudestaan liikkeelle. 

Täytynee käydä kaupassa ja miettiä jonkunlaisen loimen ostamista. Back on Trackillä on malleja, joita minulle suositeltiin, ja itsekin sellaisen käyttäjänä tiedän miten hyvä se käytössä on.

****
Muista eläinaiheista sen verran, että ylpeä äiti esittää:

Meidän Ipana ratsasti koulukisoissa kaksi lähtöä. Ensin vuokraheppa Lotalla raviohjelman, ja sitten tallin Dandy-ponilla Helppo C-ohjelman, josta kolmas sija.

Sovitaan, että ei kysymyksiä näistä, koska tämä hevosharrastelu on itselleni niin vieras laji. En oikein ymmärrä tätä kouluratsastusta, vaikka sitä on hirveän hauska katsoa.
Sen arvostelu on minusta outo, kuten ylipäänsä kaikki ratsastukseen liittyvät kilpailujutut. Näin koirien kokeissa mukana olleena tietyt logiikat eivät jotenkin minulle istu.

Ylpeä kuitenkin jälleen olen. En yksin saavutuksista, vaan siitä sitkeydestä ja innosta, millä tätä on tehty. Tuo lapsi on ratsastanut kuulkaa kauemmin kuin ollut ratsastamatta....

****
Olen syyslomaviikolla. Siis lomalla.
Tällä viikolla annan suunnitellusti piut paut myös karkinostolakolle, koska matkustan viikolla Porvooseen moikkaamaan rakasta ystävää, ja aion poiketa Brunbergin tehtaanmyymälässä.

Joten ähäkutti vaan karkit! Olen jälleen pelissä mukana!

Evoluutioteoria by Tuomas Holopainen

Jaoin tämän videon naamakirjassa. Yksi hyvä ystäväni meni tykkäämään, koska tiesinkin, että meillä on melko sama maku musiikin suhteen, ja tämä on yksi Holopaisen parhaita ikinä....  (Hei vaan, Helena!!!)

Toinen kaveri sen sijaan, hän koki videon ahdistavaksi, mikä minusta oli melko mielenkiintoista.

Itse löydän tästä tiettyä lohdullisuutta, kohtaloa ja tietoisuutta, että näin tässä tulee käymään.
Ihmiskunta lienee jo pikkuhiljaa vaiheessa "we were here" (15:28) ja pakko sanoa, ilman katkeruutta: ihan ansaitusti.

Ihminen tuli planeetalle ehkä 100 miljoonaa vuotta sen syntymisen jälkeen ja onnistui vain muutamassa tuhannessa vuodessa pilaamaan elämisen mahdollisuudet niin, että tuhoaa itse itsensä.
Lohdullista sen sijaan (kohta 16:55 lähtien) on se, että planeetta selviytynee, elämä voittaa kuitenkin, ja tuo valkopäämerikotka laskeutumassa (20:31) sai sydämeni sulamaan....

No, katso itse.  25 minuuttia.




Kyllä, olen intohimoinen Nightwish-fani enkä häpeä sitä pätkääkään.
Tämä luomus, viimeisin levy, on niin mieletön, etten näe miten kukaan koskaan (edes Tuomas itse) voisi tehdä enää parempaa tai isompaa.

“We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Sahara. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here. We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?”

Omatekemäni suomennos, alkuperäinen Richard Dawkins'in, on takuulla hienompi.

"Tulemme kaikki kuolemaan, ja se tekee meistä onnekkaita. Suurin osa ei koskaan kuole, koska he eivät koskaan pääse syntymään. Ne ihmiset, jotka olisivat voineet olla täällä minun paikallani, mutta eivät itse asiassa koskaan näe auringon säteitä, ylittävät määrässään Saharan hiekanjyvät. Varmasti noiden syntymättömien kummitusten joukossa on runoilijoita, jotka ovat parempia kuin Keats, tiedemiehiä parempia kuin Newton. Tiedämme tämän, koska mahdollinen ihmismäärä, jonka DNA:mme mahdollistaa, ylittää massiivisesti ihmismäärän, joka on olemassa. Tämän typerryttävän totuuden edessä olemme sinä ja minä, tavallisuudessamme, ne, jotka ovat täällä. Me olemme niitä harvoja ja etuoikeutettuja, jotka voitimme kilpailun syntymisestä kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Miten kehtaamme valittaa siitä, että tulemme palaamaan takaisin tuohon alkuperäiseen olomuotoon, mistä suurinta osaa ei ole vielä edes sekoitettu?" 

****
Älkäähän suhtautuko tähän niin, että olen jotenkin kuolemankaipuinen. EN OLE!!

Häntä pystyyn, jos ei muuten, niin hakaneulalla. (Pistää ahteriin....)
Tulevien kahden yön jälkeen syyslomaviikko. Ei yhtään paha.

Kun voimat vaan loppuu

Joskus on niitä viikkoja, kun sitä menee ja tekee ja touhuaa... ja seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Voi olla vaikka miten kivaa ja mielenkiintoista, ja sitten vaan kertakaikkiaan ei enää pysty. Ei jaksa.

(Ja huomisen, yhden päivän vapaan jälkeen, sitä lähtee taas töihin suorittamaan seuraavaa 5-6 päivän putkea....)

Olen ollut äärettömän stressaantunut nyt noin vuoden.

Vuosi sitten töissä uhkailtiin (vähän voimakas sana, ilmoitusluontoisena asiana se esitettiin), että sairaala ehkä ajetaan alas ja toiminnot siirretään kantasairaalaan yliopistokaupunkiin. Fakta, joka ei tavallaan ollut uutinen, mutta otti kyllä kipeästi.  

Pian sen jälkeen sain hirveitä hengenahdistuskohtauksia työpaikan remontista johtuvasta sisäilmaongelmasta ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. 

Samanaikaisesti, ja edelleen, koen, että perhe-elämä valuu viemäristä.

Meillä elää tässä talossa tällä hetkellä kolme ihmistä. Keskimmäinen lapsi siis suorittaa työharjoitteluaan muualla ja asuu toistaiseksi pois kotoa.

Kolme ihmistä, joista kahdella on yhteistä ulko-ovi ja jääkaappi, siinäpä ne tärkeimmät. Ja niin, se kolmas.

Viime vuonna meillä tuli puhetta mahdollisesta mun työn loppumisesta, tai edes siirtymisestä 75 kilsan päähän (suuntaansa). (Olen tuota väliä ajanut talven ja voin kertoa, etten pysty siihen. En näillä työajoilla.)

Valitettavasti kommentti kolahti kipeästi: "jaa, no mun työt on täällä ni ei mun tarvi mihinkään muuttaa".

Siihen jäi aika vähän enää kommunikoitavaa tältä saralta.

Kenties allekirjoittaneen on syytä alkaa etsiä sitä omaa kotia sieltä, missä töitä on, tai vaihtoehtoisesti hakea niitä töitä mistä tahansa ja etsiä se kämppä sen mukaan.

Tämä kesä ja alkusyksy on ollut varsinainen henkilökohtainen helvettini. Töissä ei ole ollut helppoa ja kun kokee, ettei kotoa tule mitään tukea, vähän yksin sitä ihminen on. 

Tässä kohtaa elämää tajuan kauhistuneena, että en omaa minkäänlaisia turvaverkkoja. Olen koko ikäni muuttanut, tehnyt aina uusia kavereita ja edelleen minulla on muutamia todella rakkaita ihmisiä, mutta niistä yksikään ei ole tältä paikkakunnalta. Ja jos joskus niin nyt sitä olkapäätä kaipaisi ihan kirjaimellisesti tähän viereen.

Hirveää tajuta, että mulla ei oikeastaan ole tällä paikkakunnalla ketään, jonka luokse voisin noin vaan mennä kahville ja kertoa miten paska fiilis on. Kahvittelupaikkoja toki on, mutta enpä usko, että niistä monikaan katsoisi hyvällä synkkää tilitystä pullan äärellä.

Olen aivan jäätävän väsynyt. Syksy ei sovi minulle muutenkaan. Syksyiset aamuvuorot yhdistettynä edes tähän eiliseen yhteen ilta-aamu komboon (tarkoittaa max viiden tunnin unia) ei erityisesti sovi, ja kaiken muun lisäksi olen nukkunut todella huonosti jo ainakin kuukauden. (Hah, kuukauden, kokeile vaikka viisi kuukautta....) 

Työstressiä, kotistressiä, koirastressiä ja jos mitä stressiä. 

Heräilen aamuyöllä ja sen jälkeen menee pelkäksi torkkumiseksi ja pyörimiseksi. Eilen join idioottimaisuuksissani illalla 22 jälkeen teetä ja nousin kolmelta vessaan. Kun kello soitti viideltä, tajusin, etten ole nukkunut sen kolmen jälkeen yhtään....

Väsymys on ihan fyysistä: töistä lähtiessä 25 kilsan matkasta ei jää mitään muistikuvia. Sitä ajaa lähes sokkona ja unessa ja näköjään selviää liikenteellisistä jutuista vähän vahingossa.

Oli tässä aamu, kun ajoin vielä oman kylän keskustasta isolle tielle päin, ja tajusin yhtäkkiä tuijottavani peuraa silmiin. Jos ikkuna olisi ollut auki, olisin ylettänyt silittämään sitä. Kaverinsa seisoi auton edessä ja 7-8 peuran lauma seisoi kahta puolta tietä.

Onneksi tilanteessa oli nopeutta ehkä 50 km/h, koska sain lyötyä liinat kiinni eikä mitään sattunut. Isolla tiellä nopeusrajoitus on sata (mitä en itse asiassa enää pimeässä aja)....

Kotona odottaa nelijalkaiset. Onneksi odottaa.

Ilman niitä lojuisin joka päivä vain sohvan nurkassa ja torkkuisin. 

Tänään tosin silmät ei kertakaikkiaan pysyneet enää auki vaan oli pakko kaatua hetkeksi..... havahtuakseen vaan hirveään kylmyyteen. Väsyneenä paleleekin niin älyttömästi.

Pahoittelut. Ja sitten taas ei.

Joskus se on minullakin oltava lupa olla heikko ja väsynyt, ja kerrankin sanoa suoraan.

Korpeaa tämä "kiltin tytön syndrooma"...

Eläimistä, rakkaudella

Minulla on tainnut periaatteessa aina olla eläimiä.
Ihan perinteisiä villakoiria toki, mutta myös muita. Nykyisessä perheessä (erotuksena lapsuuden perheestä) on kertaalleen ollut myös täitä. Olen ikionnellinen, että kihomadoilta olemme säästyneet. Lemmikeistä viheliäisempiä.....

Lapsena meillä oli koira. Koska olin niin nuori (5v.) sen tullessa, se oli ehdottomasti vanhempien koira ja minulle korkeintaan halikaveri. Toki oli tosi hienoa saada taluttaa sitä yhteisillä lenkeillä viikonloppuna.
Koira oli jo melko iäkäs tullessani pahimpaan teini-ikään, joten siitä ei ollut sellaista teinin angstia vastaanottamaan, enkä muista hirveästi reagoineeni kun se melko yllättäen jouduttiin lopettamaan märkäkohdun vuoksi.

Pupi oli juuri tämän näköinen, mutta kuvassa on toinen koira. 

Pupista ei taida olla olemassa sellaisia kuvia, joista saisi enää kuvattua mitään julkaisukelpoista. Harmi.

Koiran lopettamisen jälkeen olin sen kesän yksin kotona kesätöissä vanhempien purjehtiessa, ja hankin loman aikana itselleni kissanpennun (jostain navetan takaa). Äiti pelkäsi kissoja omien sanojensa mukaan ja sain ankaran määräyksen paitsi hoitaa kaikki sen kulut omasta pussistani, myös pitää sen lukkojen takana huoneessani. Olin tuossa vaiheessa aloittanut lukion.
Kuinka ollakaan, eräänä päivänä koulusta palatessani keittiössä lässytettiin niin maan viimeisen päälle.... arvaattehan? Äitini, ja Santtu. Juuh, olivat parhaat kaverit aina siitä lähtien. Äiti osti torilta tuoreita silakkafileitä ja moitti kauppiaan seuraavana päivänä, jos fileet eivät kelvanneet....  Hih!

Santtu oli tapaus. Se raateli isän kädet verille kun se piti viedä vuosittaisille rokotuksille. (Se piti kääriä kolmeen pyyheliinaan ja pakottaa olemaan paketissa, sillä oli norsun voimat siinä vaiheessa.) Se piti kaikki korttelin muut kollit kurissa ja nuhteessa. Ja oli kotona itse lempeys.

Koska vanhempani muuttivat ulkomaille, meillä vuokrattiin kissa, jolla on omakotitalo.... 

Santtu tosin siirtyi siinä vaiheessa naapurin ruokittavaksi, koska ylläpito oli parempaa. Se oli kissojen kissa!

Kun muutin omilleni 90-luvun alussa, hain jonkun navetan takaa tietenkin itselleni kissan, Saaran. Silloin oli täysin tavanomaista, että kissanpennut luovutettiin 8 viikkoisena. Nykyäänhän niiden pitäisi olla vanhempia. Saarasta onneksi ei näkynyt liian varhainen vieroitus. Saara oli fiksu yksilö. Se kyttäsi jouluna kylpyhuoneen oven takana ja selvästi pohti miten oven saisi auki, koska kinkku oli sulamassa lattialämmityksen päällä. Se oppi avaamaan kaikki ovet, avautuivatpa miten päin hyvänsä.

Saaran kaveriksi hain vuoden päästä vitivalkoisen Severin. Severikin tuli 8-viikkoisena, mutta se otti Saarasta itselleen äidin ja lussutti tissiä vielä yli 2-vuotiaana.... Se oli melkoinen näky, koska siitä kasvoi iso kolli, ja oli selvästi tätä ottoäitiään suurempi.

Parvekkeella ulkoiltiin näin vapaasti siihen asti, että Saara ensimmäisen kerran hyppäsi tai putosi. Kakkosesta eikä loukannut. Sitten tuli kanaverkko, jonka läpi raitista ilmaa haisteltiin.

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päätimme luopua kissoista. Ne saivat hyvän yhteisen kodin läheltä ja toivon mukaan elivät onnellisen vanhuuden. Siinä vaiheessa luulimme, että pojan hillitön ihottuma oli allergiaa, mutta onneksi kyse oli vain atooppisesta ihosta...

Myöhemmin 1990-luvun lopulla otimme jälleen kaksi kissaa, nyt nykyiseen omakotitaloon. Toffo ja Pesonen tulivat samasta pentueesta, muuten silloinkin 8-9 viikkoisena. Toffo oli kolli ja Pesonen narttu. Ikävä kyllä Pesonen oli sen verran varhaiskypsä, että kollipojat alkoivat sitä kyörätä jo varhain keväällä ja sille aloitettiin e-pillerit, koska se oli liian pieni vielä steriloitavaksi. Harmi kyllä siinä vaiheessa kun vein sen eläinlääkärille leikattavaksi, sillä olikin jo mahassa jokin kasvain ja se lopetettiin samalla reissulla alta vuoden ikäisenä. Se oli tullut lievästi aggressiiviseksi ja koska taloudessa oli pieniä lapsia, katsoin, että se oli ainoa järkevä teko.

Toffo ulkoili vapaana ja onnellisena, taloon hankittiin ensimmäinen koira ja yhteiselo oli sujuvaa ja lämminhenkistä, kunnes pari vuotta myöhemmin Toffo oli jäänyt auton alle kuljeskeltuaan tuolla keskellä kirkonkylää.... 

Kissanpäivät, oikosenaan terassin pöydällä

Suksiboksin päältä oli hyvät näkymät

Talossa on jo koira. Koira on pienempi kuin kissa....

Toffon jälkeen meistä tuli oikeastaan tosissaan koiraihmisiä.

Karo tuli taloon vähän sillä lailla tyypillisesti: haluaisin kaverin lenkille, kaverin sienimetsään, jonkun joka pakottaa ulos. Sitten kun pentu oli, tuli lähdettyä harrastamaan, tutustuttua mainioihin ihmisiin, joista monen kanssa ollaan edelleen paljon tekemisissä (Kiitos teille, tunnistatte kyllä itsenne!!), ja lopulta tietyt harrastukset veivät vielä mukanaan.

Karon ollessa neljä, otimme sille kaveriksi Edun. Toinen samanlainen. Elämäni koira. Elämäni rakkaus eläimistä.

Edussa oli kaikki: se oli maailman paras harrastuskoira, sillä on huumorintajua, se vie edelleen lenkille, se nauraa kanssani ja antaa itkeä olkapäätään vasten. Se saunoo viikottain kanssani, kerjää saunaolutta (löylyveden joukosta) ja kertakaikkiaan mainio rakkauspakkaus.

Kun näistä kahdesta aika jättää, tulen olemaan pitkään hajalla.

Vuoden 2014 nimesimme Lotan Huimaksi vuodeksi.

Vuokrasimme nimittäin tyttärelle ponin, ja täytyy sanoa, että tuon vuoden aikana kehitys ratsastajana otti aimo harppauksen eteenpäin. Huima lienee edelleen Lotan suuri rakkaus, joskin tallilla on myös muita loistoyksilöitä, joiden kanssa on kiva harrastaa.

Mun tytöt.

Eläimet on hauskoja. Niiden kanssa vaaditaan tolkuttomasti huumorintajua ja tiettyä tasapuolisuutta sekä tietoisuutta siitä, että näin tein viimeksikin. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Oppii!!

Eläimet on harmillisia, koska niiden elinkaari on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen. Niiden sairaudet ja muut riesat voi myös olla taloudellisesti mahdottomia....

Karolla oli pentuna vakuutus, mikä lakkautettiin sen jälkeen kun se oli sterkattu. (Vakuutus oli naurettavan kallis, silloin. Meistä.) Miten ollakaan, Karo sairastui vakavasti 5-vuotiaana ja totta puhuen käytimme siihen niin paljon rahaa, että sillä olisi saanut vaikka kaksikin uutta pentua. Itse opiskelin siinä vaiheessa ja jokainen työssäolotunti oli tarpeen siinä vaiheessa kun eläinsairaalan laskussa alkoi olla neljää numeroa..... mutta tänä päivänä meillä on kaikesta huolimatta rakas Vanharouva, pirteä nelivetoinen pallogrilli, joka saa kikattamaan harmaanakin päivänä.

Edun vakuutusta ei olla purettu. Ja toisaalta Edu teki kaiken toisinpäin: se teloi itseään ensimmäiset 5-6 vuotta joka vuosi niin perusteellisesti, että vakuutusyhtiö olisi voinut ostaa meille pari pentua niillä rahoilla, jotka se laittoi eläinlääkärikeskukseen.

Sellaista se on.

Elämäni eläimet.

Nyt on eläinten viikko, kuulemma. Meillä se on ihan 52 viikkoa vuodessa.

****

MUOKS!!

Unohdin eilen kirjoittaessani lisätä tämän kuvan

Olemme siis aloittaneet talviruokinnan.  Tuon uuden siemenautomaatin vasemmalla puolella on aitaverkosta tehty melkoisen ruma häkki, jossa mökki siemenille ja paikka "makkaralle". Häkin tarkoitus on pitää isot linnut (naakat, varikset, harakat) pois makkaran kimpusta, koska ne takovat yhden makkaran päivässä jos päästää ne irti. Plus että inhoan niiden ääntä.

Näitä pikkutirppoja on ihana katsoa. Keittiön ikkunan takana siis tämä näky.

Kävelyllä

Syksy on tullut. Kyllä lokakuuta pitää jo kutsua syyskuukaudeksi.

Tuossa pari päivää sitten oli keli aamulla sellainen, että pohdin naureskellen aamulla, miten voisi viedä pyykit narulle ja pyytää työkaveria palauttamaan ne kuivana jostain Somerolta (65km), koska tuuli oli niin mieletön, että pelkäsin jo pihan puiden kaatuvan.....

Myräkkä kuitenkin laantui jo aamun aikana ja nuorimmainen pääsi Salon syysmarkkinoille varsin kauniissa säässä.

Kiipeilin muutaman Kivi-tuikun esille. Hirveän paljon en uskalla ikkunalaudoilla pitää tavaraa, koska aina joskus joku tirppa tai naapurin kissa saattaa saada koirat intoilemaan, ja jos hyppivät lautaa vasten, siitä tulee kaikki alas.

Kynttilöitä oli kuitenkin kiva poltella illan hämyssä.

Kuva ei tuo oikeutta. Vietin jo toisen kerran syyskuun aikana "hyvä äiti" -päivää.

Olen ollut kova leipomaan ja jostain syystä se on jäänyt..... nyt kuitenkin pullaa. Näihin päälle voitelu voisulalla ja sokeria - > kristallipullia. NAMS!

Tätäkin kuvaa harmittelin. Oikeasti vaahtera oli aivan hurjan upean värinen. Kuva piti olla siitä.... höh! 

Tänään yövuoron heräämisen jälkeen koiria lenkille. Naapurin vaahterassa on vielä yllättävän paljon lehtiä, ja tuota oikein kirkasta taivasta vasten väri oli mieletön. Jälleen kerran vaan kuva valehtelee.

Kuka sanoi, että syksyllä vain lehdet putoavat? Meillä on pururadan pinta hiekkatuhkaa, ja nyt syksyn tullen neulasmatto....

Parhaat ystäväni lenkillä. Vakipaikka karkin nuuskuttamiselle.

Tuo on se iso kivi, jolta Edu hyppäsi alas n. vuosi sitten ja laskeutui huonosti.... nyt se on oppinut, että kivelle ei ole enää asiaa. Hihkun aina "seis" ja "paikka" kun se säntää kiven vierelle edeltä.

Heitän pienen kourallisen karkkeja kanervikkoon ja annan nuuskuttaa.

Iloa ja väriä syksyyn!!

Paskin haaste: syyskuu

Myönnän, että kuukautena syyskuu on ollut melko mukava. Ainahan sitä sheibaa on, ja totta puhuen piti oikein miettimällä miettiä mikä kunnolla jurppisi....  (Parempi näin! Ihmisen elämässä pitää asiat olla oikeasti hyvin, kun haasteen "ongelmat" on tätä luokkaa...)

- Koirapojan jalkariesa on toki tässä kuussa eniten harmia aiheuttanut juttu!!  EI KIVA!

Mainittakoon kuitenkin, että säännöllinen särkylääke ja laserhoito on tehonnut. Se on hyväntuulinen, jaksaa lenkit eikä merkittävästi enää kävele klenkuttaen. Tosin lenkit on melko lyhyitä ja rauhallisia, ja olen vältellyt aktiivisesti kävelyttämästä niitä asfaltilla.  MUTTA, samalla voin sen verran kehua, että ollaan pystytty tekemään useampia pikkulenkkejä päivässä eikä se silti iltaisin onnu. Eli toipumista tapahtuu. JEE!

Laser-hoitoja on nyt otettu viisi, ja kunto kohenee kerta kerralta. Aivan loistavaa! Kolmannen jälkeen (maanantaina) se jo huiskutti häntäänsä aivan innoissaan hoidon päätteeksi, ja totta puhuen menee lääkäriin nyt juosten. (Niinhän ne tytöt lupasi....)

- Selkään ommellut tikit on kanssa yksi varsinainen riesa. (Iso poistettu luomi.)

Ne ommeltiin keskiviikkona yli viikko sitten, samana iltana suojaksi laitettu haavaside jo repsotti, koska paikka ihan rangan päällä on hankala: hikoilee eikä mikään liima pidä. No, minähän näppäränä tempaisin koko sidoksen hiivattiin siitä....

Torstaina ne jo kutisi ihan sietämättömästi, perjantaina olisi tehnyt mieli nojata lähimpään mäntyyn selkä paljaana ja rapsuttaa kuin karhu.....  *huoh*  Tätä siis vielä vajaa viikko??? Ou jee.

Tietenkin kaikenlainen saunominen kiellettiin. Ja eikö just nyt sitten tullut sen verran viileä, että olisi niiiiiin tehnyt mieli. Toinen huoh.

- Selkälihakset on luonnollisesti hirveässä jumissa, ja samoin tikkien vuoksi kaikenlainen venyttely on melko mahdotonta. Kiertoliike kiristää, kumartuminen kiristää, vääntäminen kiristää.... *kele* Kiristää jo päästäkin!  

(Ja arvatkaa vaan repeääkö toi kohta auki kun ompeleet otetaan pois? Nimittäin se on just siinä kohtaa selkää, missä iho aina kiristää kun kumartuu, kiertää, venyttää.....)

- Takan ensimmäinen sytytys: kämppä kuin tulipalon jäljiltä, savut sisällä. Huoh!! En ehkä opi ikinä.

- Piha on edelleen levällään kuin ryssän kaatopaikka. Kasvihuoneessa on toinen kasvusäkki tyhjentämättä, katteet on levittämättä ja lehtiä tietenkin putoilee koko ajan.....  Puhumattakaan isosta kompostista, joka kasvaa täynnä liekoa, mikä lie elämänlanka tms. mutta sellainen, mistä ei eroon pääse ikinä, joten kompostissa olevaa multaa ei siis voi käyttää mihinkään. Nurmikolle sitä voisi varmaan levittää, mutta kuka sen haravoisi ja painaisi piikeillä reikiä nurtsiin....?

- En tiedä minne sijoitan sellaiset kesäkukat, joita voisi periaatteessa talvettaa, mutta viileissä ja valoisissa oloissa. Normaalisti veisin isän varastoon, mutta nyt ovat kotona joten se ei taida käydä.

Varsinkin tänä vuonna maljaköynnös on tosi upea, samoin pelargoneja olisi monta, verenpisaroitakin voisi koettaa talvettaa.....

- Saakelin banaanikärpäsiä on koko maailma täynnä. Aamulla kun kaataa teen, niitä pörrää jo naamalla ja juodessa saa tosissaan varoa, ettei niele muutamaa....

Olen nyt kuukauden pitänyt pöydällä koko ajan lasia, jossa on balsamicoetikkaa, vettä ja fairyä. Se kerää niitä toki jonkin verran, mutta ilmeisesti pääsevät lisääntymään jossain viemärissä tms, koska vaikka lasin pohjalla on viikottain koko sukukunta, jostain syystä niitä lentää kymmenittäin joka päivä.

- Karkkilakko on varsinkin ihan peestä.

Mä haluuuuuun!!!

Salmiakkia!!!

Ihan oikeesti: ei grammaakaan, ei senttiäkään, ja kaksi kuukautta ilman mitään hyvyyksiä. Aivan ahterista! Ja miksi?? Itsensä kiusaamisen nimissäkö??

Rehellisesti mietin, kuka asiasta kärsisi, jos vaan menisin ostamaan karkkia. 

Omatunto ja ylpeys tässä lyö naamalle: sähän lupasit ja uhosit. PAH! 

****

Jep. Asiat on oikeesti todella hyvin, koska tässä on valittamisen aiheet!   *virnu*